Suru yhdisti turkulaiset

 

Turun perjantaisen terrori-iskun järkyttämät turkulaiset kerääntyivät sunnuntaina kauppatorille, jonka Aurakadun puoleinen nurkkaus peittyi kukkiin ja kynttilöihin.

 

Kuva Petri Mulari.

Kuva Petri Mulari.

Eri-ikäiset pariskunnat tulivat paikalle käsi kädessä, lohtua toisistaan hakien. Suomen Punaisen Ristin työntekijä kertoi jutelleensa monien kanssa.

– Ihmiset hakevat vastauksia ja yrittävät torjua pelkoa. Paikalla on tosin ollut heitäkin, jotka näkevät kaikki turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat uhkana. Myös Punaista Ristiä on arvosteltu ja Pansion vastaanottokeskuksessa on vahvistettu vartiointia vihan ilmauksien vuoksi, hän kertoi.

Suru ja järkytys tapahtuneesta näkyi turkulaisten, mutta myös irakilaisten maahanmuuttajien olemuksessa.

– Olin paikalla perjantaina, kun tapahtumat saivat alkunsa. Yritin pysäyttää puukottajan, mutta hän pääsi käsistäni. Sen jälkeen yritin tukahduttaa kaulaan puukotetun naisen verenvuotoa, kertoi kaksi vuotta Suomessa asunut turvapaikanhakija Saadi Waleed. Hän oli tullut torille sunnuntaina ystäviensä kanssa suoraan kirkosta.

– Kävimme rukoilemassa ja toivomme suomalaisten uskovan, etteivät kaikki arabit ole rikollisia, sanoi Waleedin ystävä Ali Al-Tayar.

Uudestakaupungista paikalle tullut, vahvasti tatuoitu Otto vahvisti irakilaisten mielipiteen,

– Yksi mätä hedelmä voi pilata monen viattoman maineen. Minulla on rystysiin tatuoitu sana sad, surullinen. Sitä olen tänään.

Torilla päivystysvuorossa ollut poliisi sanoi monen todenneen, että marokkolaisen 18-vuotiaan miehen terroriteko ei saa vaikuttaa elämään Turussa.

– Paikalle ei tullut ainakaan tänään yhtään mielenosoittajaa tai muuten häiritsevästi käyttäytyviä kansalaisia. Kyllä tämä turkulaisena järkyttää mieltä, kaupunki on tähän asti tuntunut kovin rauhalliselta kylältä.

Turussa opiskelevat Antti Järvinen ja Tanja Honkala olivat vakuuttuneita, että tapahtunut yhdistää ihmisiä.

– Turussa on aina voitu kulkea huoletta, mutta pelkäämään emme nytkään suostu. Surra saa, mutta vihata emme saa.

Turun tapahtumista kattava reportaasi ensi torstaina ilmestyvässä Avussa.

 

 

 

Vävypoika tuli perheeseen Bagdadista

Tänään, jolloin Turun terrori-iskusta on kulunut vuorokausi ja voimme vain ihmetellä, miksi Marokosta haetaan turvapaikkaa Suomesta, Marokosta, jossa ei ole sotaa, sortoa, eikä nälänhätää ja tukea niitä, jotka oikeasti tarvitsevat turvapaikkaa.

Itse jouduin kasvokkain tilanteessa, jota en ollut osannut ennakoida. Ehkä olisi pitänyt kolmen aikuisen lapsen äitinä, onhan maailma avoin joka suuntaan.

Tuoreen vävypoikani matka alkoi neljä vuotta sitten Irakista, Bagdadista. Vaikea, raskas ja kallis matka eteni Turkin, Makedonian ja Unkarin kautta Suomeen, Tukholman kautta Oulun vastaanottokeskukseen, sieltä Vantaan vastaanottokeskukseen.

Tuli kevät  2017, jolloin tyttäreni tapasi turvapaikkaa hakeneen hänet Helsingissä, pitkän matkan tehneen irakilaisen.

Kun tytär kertoi minulle rakastuneensa ja suunnittelevansa tulevaisuutta miehen kanssa, jouduin kasvokkain omien asenteideni kanssa.

