Ei väkivaltaa

Palmusunnuntaina, Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla kajahti väkevästi, kylmät väreet iholle nostattava laulu, jonka sanoma oli ”EI VÄKIVALTAA”.

Kyseessä oli Lapualaisoopperan 50-vuotisjuhlakonsertti, Arvo Salon aikoinaan kirjoittaman ja Kaj Chydeniuksen säveltämän esityksen uudelleentuleminen. Esittäjinä oli lahtelaisen Teatterin Vanha Jukon nuori, lahjakas, sydämellään täysillä esityksen sanomaan heittäytynyt esiintyjäkaarti, ohjaajina lahjakkaat Lauri Maijala ja Linda Wallgren. Maijala lauloi itse fanaattisen Vihtori Kosolan roolin, enkä usko sen kalpenevan aikoinaan nähdystä Vesa-Matti Loirin tulkinnasta.

Lauri Maijala ohjasi Lapualaisoopperan ja esitti Vihtori Kosolaa. (kuva Jussi Koivunoro/Yle)

Lauri Maijala ohjasi Lapualaisoopperan ja esitti Vihtori Kosolaa. (kuva Jussi Koivunoro/Yle)

 

 

 

 

 

 

Linda Wallgren oli esityksen toinen ohjaaja ja esiintyi kertojana. (kuva Jussi Koivunoro/Yle)

Linda Wallgren oli esityksen toinen ohjaaja ja esiintyi kertojana. (kuva Jussi Koivunoro/Yle)

 

Kaksi päivää myöhemmin Brysselissä räjähtää. Terrori-iskut lentokentällä ja metroasemalla suistavat koko Euroopan jälleen pelon valtaan, samaan pelkoon, jossa Lähi-idässä ja monessa muussa maailmankolkassa on eletty vuosia, vuosikymmeniä.

Lapualaisooppera kertoo historiallisesta tilanteesta, jossa Suomessa oltiin 1930-luvulla. Lapuan liike, Vihtori Kosolan johdolla, tähtäsi samaan anarkiaan ja laillisen yhteiskuntajärjestelmän, demokratian järkyttämiseen kuin terroristit nyt. Oikeistoradikaalinen, fasismiksi luokiteltu liike oli kommunisminvastainen, eikä ole liioiteltua sanoa, että tilanne oli Suomessa veitsenterällä. Väkivaltaa, ääritekoja ei kaihdettu: suutari Erik Mätön ja Heinäveden kunnallislautakunnan puheenjohtajan, sosiaalidemokraatti Onni Happosen murhat olivat Lapuan liikkeen tunnetuimmat veriteot.

Lapuan liike lakkasi Mäntsälän kapinan jälkeen vuonna 1932, kun se oli epäonnistunut laillisen hallituksen kaatamisessa.

Mitä Lapualaisooppera voi sanoa meille, juuri nyt? Paljon. Ja paljon enemmän kuin vuonna 1966, jolloin esitys nähtiin vasemmistoradikaalien, nuorien taiteilijoiden julistuksena ja menneisyyden haamujen karkottamisena. Kaikki vastakkainasettelu, ääriliikkeet, suvaitsemattomuus, kiihkomielisyys johtavat terrorin nousuun ja väkivaltaan. Ja sitä ilmapiiriä on nyt Suomessa aivan liikaa, tälläkin rasismin vastaisella viikolla.

