Leo Jokela sai vihdoin elämäkertansa

Leo Jokela (1927–1975) on kotimaisen elokuvan mystisimpiä ja rakastetuimpia näyttelijöitä. Useimmat muistavat hänet Komisario Palmu -elokuvien etsivä Kokkina tai Speden radiohupailujen papukaija G. Pula-ahona, jotkut myös Rautatie-tv-elokuvan Mattina tai vaikkapa humoristisesta rallista Nainen, poliisi ja taksi.

Kovin paljon muuta Jokelasta ei heti muistetakaan. Varhain kuollut lahjakkuus mielletään esihistorialliseksi hahmoksi, vaikka syntyi samana päivänä kuin Lasse Pöysti ja täyttäisi siis ensi vuonna ”vasta” 90 vuotta.

leo-jokela-kansiJokela oli rooleissaan vaitelias mies ja hän varasti huomion pikemminkin pienillä ilmeillä ja eleille kuin repliikeillään. Samanlainen hän oli myös yksityiselämässään. Edes haastatteluissa hän ei puhunut paljon, ja toimittajat varmistelivat etukäteen hänen vaimoltaan, onhan myös tämä paikalla – kun se Jokela ei puhu mitään.

Tästä syystä Leo Jokelan vaiheet ovat jääneet hämärään. Jotain tiedetään kyllä, mutta tieto on ollut hajallaan esimerkiksi monien näyttelijäelämäkertojen tai lehtijuttujen sivulauseissa. Jokelasta oli jo muutamia vuosia sitten elämäkerta tekeillä, mutta se ei koskaan valmistunut, tekijäkin on sittemmin edesmennyt. Tänä syksynä julkaistu Asko Alasen teos Leo Jokela  – vaatimaton sivuosien sankari (Paasilinna) tuli siis iloisena yllätyksenä.

Elokuvan ja musiikin tuntija Alanen on tehnyt kovan työn raapiessaan kaiken Jokelaa koskevan tiedon yksien kansien väliin (peräti 250 sivuun) lähteinään kirjat, lehtileikkeet ja esimerkiksi näyttelijäkollegoiden tarinat. Myös omaisten kautta saadaan raotettua yksityisyyden verhoa. Haastateltavien lista lähdeluettelossa johtaa harhaan: siinä mainitaan vain muutaman läheisen nimi, vaikka kirjassa tuntuu puhuvan suurempikin joukko Jokelan tunteneita.

Hausjärvellä syntynyt Jokela kävi teatterikoulun ja valmistui näyttelijäksi, mutta ei meinannut saada työtä mistään. Edes Teatterilehteen jätetty ilmoitus ei tepsinyt:

NÄYTTELIJÄ, joka on työskennellyt aikaisemmin tiili-, lasi- ja huonekalutehtaissa, ollut renkinä suurissakin maataloissa, suorittanut 3-vuotisen veturinlämmittäjäkoulun, osaa soittaa 4 kappaletta pianolla 1-kätisesti ja käynyt teatterikoulun vv. 1947-1950 hakee paikkaa. (Pituus 164 cm, ikä 24 v).

Kun töitä ei löytynyt, Jokela pestautui Fennada-Filmin palvelukseen maskeeraajaksi ja ajautui sitä kautta elokuvien pikkurooleihin. 1950-luvulla hänestä tuli suosittu sivuosien näyttelijä, mutta ainoan pääroolinsa valkokankaalla hän teki Aarne Tarkaksen elokuvassa Älä nuolase… (1962). Television aikakauden koittaessa Jokela oli suosittu näyttelijä varsinkin koomisemmissa osissa.

leo-jokela-3

Butler (Leevi Kuuranne) sekä iskuryhmä Virta (Matti Ranin), Kokki (Leo Jokela) ja Palmu (Joel Rinne) elokuvassa Komisario Palmun erehdys. Kuva: SF/Kavi ja Leo Jokela (Paasilinna, 2016).

Jokelan persoona kiehtoi jo hänen eläessään: hän harrasti neulomista ja kulki ympäriinsä salkku kädessä. Salkusta löytyivät kutimet ja kaksi pulloa valkoviiniä, joista hän antoi näyttelijäkavereidensakin hörpätä kulissien takana. Hän oli ahkera työmies, mutta ei työnarkomaani. Hän viihtyi mieluusti kotona toisen vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa sekä erityisen hyvin kesämökillään Vihtijärven rannalla.

Runsaan alkoholinkäytön seurauksena kehittynyt maksasairaus vei näyttelijän vain 48-vuotiaana. Sitä ennen hän ehti tehdä Matin roolin Kari Franckin ohjaamassa Rautatiessä (1973), josta oli hilkulla saada Jussi-patsaankin.

Alasen kirja on kulttuuriteko. Jokelan kuolemasta on jo yli 40 vuotta, joten tieto oli jo kiirekin saada talteen. Jokela-faneille teos on tärkeä ja sivistävä, lähdeteoksenakin hyvä.  Puutteista on mainittava liika luettelomaisuus, joka rasittaa lukijaa. Sen olisi voinut korvata perusteellisemmalla rooliluettelolla kirjan lopussa. Kirja kuitenkin piirtää hiljaisesta miehestä elävän muotokuvan.

Ja niistä kuvista puheen ollen: jo pelkästään Leo Jokelan ilmekavalkadia kirjan valokuvaliitteistä katsellessa tulee hyvälle tuulelle.

Leo Jokelan ikimuistoinen, spontaani laulusuoritus elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960). 

Pitäisikö Kekkonen jättää rauhaan?

Varmuuden vuoksi taustatiedoksi: Urho Kaleva Kekkonen (1900-1986) oli Suomen tasavallan kahdeksas presidentti ja hallitsi maata pisimpään – peräti 25 vuoden ajan. Hänen kuolemastaan on kulunut aikaa rahtusen enemmän, kuuden päivän päästä tasan 30 vuotta.

Presidentti ja toimittajaEnemmän kuin vuosipäivän kunniaksi Kekkonen on viime päivinä ollut esillä toimittaja Maarit Tyrkön (nyk. Huovinen, s. 1947) tekemän kirjan Presidentti ja toimittaja (WSOY) vuoksi. Tyrkkö toimi Kekkosen luottotoimittajana ja apurina muistelmien kirjoittamisessa 1970-luvun puolivälistä siihen dramaattiseen syksyyn 1981, jolloin neljännesvuosisatainen kausi maamme historiassa päättyi ja Tamminiemen portit suljettiin.

Tyrkön kirja on jatko-osa pari vuotta sitten ilmestyneelle teokselle Tyttö ja nauhuri (WSOY), joka vasta aloitti kutkuttavan tarinan presidentin ja häntä huomattavasti nuoremman toimittajan välillä. Presidentti ja toimittaja kertoo loput. Se on Tyrkön omakohtainen näkemys tuosta syventyneestä suhteesta: he olivat toisilleen läheisiä ystäviä, luotettuja ja rakastettuja. Kirja on toki paljon muutakin.

Luonnollisesti teoksen ilmestyminen herätti odotetun mylläkän. Toimittajat ovat referoineet sisällön herkullisimmat palat moneen kertaan, Tyrkkö ja Kekkonen täyttivät iltapäivälehtien lööpit, Iltalehti julkaisi erikoislehden, netti pursusi nostalgisia uutisia ja edesmennyt UKK pääsi jopa Apu-lehden kanteen.

Voimakkaan kiinnostuksen vastareaktiona tuli närkästys ja pilkka. Tämä pölähdys menneiltä vuosilta tuntui tunkkaiselta Sannin musiikkivideokohun, Sami Hedbergin Konttori-kohun tai Helsingin lähiöiden nimittelykohun keskellä. Saatanan tunarit! Miksi 30 vuotta sitten kuolleen miehen yksityiselämää pitää urkkia? Eikö UKK:sta ole jo kirjoitettu tarpeeksi? Olihan tämä nyt varmasti viimeinen kirja Kekkosesta?

Reaktio on hassu, kun ajattelee Urho Kekkosen vuosia. Silloin elettiin niin sanottua suomettumisen aikaa, jolloin Neuvostoliitto kontrolloi tarkasti pienen maan asioita aina lehtikirjoituksia ja muita painotuotteita myöten.  Kremlin reaktioita pelättiin ja neuvostojohto pyrittiin pitämään tyytyväisenä. Itsesensuuri kukoisti.

Yhtä lailla varpaillaan lehdistö, televisio ja radio olivat istuvan presidenttinsä suhteen. Kekkosen rakkauselämästä kyllä supistiin, mutta ääneen suhteista ei voinut puhua saati kirjoittaa niistä lehtiin. Lehtien päätoimittajia kutsuttiin Tamminiemeen briiffattaviksi ja ojennettaviksi.

Kun Maarit Tyrkkö nyt vuosikymmenten jälkeen omalta osaltaan valaisi hyvin avoimesti Kekkosen viimeisiä hallintovuosia ja vallankäyttöä hiljalleen sairastuvan päämiehen kabinetissa, litteroi salaa nauhoittamansa hallitusneuvottelut, kuvasi Kekkosen vanhuutta ja yksinäisyyttä ja esitteli hänen yksityistä puoltaan kriiseineen ja onnenhetkineen – eli Kekkosen oman pyynnön mukaan kirjoitti kirjan ihmisestä – minä pidän sitä merkittävänä tekona.

Journalistina arvostan Tyrkköä erityisesti siksi, että hän on läpi elämänsä vaalinut keräämäänsä tietoa äärimmäisen huolellisesti: kirjannut päiväkirjaansa, säilyttänyt dokumentteja, koonnut leikekirjoja ja kuunnellut nauhoja. Hän ei ole toimittaja, joka uskoo kaiken tiedon löytyvän netistä muutamalla klikkauksella.

Veikkaanpa, että Tyrkön kirjat toimivat historiankirjoituksen lähteinä vielä 30 vuoden päästäkin ja hyvä niin. Kekkosta ei nimittäin pidä vielä silloinkaan jättää rauhaan.

Jos kiinnostuit Urho Kekkosesta ja Maarit Tyrköstä, aiheeseen voi tutustua lisää myös Avun verkkosivuilla:

Maarit Tyrkön ja Urho Kekkosen kaunis rakkaus
Ennen julkaisemattomat nauhat: Kekkonen lausuu runoja!
Urho Kekkosen viimeinen haastattelu
Millä Anita Hallama kiristi Kekkosta?

(Täyden version toimittaja Raila Kinnusen erinomaisesta Tyrkkö-jutusta saatte toistaiseksi lukea vanhanaikaisesti tänään ilmestyneestä printtilehdestä)

Mestarikirjailija Stephen Kingin opissa

Maailma on täynnä erilaisia kirjoitusoppaita ja jopa opaskirjoja kirjailijan ammattiin. Suomalaisittain tunnetuin lienee 27-vuotiaan Mika Waltarin kirjoittama Aiotko kirjailijaksi? (1935).

Kirjahyllyni kätköistä löytyi hieman tuoreempi, vasta viitisentoista vuotta vanha teos: Stephen Kingin Kirjoittamisesta – muistelma leipätyöstä (Loisto 2006, alkuperäisteos On writing: a memoir of the craft 2000). Se oli vuosien ajan huutanut tulla luetuksi, mutta en ollut sitä viitsinyt vielä edes selailla. Ajattelin kai, että teoksen sanoman ymmärtääkseni minun pitäisi lukea ainakin joku kauhukirjailija Kingin romaaneista, mutta enpä ole tähän mennessä vielä uskaltanut. Kirjoittamisesta poltteli mieltäni kuitenkin sen verran, että päätin tutustua siihen kylmiltään.

Ties vaikka järjestys olisin juuri näin päin hyvä. Kirjan luettuani olen alkanut hiljalleen tutkailla, mikä Kingin teoksista sopisi parhaiten omaan iltapuhdelukemistooni.

Kirjoittamisesta on lähes pakollista luettavaa niin kirjoittamisen ammattilaisille kuin harrastajille. Ainakin itse sain siitä irti paitsi hyötyä että iloa. Yllätyin ensin siitä, ettei teos muistuttanut aluksi opaskirjaa lainkaan. Stephen King alkoi muistella lapsuuttaan, nuoruuttaan, bändiharrastustaan, töitään pesulassa, vaimonsa tapaamista ja ensimmäisiä kännejään. Tarinan välissä hän tosin kertoi myös suuresta innostaan kirjoittaa, vaikeuksiin johtaneista päätoimittajuuksista koulun lehdissä, takkuisesti sujunutta novellien myyntiä porno- ja lukemistolehtiin sekä lopulta kerralla huipulle singahtaneen Carrien syntyä. King kirjoittaa suorastaan liikuttavasti puhelusta, jossa hänelle kerrottiin Carrien pokkarioikeuksien myymisestä 400000 dollarin hintaan. Miehestä, jolla ei ollut varaa korjauttaa autoaan tai hankkia puhelinta, tuli kerralla äveriäs.

Puhelun lopetettuamme yritin saada Tabbyn [Kingin vaimo Tabitha] kiinni äitinsä luota. Hänen pikkusiskonsa Marcella sanoi että Tabby oli jo lähtenyt takaisin. Minä kävelin asunnossa sukkasillani edestakaisin. Olin pakahtua iloisesta uutisesta eikä minulla ollut ketään jolle kertoisin sen. Minä suorastaan vapisin. Lopulta vedin kengät jalkaan ja kävelin keskustaan. Bangorin Main Streetillä oli auki vain LaVerdieren drugstore. Yhtäkkiä minusta alkoi tuntua että minun oli ostettava Tabbylle äitienpäivälahja, jotain hurjaa ja tuhlailevaa. Minä yritin, mutta tässä on yksi elämän kiistattomista tosiasioista: LaVerdieressä ei myydä mitään todella hurjaa eikä tuhlailevaa. Minä tein parhaani. Ostin hänelle hiustenkuivaimen.

Juuri kun lukija on tuudittautunut lukemaan vain Kingin leppoisaa (ja välillä vähän vähemmän leppoisaa) elämäntarinaa, alkaakin puhe itse kirjoittamisesta. Kirjailija aloittaa tylsimmästä eli amerikanenglannin kieliopista, mutta siirtyy nopeasti käytännönläheisiin vinkkeihin.

Jos haluat kirjailijaksi, sinun on ennen kaikkea luettava paljon ja kirjoitettava paljon. Sikäli kun tiedän, näitä kahta ei voi mitenkään kiertää eikä niiden läpi oikaista, kirjoittaa vuodessa 70-80 kirjaa ahmiva King.

King paljastaa paljon omia menetelmiään hyvän tekstin tuottamiseksi: millaisissa olosuhteissa pitäisi kirjoittaa, pitäisikö käsikirjoitusta luettaa ulkopuolisilla vai ei, käyttääkö kirjoittaja omaa elämäänsä tarinoiden rakennusaineena… Monet ohjeet ovat paljon kirjoittaneille jo ennestään tuttuja, mutta muistutukset ovat aina paikallaan.

Ainakin 350 miljoonaa kirjaa maailmanlaajuisesti myyneen kirjailijan sanoja on kutkuttavaa lukea. Hän opastaa aiheesta kiinnostuneita vilpittömän innostavasti, kerskailematta menestyksellään ja varoittaen rakentamasta turhia pilvilinnoja. Mielestäni kirja paljastaa myös suurimman syyn Kingin asemaan ykköskirjailijoiden joukossa: hän ei peittele sitä, että tuntee kirjoittamiseen polttavaa himoa.

Ehkä yllättävintä oli kuulla, ettei King omien sanojensa mukaan useinkaan suunnittele kirjojensa juonta etukäteen, vaan antaa tarinan viedä ja keksii uusia käänteitä sen edetessä.

 Jos minä en pysty edes likimain arvaamaan, miten siinä käy, vaikka minulla on sisäpiirin tietoa tulevista tapahtumista, voin aika lailla luottaa siihen, että lukijakin pysyy jännitystilassa ja jaksaa kääntää lehteä. Ja miksi murehtisin lopusta? Miksi kaiken pitäisi olla hallinnassa? Ennemmin tai myöhemmin jokainen tarina johtaa jonnekin.

Kun Stephen King on aikansa kirjoittanut kirjoittamisesta, teoksen loppu tarjoaa taas kurkistuksen hänen yksityiselämäänsä. Kesken opuksen teon King joutui vakavaan onnettomuuteen, kun Dodge-maastoautoa kuljettanut Bryan Smith ajoi kävelyllä olleen kirjailijan päälle. King makasi tienpenkalla henkihievereissään, kun Smith katseli häntä hymyillen (ambulanssin silti hälytettyään). Selkärankansa useasta kohtaa murtaneen kirjailijan elämä oli hiuskarvan varassa, mutta hän selvisi ja palasi hiljalleen myös kirjoitustyönsä pariin.

Vuotta myöhemmin lääkkeiden yliannostukseen kuollut Bryan Smith sai nimensä Kingin Musta Torni -sarjan romaaniin.

Tosielämä on joskus kauhutarinoita rajumpaa.

kingkirjoittamisesta