Rasismi ei kiinnosta Pätkääkään

Uutispäivä on tähän mennessä ollut sen verran hiljainen, että otsikot pitää hakea niinkin kaukaa kuin 56 vuoden takaa. Tämän päivän kohu sikisi vuonna 1960 filmatusta elokuvasta Pekka ja Pätkä neekereinä – 13-osaiseksi kasvaneen Pekka Puupää -elokuvasarjan viimeisestä episodista, jonka Yle tänään taas kerran esitti.

62564Jo nimi kertoo, mistä on kysymys – harva älämölön nostaneista tuskin onkaan sen syvemmin perehtynyt elokuvan sisältöön. N-sanahan se siellä ilmiselvästi kummittelee, ja kyllä: sanaa viljellään leffan aikana vuolaasti, siinä kuullaan jopa Reino Helismaan sanoittama N——laulu.

Mites nyt näin?

Se selviäisi tietysti katsomalla koko 74-minuuttinen elokuva alusta loppuun. Tiivistettynä: Pekka Puupää ja hänen ystävänsä Pätkä lankkaavat naamansa tummiksi ja hakevat töitä ravintolasta, joka etsii palvelukseensa afroamerikkalaisia muusikoita. Elokuvan käsikirjoittaja Reino Helismaa tai ohjaaja Aarne Tarkas ovat saaneet idean varmaankin kolme vuotta aiemmasta elokuvasta Pekka ja Pätkä ketjukolarissa, jossa sankarukset kiehuivat mustiksi lankattujen ihmissyöjien (Siiri Angerkoski ja Armas Jokio) padassa. Samaisessa elokuvassa talonmies Pikkarainen muuten esitti intiaanipäällikkö Istuvaa Puhvelia.

Onko tämä hauskaa?

Tuskin enää, varmaankin oli aikoinaan.

pekkajapatkaYksi farssin perusasetelmia on muuntautuminen joksikin muuksi mitä oikeasti on. Yleisimpiä vitsejä on miehen pukeutuminen naiseksi tai naisen mieheksi. Pekka ja Pätkä -sarjassa huumoria on revitty muun muassa Pätkästä vauvana ja Pekasta puistotätinä. Herrat ovat olleet vuoroin keksijöitä, mestarimaalareita, rauhanturvaajia, salapoliiseja ja lumimiehen metsästäjiä. Kukaan ei pahoittanut mieltään, eivät tummaihoisetkaan. Heitä ei 1950-luvulla Suomessa juuri ollut eikä niihin harvoihinkaan käsittääkseni ole silloin suhtauduttu vihamielisesti.

N-sana ei ollut elokuvan tekovuonna tarkoituksella loukkaava eikä elokuvan tekijöillä ole ollut mitään syytä lietsoa vihaa mustaihoisia kohtaan. Aivan toinen juttu ovat esimerkiksi Tintti-sarjakuvat tai wanhat kunnon länkkärit, jossa valkoinen mies varta vasten alistaa muita rotuja.

Kannattaako suuttua?

Ei kannattaisi. Pekka ja Pätkä neekereinä esitetään nyt kuudennen kerran 2000-luvulla eikä aiemmin tästä tai muista Puupää-elokuvista ole noussut kummempaa kohua.

Pekka ja Pätkä neekereinä ei halua kenellekään pahaa. Se ei naura mustille, vaan valkoisille, jotka kömpelösti yrittävät esittää mustia. Nykyaikana katsottuna elokuva antaa lähinnä mahdollisuuden kurkistaa vuosikymmenten taakse: ennen oli ennen ja siitä on päästy paljon eteenpäin. Enää ei ajeta autoillakaan ilman turvavöitä tai tupakoida lasten läsnä ollessa.

Asiasta kohkaaminen sataa lähinnä rasistien laariin, jotka tästäkin metelöinnistä saavat taas uutta vettä myllyynsä ja pääsevät osoittamaan, kuinka rasismia vastustavat ehtivät tai viitsivät tarttua lillukanvarsiin.

Mitä asialle sitten pitäisi tehdä?

N-sanat on jo sensuroitu makeis- ja elintarviketeollisuudesta, Agatha Christien klassikkokirjan nimestä ja toimittajien ammattikunnan lempinimestä. Pitäisikö tästä elokuvastakin?  Aika vaikeaa se olisi: poistettavia kohtauksia on niin paljon, että filmistä jäisi sensuroinnin jäljiltä vain hyödytön torso. Hyllyttämällä Puupää-sarjan kokonaisuuskin kärsisi elokuvan kokoisen tappion. Mitä jos antaisi asian vain olla?

Onko elokuva hyvä?

Ei. Puupää-sarjan omalla mitta-asteikoillakin se on heikoimpia lenkkejä. Pekka ja Pätkä -elokuvia suollettiin Suomen Filmiteollisuuden liukuhihnalta jopa kolmen leffan vuosivauhdilla, ja ideat alkoivat olla auttamatta vähissä. Siihen asti Puupäät olivat turvanneet Pätkän-rooliinsa leimaantuneen Masa Niemen elannon, ja lopun häämöttäessä Niemi päätti itse päivänsä Tampereella Pyynikin majassa keväällä 1960.

Pitääkö rasismi tuomita?

Pitää.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *