Tartuin Juoppikseen

Myönnän. Oli minulla ennakkoluuloja. Juoppohullun päiväkirjat eivät kuuluneet lukulistalleni. Sisällön tiesin suurin piirtein ja päättelin, että eipä ole minun juttuni. Juha Vuorisen omaperäinen tie yhdeksi tämän hetken luetuimmaksi suomenkieliseksi kirjailijaksi sen sijaan kiehtoi minua niin paljon, että pistin hänelle haastattelupyynnön.

Vuorisen myönnyttyä haastatteluun, minun täytyi tietysti tutustua kunnolla kirjailijan tuotantoon. Hain läjän Juoppohullun päiväkirjoja kirjakaupasta ja ajattelin, että vilkaistaan nyt sitten. Tarkkaan ottaen en malttanut odottaa kuin ostoskeskuksen parkkihalliin asti, jossa korkkasin kirjan (pysäköidyn) auton ratin takana.

Tykitys alkoi heti ensimmäisellä sivulla, kun Juha Berg tekee sen kauneimman asian mitä yli kaksimetrisen naisen kanssa voi tehdä. Telmimisten välissä ehtivät iskeä vaivat eri osiin ihmisen alapäätä, ja niitä lääkitään niin pirtulla kuin kaverilta unohtuneilla, keskushermostoon vaikuttavilla pillereillä. juoppohullun_pk

TORSTAI 26.3. Ei mitään muistikuvia.
PERJANTAI 27.3. Ei mitään muistikuvia.
LAUANTAI 28.3. Vapisuttaa ja pelottaa. Löysin faijan jäämistöstä jonkun pillerin. Heitän sen nyt huiviin. Pidän puukkoa kädessäni koko ajan.
SUNNUNTAI 29.3. Ei mitään muistikuvia.
MAANANTAI 30.3. Ei mitään muistikuvia.

Siveyden sipuli sisälläni käski paheksumaan tekstiä ja kirjan törkeän rivoa kuvitusta. En kuitenkaan voinut mitään sille, että jokaisella sivunkäännöllä purskahtelin nauruun. Miten joku pystyy kertomaan näin typeriä tarinoita? Ja miksi minä istun parkkihallissa niitä lukemassa enkä pysty lopettamaan hekottamista.

Kun lopulta pääsin kotiin, vaimoni (joka on Juoppiksensa lukenut jo vuosia ennen minua) kyseli vähän väliä, mille kohdalle nyt nauroin. Sitä ihmettelivät lapsetkin (jotka eivät vielä ole lukeneet), kun iltatoimet meinasivat lukuelämyksen parissa tyystin unohtua.

Ensimmäinen Juoppis kului loppuun sutjakasti, mutta arvelin ettei vitsi enää toisen kirjan kohdalla jaksa naurattaa. Halusin kuitenkin tietää, kehittyisikö Juha Bergin tarina yhtään mihinkään ja otin pinosta seuraavan osan, Tolppa-apinan.

Kirja oli edeltäjäänsä puolet ohuempi lärpäke ja se poikkesi muodoltaan muutenkin. Lyhyet päiväkirjamerkinnät olivat muuttuneet oikeiksi luvuiksi ja lisäksi romaaniin oli lisätty juoni. Huomasin hihittäväni vähemmän, mutta seuraavani Juhan vaiheita entistä kiinnostuneemmin. Sehän löysi itselleen työpaikan. Ja naisen. Onko tuollaisesta urposta muka parisuhteeseen?

Kolmas kirja (Raskausarpia) oli jo aivan muuta kuin pelkkää aivotonta juopottelua. Juhasta oli tullut inhimillinen olento, sillä oli tunteitakin ja jonkin sortin omatunto.

Neljäs osa (Vaippaihottuma) ei juuri enää naurattanut. Tilalle olivat tulleet toisenlaiset tunteet. Kun sarjan alkuvaiheessa juopottelukohtaukset olivat hykerryttäneet, nyt niitä alkoi pelätä. Juha, älä enää juo!

Ja sitten tuli Dokumentti. juoppohullu2

– Siis näetkö sä päälle, että mulla on ränni alkamassa? – Teepäs vähän tilaa, nainen sanoi ja istui viereeni. – Mä olen elänyt alkoholistin kanssa ja tiedän, kuka juo vapaaehtoisesti ja kuka ei. Sä et juo vapaaehtoisesti vaan vetäisit kaksin käsin jos vain pystyisit. Se ei sanonut sitä moittivasti vaan elämää nähneen naisen kokemuksella. Ja se veti mut hiljaiseksi. – Eli, tuonko toisen, ja jos tuon, kokeiletko seuraavaksi sitä votkaa vaikka ginger alen kanssa. Pysyy ehkä paremmin sisällä, tarjoilija nousi ja iski silmää. 

Jos Juha Vuorinen ei itse kustantaisi kirjojaan Diktaattori-kustantamonsa kautta, hänen olisi tuskin annettu kirjoittaa sarjaa, jonka tyyli muuttuu osa osalta aivan toiseen ääripäähän. Vähän kuin Kauhea kankkunen -elokuvasarjan myöhemmät osat olisivatkin olleet tyyliltään Mikko Niskasen tragedioita. Dokumentti on rankka kuvaus alkoholismista, ilman turhaa huulenheittoa. Vakavaa asiaa ei lyödä lekkeriksi, vaikka mustalle huumorille on toki sijansa. Kirjan loppupuolella tosin ensimmäisestä osasta tuttu absurdius tekee vielä yhden kunniakierroksen kuin muistuttaakseen mistä tarina alkoi.

Vuorinen kertoo kuulleensa, että Dokumenttia on ostettu lahjoiksi monille alkoholisteille. Itsekin pullonhengen kanssa läheisesti seurustellut Vuorinen tietää mistä kirjoittaa ja toimii tekstinsä kautta myös vertaistukena. Dokumentin kaltaisilla kirjoilla saattaa olla kansanterveydellisiä vaikutuksia – todennäköisesti myönteisiä. Myös oma mustavalkoinen käsitykseni alkoholismista sai useampia eri värejä.

Vielä maaliskuun 2015 Mitä Suomi lukee -listallakin marraskuussa julkaistu Dokumentti keikkui kakkosena Finlandia-voittajan He eivät tiedä mitä tekevät perässä. Vuorisen lukijat ovat pysyneet kirjasarjalle uskollisena tyylivaihdoksesta huolimatta – tai ehkä juuri siksi.

Itse olen iloinen, että tartuin lopulta Juoppikseen ja odotan mielenkiinnolla, millaisia tarinoita Vuorisen kynästä vastaisuudessa syntyy.

Niin ja tapasinhan lopulta itse kirjailijankin. Lue haastattelu täältä!

Juha Vuorisen kirjoja on myyty yhteensä yli puolitoista miljoonaa. (kuva: Tuomas Marjamäki)

Juha Vuorisen kirjoja on myyty yhteensä yli puolitoista miljoonaa. (kuva: Tuomas Marjamäki)

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *