Komisario Palmun uudelleensyntyminen

Jos jonkun piti herättää legendaarisen Komisario Palmu hahmo henkiin, niin se joku on Mikko Kivinen. Kaikki vertailut Matti Kassilan erinomaisiin Palmu-elokuviin on syytä jättää mielestään, kun istuutuu Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämön katsomoon. Palmu ratkoo siellä nuorten kollegoidensa Virran ja Kokin kanssa rikkaan elostelijan Bruno Rygseckin kuolemaa, joka osoittautuu tietenkin murhaksi.

Mika Waltarin kirjoittama satiirinen rikosromaani Komisario Palmun erehdys on ensimmäinen näyttämölle tehty Palmu. Esitysoikeuksia valvoo kirjailija Mika Waltarin perikunta, ja esityksen on ohjannut kirjailijan tyttärenpoika, kokenut teatterimies Joel Elstelä. Näytelmän dramaturgia on Raila Leppäkosken.

Helsingin Mikko Kivinen, Iikka Forss ja Risto Kaskilahti ratkovat murhamysteeriä ripeällä otteella. Kuva © Henrik Schütt

Mikko Kivinen, Iikka Forss ja Risto Kaskilahti, siis Palmu, Virta ja Kokki ratkovat murhamysteeriä ripeällä otteella.
Kuva © Henrik Schütt

Mikko Kivinen tekee Palmustaan juuri sopivasti äreän ja itseriittoisen komisarion, huumorinpilke silmäkulmissaan. Iikka Forssin Virta kompastuu intoonsa ja ilmehtii silmillään  älynväläyksiään. Palmu-elokuvissa Kokin rooli korostuu näytelmää enemmän, mutta kyllä Risto Kaskilahti vetäisee legendaarisessa Kämpin kohtauksessa Tummat silmät kuin syksyinen yö – laulun juuri niin riehakkaasti kuin kuvitella saattaa. Siis kostean ja pitkän lounaan innoittamana!

Taustalla Bruno Rygseck elostelee itsensä kuoliaaksi! Brunona Jari Pehkonen, makaaberin illanvieton juhlijat vas. Vuokko Hovatta (Irma Vanne), Antti Peltola (Aimo Rykämö) ja Aino Seppo (Alli Rygseck). Kuva © Henrik Schütt

Taustalla Bruno Rygseck elostelee niin, että joutuu murhatuksi. Brunona Jari Pehkonen, makaaberin illanvieton juhlijat vas. Vuokko Hovatta (Irma Vanne), Antti Peltola (Aimo Rykämö) ja Aino Seppo (Alli Rygseck).
Kuva © Henrik Schütt

Jari Pehkonen on lyömätön elostelija Bruno Rygseck ja vetää roolinsa sopivasti makaaberin rajoille asti. Eero Saarisesta paljastuu aivan uusia ulottuvuuksia nöyristelevän hovimestarin roolissa, Leena Uotila Brunon tätinä Amaliana on lyömätön tiukkapipo ja muiden moraalinvartija, ja Aino Seppo Brunon Alli-vaimona vakuuttavan hysteerinen. Nuori näyttelijä Antti Peltola näyttelee Brunon neuroottista, alkoholismiin taipuvaista serkkua Aimoa niin hykerryttävästi, että julistaudun heti hänen fanikseen. Vaikka olen nähnyt romaanista tehdyn elokuvan aikoinaan monta kertaa, en muistanut murhamysteerin ratkaisua. Parhaimpien rikosromaanien tapaan ratkaisu on tietenkin yllättävä.

 Mikko Kivisen Palmu ei usko Antti Peltolan Aimo Rykämön vakuutteluja tapaturmasta. Kuva © Henrik Schütt


Mikko Kivisen Palmu ei usko Antti Peltolan Aimo Rykämön vakuutteluja tapaturmasta.
Kuva © Henrik Schütt

Katariina Kirjavainen on lavastanut Arenan pienestä näyttämöstä varsinaisen tilaihmeen. Näytelmän kohtausten siirtymistä paikasta toiseen Joel Elstelä mietti jo alkuvuodesta, jolloin hän aukaisi oven Apu-lehdelle isovanhempiensa kotiin Tunturikatu kolmeentoista. Ensimmäistä kertaa julkisuudessa esitelty koti muistoineen löytyy täältä.

 

 

 

Neljä kertaa Sinuhe

Oven avasi mies, jonka silmissä pilkahti jotain tuttua. Oli talvinen perjantai-iltapäivä Helsingin Etu-Töölössä, osoitteessa Tunturikatu 13. Mies ulko-ovella oli ohjaaja, kirjailija Joel Elstelä, kirjailija Mika Waltarin tyttärenpoika.

Mika Waltari asui vaimonsa Marjatta Waltarin kanssa Tunturikadun kodissaan melkein ihmisiän, vuodet 1932-1979. Koti on edelleen perikunnan hallussa, siinä mallissa, johon se jäi Mika Waltarin kuoleman jälkeen.

Elstelä kertoi Avulle myöntämässään harvinaisessa haastattelussaan isovanhemmistaan ja lapsuudenmuistoistaan (haastattelu ilmestyi numerossa kuusi ja löytyy myös lehden nettisivuilta).

Iltapäivän valon hiipuessa keskustelumme siirtyi Waltarin suurteokseen Sinuhe egyptiläiseen. Havahduin ja kerroin lukeneeni sen viidentoista vuoden välein: 15-vuotiaana, 30-vuotiaana ja 45-vuotiaana. Ja viimeisestä kerrasta oli kulunut jälleen viisitoista vuotta!

Joel Elstelä kaivoi pahvilaatikosta romaanin uusintapainoksen vuodelta 2007, vaikka kotonani kirjahyllystä Sinuhea löytyy kaksin kappalein.

mika waltariHän kirjoitti omistuskirjoitukseen ”isoisä Mikan mestariteos pimeittein iltojen ratoksi”.

Samana pimeänä iltana aloin lukea Sinuhea neljättä kertaa. Tarina houkutti jälleen pitkälle, Sinuhen johdattamalle matkalle.

15-vuotias lukija koki romaanin seikkailutarinana, 30-vuotias keskittyi jo enemmän kirjan humaaniin, sodanvastaiseen sanomaan, 45-vuotias siihen, miten ihmisen aika on lyhyt.

Nyt 60-vuotiaana hätkähdän Sinuhen ikiaikaista ajankohtaisuutta: ”Ajattelin, ettei maailmassa ole mitään kauheampaa ja vaarallisempaa kuin faraoiden unet, koska ne kylvävät verta ja kuolemaa.” 

Faaraon sotapäällikkö Horemheb käy kauhistuttavaa sotaa syyrialaisia vastaan: ”…sotaa Syyriassa kesti kolme vuotta ja se oli julmaa ja armotonta sotaa ja hyvin monet kuolivat tässä sodassa, niin että Syyrian kylät kävivät autioiksi ja hedelmäpuut hakattiin maahan sen puutarhoissa ja sen kaupungit tyhjenivät.”

Maailmanmaineeseen kohonnut Sinuhe ilmestyi vuonna 1945, toisen maailmansodan loppumisen jälkeen. Nyt elämme vuotta 2016, eikä sodalle Syyriassa ja sen kansan kärsimyksille näy loppua.

(Sitaatit Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen, WSOY 2007)