 

Jarkko Mikkola, Hannu Salminen ja Markus Karekallas Lapualaisoopperan Mustia. (kuva Jussi Koivunoro/Yle)

Jarkko Mikkola, Hannu Salminen ja Markus Karekallas Lapualaisoopperan Mustia. (kuva Jussi Koivunoro/Yle)

Kun Vanhan lavalle loppulauluun nousivat jukolaisten mukaan alkuperäisessä esityksessä mukana olleet Kristiina Halkola, Lars Svedberg, Sulevi Peltola, Aulikki Oksanen ja moni muu, säestäjänä itse Kaj Chydenius, mieleen nousi ajatus siitä, mitä he joutuivat pari vuotta myöhemmin kohtaamaan. Tuli vuosi 1968, Vietnamin sota jatkui, maailmaa järkyttivät Martin Luther Kingin ja senaattori Robert Kennedyn murhat, Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian, eikä kommunismikaan ollut vastaus maailmanrauhaan…

Näyttelijä Kristiina Halkola sanoi tekemässäni Lapualaisoopperan-haastattelussa (Apu, nro. 10): ”Meistä kaikista tuli rauhanaatteen kannattajia.”

Sille on tilausta tässä ajassa, juuri nyt.

PS. Ylioppilasteatteri esittää ensi kesänä Lapualaisoopperan Helsingissä, Mustikkamaan kesäteatterissa.

 

Neljä kertaa Sinuhe

Oven avasi mies, jonka silmissä pilkahti jotain tuttua. Oli talvinen perjantai-iltapäivä Helsingin Etu-Töölössä, osoitteessa Tunturikatu 13. Mies ulko-ovella oli ohjaaja, kirjailija Joel Elstelä, kirjailija Mika Waltarin tyttärenpoika.

Mika Waltari asui vaimonsa Marjatta Waltarin kanssa Tunturikadun kodissaan melkein ihmisiän, vuodet 1932-1979. Koti on edelleen perikunnan hallussa, siinä mallissa, johon se jäi Mika Waltarin kuoleman jälkeen.

Elstelä kertoi Avulle myöntämässään harvinaisessa haastattelussaan isovanhemmistaan ja lapsuudenmuistoistaan (haastattelu ilmestyi numerossa kuusi ja löytyy myös lehden nettisivuilta).

Iltapäivän valon hiipuessa keskustelumme siirtyi Waltarin suurteokseen Sinuhe egyptiläiseen. Havahduin ja kerroin lukeneeni sen viidentoista vuoden välein: 15-vuotiaana, 30-vuotiaana ja 45-vuotiaana. Ja viimeisestä kerrasta oli kulunut jälleen viisitoista vuotta!

Joel Elstelä kaivoi pahvilaatikosta romaanin uusintapainoksen vuodelta 2007, vaikka kotonani kirjahyllystä Sinuhea löytyy kaksin kappalein.

mika waltariHän kirjoitti omistuskirjoitukseen ”isoisä Mikan mestariteos pimeittein iltojen ratoksi”.

Samana pimeänä iltana aloin lukea Sinuhea neljättä kertaa. Tarina houkutti jälleen pitkälle, Sinuhen johdattamalle matkalle.

15-vuotias lukija koki romaanin seikkailutarinana, 30-vuotias keskittyi jo enemmän kirjan humaaniin, sodanvastaiseen sanomaan, 45-vuotias siihen, miten ihmisen aika on lyhyt.

Nyt 60-vuotiaana hätkähdän Sinuhen ikiaikaista ajankohtaisuutta: ”Ajattelin, ettei maailmassa ole mitään kauheampaa ja vaarallisempaa kuin faraoiden unet, koska ne kylvävät verta ja kuolemaa.” 

Faaraon sotapäällikkö Horemheb käy kauhistuttavaa sotaa syyrialaisia vastaan: ”…sotaa Syyriassa kesti kolme vuotta ja se oli julmaa ja armotonta sotaa ja hyvin monet kuolivat tässä sodassa, niin että Syyrian kylät kävivät autioiksi ja hedelmäpuut hakattiin maahan sen puutarhoissa ja sen kaupungit tyhjenivät.”

Maailmanmaineeseen kohonnut Sinuhe ilmestyi vuonna 1945, toisen maailmansodan loppumisen jälkeen. Nyt elämme vuotta 2016, eikä sodalle Syyriassa ja sen kansan kärsimyksille näy loppua.

(Sitaatit Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen, WSOY 2007)