Olin tehnyt laajan pakolaisia koskettavan reportaasin Apuun Kosilta elokuussa 2015 yhdessä kuvaaja Timo Pyykön kanssa, saman kuvaajan kanssa tänä keväänä Israelissa, jossa kuuntelin myötätuntoisesti palestiinalaisten tilannetta.

-Sitä saa, mitä tilaa. Voin kirjoittaa näistä elämänkohtaloista, mutta miten suhtautua, kun se koskee omaa perhettäni, paruin sananmukaisesti silmät päästäni kotona toukokuun lopussa.

En voi väittää, että olisin ollut ilahtunut tyttäreni ilmoituksesta  – minulla ei ole mitään rasistisia tai  maahanmuuttovastaisia mielipiteitä. Olin huolissani irakilaisen perheeseen yllättäen tulleen miehen tilanteen epävarmuudesta ja tietenkin siitä, mihin tilanteeseen tyttäreni ehkä tulevaisuudessa joutuu.

Bagdadiin on palautettu suurin piirtein kaikki Suomeen tulleet. Vävyn perustelut maahanmuuttoviranomaisille ovat olleet hyvät, mutta Migriä ne eivät ole vakuuttaneet.

-Minulle sanottiin, että osa Bagdadin kaupunginosista ovat turvallisia. Se ei pidä paikkaansa. Minulla on siitä omakohtaisia, karmeita kokemuksia. Mosulista paenneet ovat saaneet turvapaikan, hän kertoi syödessään meillä sienirisott0a.

Se ei maistunut, sillä mausteita olisi pitänyt olla enemmän. Seuraavalla kerralla enemmän mausteita, eikä italialaista….

En kirjaa tähän hänen pakonsa perusteluita, ne kuuluvat maahanmuuttoviranomaisille. Alkukesästä ilmeni kuitenkin, että häntä auttanut oululainen lakimies oli useimmiten päiväunilla, ”päikkäreillä”, eikä muutenkaan paneutunut tilanteeseen kuten olisi pitänyt. Sitten julkisuuteen tulikin uutisia, että moni turvapaikanhakijoiden asiaa hoitavaa lakimies rahastaa helpolla rahaa valtiolta.

Paperittomista ja karkotetuista kirjat kirjoittanut toimittaja Kaisa Viitanen neuvoi meille hyvän asianajajan. Monia turvapaikanhakijoita auttanut lakimies on nainen. Nyt odotamme, mitä syksyn kuukaudet tuovat tullessaan.

Tänään, jolloin marokkolainen 18-vuotias on puukottanut kuoliaaksi kaksi ihmistä, ja kuusi on sairaalahoidossa, vävypoikani on tuskainen.

– En ole itse käynyt ulkona, mutta ystäväni Oulussa aisti pelkoa ja vihaa käydessään kaupassa.

Pitäisikö meidän kaikkien muistaa, että niin turvapaikanhakijoihin, kantasuomalaisiin – meihin ihmisiin – mahtuu niin hyvyyttä kuin pahuutta?

Meissä on Turun tai Barcelonan teon kaltaisia, joka puolella, joka maassa ja kansallisuudessa heitä on –  mutta rajat kiinni – ajattelu ei johda tässä maailmantilanteessa mihinkään.

Malttia, kuten tasavallan presidentti Sauli Niinistö viestitti.

 

Pyörällä päin ja pakoon!

Tulipahan vietettyä erilainen elokuinen tiistai ja samalla tutustuttua julkiseen terveydenhuoltoon. Mieheni Juha oli menossa palaveriin Musiikkitalolle, Helsingin keskustassa. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle, skannasi tarkkaan Baanan, helsinkiläisten suosiman Kiasmalta Ruoholahteen kulkevan pyörätien. Ei ketään horisontissa. Rohkeasti vaan yli!

Samalla hetkellä hänen takaansa syöksähti miespyöräilijä, joka tuli Musiikkitalon aukion poikki ja törmäsi hänen selkäänsä. Juha kaatui täydellä painollaan vasemman reitensä päälle (tietenkin saman reisi, jossa on polven tekonivel…), huusi ja kirosi lujaa (teidän, että Juhasta lähtee ääntä) miehen perään.

Mitä tämä teki? Karkasi paikalta taakseen vilkaisematta. Toinen jalankulkija sentään pysähtyi ja tarjosi apuaan. Karkuun lähteneestä pyöräilijästä näkyi enää harmaan puseron selkämys.

Helsingissä pyöräillään yhä enemmän, ja se on erinomainen asia. Suurin osa pyöräilijöistä hallitsee liikenne- ja käyttäytymissäännöt, mutta osa paahtaa eteenpäin kun kamikazelentäjät, välittämättä autoista, jalankulkijoista ja loppujen lopuksi myös itsestään. He eivät pysähdy stopmerkkien eteen (yksi esimerkki löytyy työmatkaltani A-lehtiin Kulosaareen, jonka sillan alta löytyy kyseinen liikennemerkki. Autoilijat pysähtyvät, joka toinen pyöräilijä viis veisaa merkistä). Helsinkiläisten pyöräilykulttuuri on vielä valovuoden päässä esimerkiksi Kööpenhaminan ja Amsterdamin asukkaiden vuosikymmeniä pitkästä taidosta pyöräillä. Olisiko pakollinen pyöräilykortti meikäläisille tarpeen?

Miten Juhalle kävi? Muutama tunti tapaturman jälkeen reisi oli niin kipeä, ettei jalka kantanut. Vein hänet Malmin sairaalaan, jossa odotimme vain vajaan tunnin traumapolin päivystykseen. Nuori, tuskin kolmekymppinen mieslääkäri tutki jalan ja sanoi, ettei reisiluu ole murtunut, mutta jalassa saattaa olla ”aitiopainesyndrooma”. Siis mitä?

”Lihas on saanut niin pahan iskun, että se turpoaa, mutta lihaskalvot eivät anna enää periksi. Tilanne on niin vakava, että se pahimmillaan voi johtaa jalan kuolioon. Annan lähetteen Töölön sairaalaan, vamma vaatii erikoislääkäriä.”

Loistavalle nuorelle lääkärille suuri kiitos, hän sanoi vielä lopuksi, ettei voi nukkua yötään rauhassa, jos päästää Juhan kotiin. Ennustan tälle lääkärille hyvää tulevaisuutta, hän on niitä, jotka osaavat kuunnella potilasta ja paneutua tämän tilanteeseen perusteellisesti. (Edesmennyt neurologian professori Jorma Palo sanoi minulle aikoinaan haastattelussa, että hän suosittelee kaikille lääkiksen opiskelijoille patologin ammattia, jos nämä eivät tule elävien kanssa toimeen. Varsin osuva neuvo.)

Ajoimme Malmilta Töölön sairaalaan, jossa kaksi ystävällistä vastaanottovirkailijaa otti Juhan sisään ja sanoi, että menee tunti tai pari, sillä sairaalaan oli juuri tuotu auto-onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut. Tämän jalkaa amputoitiin parhaillaan. Normi-ilta HUS-alueen suurimmassa traumatologian päivystyksessä, jossa helsinkiläisten tapaturmapotilaiden lisäksi hoidetaan vaikeimmat tapaturmat koko Uudenmaan alueelta.

Juha pääsi tarkkoihin tutkimuksiin parin tunnin sisällä. Verikokeet, jotka kiidätettiin HUS:n Meilahden laboratorioon ja kirurgin tutkimus osoittivat, ettei kyseessä ollut onneksi aitiopainesyndrooma. Pelkkä lihasrevähdys, mutta niin kipeä, että kainalosauvoilla tultiin kotiin puolenyön jälkeen.

Tapahtumalla on kaksi opetusta: OPI VAROMAAN KAMIKAZEPYÖRÄILIJÖITÄ ja JULKINEN TERVEYDENHUOLTO ON PARHAIMMILLAAN juuri niin tehokasta ja ammattitaitoista kuin saimme tiistaina 8. elokuuta kokea.  Juuri sinä iltana olimme onnellisia, ettemme asu Trumplandiassa.