Pitäisikö Kekkonen jättää rauhaan?

Varmuuden vuoksi taustatiedoksi: Urho Kaleva Kekkonen (1900-1986) oli Suomen tasavallan kahdeksas presidentti ja hallitsi maata pisimpään – peräti 25 vuoden ajan. Hänen kuolemastaan on kulunut aikaa rahtusen enemmän, kuuden päivän päästä tasan 30 vuotta.

Presidentti ja toimittajaEnemmän kuin vuosipäivän kunniaksi Kekkonen on viime päivinä ollut esillä toimittaja Maarit Tyrkön (nyk. Huovinen, s. 1947) tekemän kirjan Presidentti ja toimittaja (WSOY) vuoksi. Tyrkkö toimi Kekkosen luottotoimittajana ja apurina muistelmien kirjoittamisessa 1970-luvun puolivälistä siihen dramaattiseen syksyyn 1981, jolloin neljännesvuosisatainen kausi maamme historiassa päättyi ja Tamminiemen portit suljettiin.

Tyrkön kirja on jatko-osa pari vuotta sitten ilmestyneelle teokselle Tyttö ja nauhuri (WSOY), joka vasta aloitti kutkuttavan tarinan presidentin ja häntä huomattavasti nuoremman toimittajan välillä. Presidentti ja toimittaja kertoo loput. Se on Tyrkön omakohtainen näkemys tuosta syventyneestä suhteesta: he olivat toisilleen läheisiä ystäviä, luotettuja ja rakastettuja. Kirja on toki paljon muutakin.

Luonnollisesti teoksen ilmestyminen herätti odotetun mylläkän. Toimittajat ovat referoineet sisällön herkullisimmat palat moneen kertaan, Tyrkkö ja Kekkonen täyttivät iltapäivälehtien lööpit, Iltalehti julkaisi erikoislehden, netti pursusi nostalgisia uutisia ja edesmennyt UKK pääsi jopa Apu-lehden kanteen.

Voimakkaan kiinnostuksen vastareaktiona tuli närkästys ja pilkka. Tämä pölähdys menneiltä vuosilta tuntui tunkkaiselta Sannin musiikkivideokohun, Sami Hedbergin Konttori-kohun tai Helsingin lähiöiden nimittelykohun keskellä. Saatanan tunarit! Miksi 30 vuotta sitten kuolleen miehen yksityiselämää pitää urkkia? Eikö UKK:sta ole jo kirjoitettu tarpeeksi? Olihan tämä nyt varmasti viimeinen kirja Kekkosesta?

Reaktio on hassu, kun ajattelee Urho Kekkosen vuosia. Silloin elettiin niin sanottua suomettumisen aikaa, jolloin Neuvostoliitto kontrolloi tarkasti pienen maan asioita aina lehtikirjoituksia ja muita painotuotteita myöten.  Kremlin reaktioita pelättiin ja neuvostojohto pyrittiin pitämään tyytyväisenä. Itsesensuuri kukoisti.

Yhtä lailla varpaillaan lehdistö, televisio ja radio olivat istuvan presidenttinsä suhteen. Kekkosen rakkauselämästä kyllä supistiin, mutta ääneen suhteista ei voinut puhua saati kirjoittaa niistä lehtiin. Lehtien päätoimittajia kutsuttiin Tamminiemeen briiffattaviksi ja ojennettaviksi.

Kun Maarit Tyrkkö nyt vuosikymmenten jälkeen omalta osaltaan valaisi hyvin avoimesti Kekkosen viimeisiä hallintovuosia ja vallankäyttöä hiljalleen sairastuvan päämiehen kabinetissa, litteroi salaa nauhoittamansa hallitusneuvottelut, kuvasi Kekkosen vanhuutta ja yksinäisyyttä ja esitteli hänen yksityistä puoltaan kriiseineen ja onnenhetkineen – eli Kekkosen oman pyynnön mukaan kirjoitti kirjan ihmisestä – minä pidän sitä merkittävänä tekona.

Journalistina arvostan Tyrkköä erityisesti siksi, että hän on läpi elämänsä vaalinut keräämäänsä tietoa äärimmäisen huolellisesti: kirjannut päiväkirjaansa, säilyttänyt dokumentteja, koonnut leikekirjoja ja kuunnellut nauhoja. Hän ei ole toimittaja, joka uskoo kaiken tiedon löytyvän netistä muutamalla klikkauksella.

Veikkaanpa, että Tyrkön kirjat toimivat historiankirjoituksen lähteinä vielä 30 vuoden päästäkin ja hyvä niin. Kekkosta ei nimittäin pidä vielä silloinkaan jättää rauhaan.

Jos kiinnostuit Urho Kekkosesta ja Maarit Tyrköstä, aiheeseen voi tutustua lisää myös Avun verkkosivuilla:

Maarit Tyrkön ja Urho Kekkosen kaunis rakkaus
Ennen julkaisemattomat nauhat: Kekkonen lausuu runoja!
Urho Kekkosen viimeinen haastattelu
Millä Anita Hallama kiristi Kekkosta?

(Täyden version toimittaja Raila Kinnusen erinomaisesta Tyrkkö-jutusta saatte toistaiseksi lukea vanhanaikaisesti tänään ilmestyneestä printtilehdestä)

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *