Matkalla ihmisiksi

Suuri näyttämö, jättiläistuoli, yksi pieni mies ja miehen silmitön uho. Tässä alkuasetelma Juha Hurmeen kirjoittamaan Töppöhöröön, jonka hän on ohjannut yhdessä Hanna Brotheruksen kanssa.

Ollaan Suomen Kansallisteatterissa. Töppöhöröä, suomalaista, hyvin perisuomalaista miestä näyttelee Jarkko Lahti. Ennen väliaikaa hän kannattelee tekstiä ja tarinaa yksin lähes tunnin mittaisessa monologissaan. Kuin tajunnanvirtana mies, itsensä Vikiksi esittelemä, siirtyy aiheesta toiseen. Katkeruutta, kaunaa, uhoa hänellä riittää.

Ja yleisö nauraa, nauttii, Jarkko Lahti on roolissaan ilmiömäisen hyvä ja ketterä, kaunassaan kovin tuttu, vihapuheessaan liiankin lähellä tämänhetkistä suomalaista keskusteluilmapiiriä ja todellisuutta. Mikään mikä Vikille on tapahtunut, ei ole hänen syytään. Syyt löytyvät vihreistä, kommunisteista, maahanmuuttajista, ex-vaimosta Merjasta, seinänaapurista Tulpusta. Siis kaikesta ulkopuolisesta.

Vikin sankareita ovat sotaveteraanit, maalla aitoa elämää elävät suomalaiset ja tietenkin urheilijat, kansallissankareista uljaimmat. Kulttuuria hän vihaa, taiteilijoille jaettavista apurahoista puhumattakaan. Jumalaan hän uskoo ja rukoilee tältä anteeksi menneitä, tulevia ja suunnitteilla olevia syntejään.

Väliajan jälkeen tapahtuu käänne, kun näyttämölle Helinä Keijuna saapuu näyttelijä Alina Tomnikov. Keiju puhuu venäjää, sitten karjalan murretta. Hän on suloinen, hän tanssii, sipsuttaa ja supattaa Vikin pään pyörälle. Kohta  yleisöä ei enää naurata, sitä itkettää.

Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov (kuva Tuomo Manninen).

Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov (kuva Tuomo Manninen).

Juha Hurmeen Töppöhörö on viisas tarina meistä ihmisistä, tai siitä, miten meistä voi kasvaa ihmisiä. Ihmisen lähtökohta oli apina, ja ihmisen ja simpanssin DNA:sta yli 98 prosenttia on yhteistä. Kun liikkeelle lähdetään tästä lähtökohdasta, päädytään lopulta siihen, miten ihminen kehitti kielen, ja kieli teki ihmisestä ihmisen.

Juha Hurme taitaa oman kielensä, suomen kielen ja ajattelun. Mitenkään julistamatta hän lopulta paljastaa, miten ihmisen elämä kaikessa rujoudessaan ja vaikeudessaan on ihanaa, elämisen arvoista. Miksi tuhota sitä?

Elämiseen tarvitaan väline, joka meille on annettu. Ajattelu ja sanat, joilla voimme rakastaa, emme vihata, kadehtia tai olla kaunaisia.

Jospa yritettäisiin jatkaa matkaa siihen, mistä se apinan ja ihmisen erkautuessa toisistaan alkoi: matkaa ihmisiksi. Se tarkoittaa ihmisiksi olemista.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *