Ajatuksia isistä ja itsenäisyydestä

Ehkä tämä joulukuun alun synkkyys on hyvä symboli Suomen itsenäisyyspäivälle. Jos olisimme sattuneet itsenäistymään juhannuksen tietämissä, olisivat juhlatkin hieman vähemmän mollivoittoisia.

Lapsuudestani muistan itsenäisyyspäivän raskaan ilmapiirin, kaksi kynttilää kodin jokaisella ikkunalaudalla, ja jotenkin liikuttuneen itkuisen tunnelman. En voinut tietenkään ymmärtää  vanhempieni raskasmielisyyttä – mutta olihan sotien loppumisesta 1960-luvun alussa vasta viisitoista vuotta. Viisitoista vuotta, aika eikä mikään – nyt taaksepäin katsottuna se on vuosi 2002!

Pitää itse elää kokonainen elämä, jotta ymmärtää vanhempiensa kokemukset ja ajan, jota he nuoruudessaan joutuivat kokemaan. Ajan, joka tuhlasi heidän nuoruutensa, mutta silti he selvisivät ja rakensivat maan, jossa sukupolveni ja minun lapseni ovat saaneet elää sodilta ja muilta kauheuksilta turvassa.

Tänään, kolme päivää ennen Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien huipennusta, mietin isääni Sakari Talvitietä (1917-2011) ja appeani Olli Heiskasta (1923-2005). Kaksi erilaista miestä, joita  kuitenkin yhdisti samanlainen arvomaailma ja kotiseudun jättäminen Karjalaan. Pohjalaissyntyisen isäni lapsuuden- ja nuoruudenkoti oli Laatokan rannalla Impilahdella, appeni, pesunkestävän, monen polven karjalaisen koti Harlussa.

Isäni Sakari Talvitie vuonna 1956 turkulaisen Uusi Aura -lehden päätoimittajana.

Isäni Sakari Talvitie yksitoista vuotta sodan jälkeen, vuonna 1956 turkulaisen Uusi Aura -lehden päätoimittajana.

Isäni oli arka ja herkkä mies. Rintamalta hän pääsi pois sairastettuaan keuhkokuumeen, ja sanoi aikoinaan miehelleni Juhalle, että hänestä ei olisi ollut etulinjaan. Toisin kuin veljestään, majuri Kalervo Talvitiestä, joka taisteli talvisodassa, Äyräpään maanpäällisessä helvetissä jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin joukoissa. Kun haastattelin Ilta-Sanomiin vuonna 1997 Naantalissa vanhaa kenraalia, hän otti melkein asennon puhuessaan sedästäni, tämän rohkeudesta ja siitä, miten tämä oli auttanut haavoittuneita joukkuetovereitaan.

Siinä, missä isäni oli arka ja herkkä, appeni oli herkkä ja rohkea. Hän ilmoittautui talvisotaan alaikäisenä, vasta 16-vuotiaana ja valehteli ikänsä. Talvisodan alkuvaiheessa tämä nuori poika kävi kotitalollaan, näki äitinsä  ja sisarensa lähteneen ja heitti avaimen hankeen. Karjalaan hän palasi vain jatkosodan  sotatoimissa, ei koskaan sen jälkeen kuten ei isänikään.

Karjalan Kannaksen hirvittävän suurhyökkäyksen aikana appeni oli viimeisiä Teikarin-saaren taistelijoita. Hän ui ankarassa tulituksessa sieltä pois tukin varassa ja pelasti selässään joukkuejohtajansa. Tämä alkoholisoitui myöhemmin pahasti ja oli niitä Helsingin siltojen alla eläneitä sodan traumatisoituneita miehiä, joista Helsingin Sanomien ansiokas artikkeli tänään kertoo. Appeni etsi entisen joukkuejohtajana käsiinsä ja pelasti tämän toisen kerran, mistä mies oli kiitollinen jäljellä olevina elinvuosinaan.

Appeni Olli Heiskanen sodan jälkeen RUK:n pidettynä kouluttajana.

Appeni Olli Heiskanen sodan jälkeen RUK:n pidettynä kouluttajana. RUK:n oppilaiden joukkuejohtajalleen tekemässä muistoalbumissa on teksti ”Suuri sotapäällikkö”. Sellaisena hän ei itseään korostanut.

Isäni ja appeni eivät koskaan puhuneet sotakokemuksistaan. He eivät katkeroituneet, ja Suomen itsenäisyys oli heille vakava asia.

Ensi keskiviikkona, 6.12. nostamme maljat näille isille. Emme itke, vaan iloitsemme, sillä satavuotinen itsenäisyys on kovista uhrauksista huolimatta iloinen asia.

 

Raiskaus ei ollut sun syy!

”Se ei ollut sun syy, SE EI OLLUT SUN SYY,” huutaa ensi-iltayleisö esitykseen kuuluvana osana helsinkiläisessä Kapsäkki-teatterissa, kun Amanda Palon monologinäytelmä Kilari loppuu. Esitykseen ei kuulu se, että yleisö osoittaa kiitoksensa nuorelle taiteilijalle seisaaltaan. Hänet aplodeerattiin kolme kertaa takaisin näyttämölle.

Amanda Palon rohkea teko vapauttaa.

Amanda Palon rohkea teko vapauttaa.

Amanda Palon rohkea teko on kertoa tarinansa seksuaalisesta väkivallasta, raiskauksesta, jonka uhriksi hän 20-vuotiaana joutui. Kilarin käsikirjoitus ja dramatisointi ovat hänen ja sisarensa Olga Palon käsialaa. Olga Palo on myös ohjannut Kilarin.

Esitys rakentuu kahteen osioon – Amanda Palo näyttelee huumorilla taidehistorioitsijaa, joka kertoo naisen esineellistämisestä kuvataiteessa. Esimerkkinä on muun muassa Tintoretton maalaus Lucretiasta, joka tekee itsemurhan jouduttuaan raiskatuksi. Siis häpäistyksi, liatuksi, huoraksi alennetuksi kuten monissa kulttuureissa nainen edelleen joutuu raiskauksen jälkeen kokemaan.

Toisessa osiossa Amanda Palo kertoo oman kokemuksensa, sitä seuranneen mustan elämänjakson ja syvän masennuksen, jonka aikana hän luuli tulevansa hulluksi. Hän meni rikki, mutta rohkeus kertoa tapahtunut paljastaa, että hän on nyt ehjä. Ja tavattoman vahva  sekä hyvä näyttelijä!

Kilari on äärimmäisen tärkeä esitys, ja se osuu juuri nyt ajankohtaan, jossa #metoo-kampanja leviää ympäri maailmaa – ainakin läntistä maailmaa. Amanda ja Olga Palo alkoivat työstää näytelmää jo kauan ennen kampanjaa, tietämättään, että aihe on syksyn kuumin. Rohkeasti sisarukset seisovat tarinansa edessä, ja rohkeita ovat heidän vanhempansa, pukusuunnittelija Riitta Anttonen-Palo ja näyttelijä Jukka-Pekka Palo. Voi vain kuvitella, millainen on ollut vanhempien hätä, kun tyttären kokemus ja sitä seurannut masennus vievät tätä syvälle ahdistuksen syvimpiin syövereihin.

Oli upeaa nähdä, että yleisö koostui nuorista naisista ja miehistä. Ehkä heidän sukupolvensa saa vihdoin katkaistuksi naisia seksuaalisesti alistavan ja esineellistävän kulttuurin. Että me naiset saisimme olla rauhassa missä ikinä olemmekaan. Oli päällämme mitä tahansa, olimmepa minkä näköisiä hyvänsä, meillä on oikeus olla naisia.

Omalla kohdallani olin joutua Amanda Palon kokemaan tilanteeseen ollessani kolmekymppinen nuori, ujo toimittaja. Esimieheni käytti erästä tilannetta hyväkseen ja vasta myöhemmin ymmärsin, mitä hänellä oli ollut mielessään. Selvisin luultavasti raiskaukselta sattumalta. Häpesin tilannetta niin, etten kertonut siitä moneen vuoteen kenellekään. Ikään kuin tilanne olisi ollut minun syytäni.

Yhdenkään naisen ei pitäisi tuntea häpeää tai syyllisyyttä siitä, että häntä on kohdeltu tai edes yritetty kohdella seksuaalisesti alistavasti.

Apua seksuaalista väkivaltaa kokenut voi hakea täältä: Raiskauskeskus Tukinainen, tukinainen.fi, Naisten linja, naistenlinja.fi

 

Hetki talven ihmemaassa – Rovaniemellä!

Aamukone Helsingistä lähti marraskuisessa tihkusateessa ja laskeutui tuntia myöhemmin Rovaniemen talveen. Lunta  oli jo niin paljon, että puut olivat tykkylumessa, ja pakkasta viisi astetta. Kaamoksen ikävyydestä ei tietoakaan! Pahempi se kaamos on täällä Etelä-Suomessa, valottomassa ja harmaassa, viikkokausia jatkuvassa sateen lotinassa.

Nyt oli päästävä Rovaniemelle ei vain talven vuoksi, vaan tapaamaan hyviä ystäviä Piaa ja Vellua sekä näyttämään miehelleni Juhalle kaikki kaupungin houkutukset, joihin olen voinut tutustua monella työmatkallani.

Lomavuorokausi perjantaiaamusta lauantai-iltaan oli kuin pieni ulkomaanmatka. Yövyimme vastikään Suomen parhaimman hotellin tittelin saaneessa Arctic Light Hotellissa, josta saimme kuin ihmeen kaupalla varattua huoneen. Sesonki käy kuumana lähikuukaudet, ja kaupungin hotellit ovat täpötäynnä kansainvälisiä matkailijoita ympäri maailmaa. Rovaniemi vetää turisteja enemmän muualta maailmasta kuin kotimaasta!

En muista missä olisin viimeksi nukkunut niin hyvin kuin huoneemme sängyssä. Sehän suorastaan houkutteli uneen!

Arctic Light Hotellin sängyssä nukuin syksyn parhaimmat unet.

Arctic Light Hotellin sängyssä nukuin syksyn parhaimmat unet.

Ennen yöunia ehdimme syödä maailman parasta poronkaretta Nili-ravintolassa. Voiko liha olla sametinpehmeää? Voi ravintoloitsija Marko ”Poolo” Huttusen Nilissä. Saman Poolo Huttusen Wakkanai-ravintolassa olen muutamalla työkeikalla nautiskellut susheja. Nilissä silmiinpistävää oli tarjoiluhenkilökunnan ystävällisyys. Harvassa pääkaupungin ravintolassa kohtaa sellaista… Kiirekö meidät etelän ihmiset tekee tympeiksi ja ylimielisiksi?

Nilissä voi syödä maittavaa pohjoista ruokaa.

Nilissä saimme suussasulavaa poronkaretta.

Suloiseen uneen auttoi varmasti vielä illan pitkä kylpy Pian ja Vellun ulkopaljussa, jota Vellu oli antaumuksella lämmittänyt edellisillasta asti. Paljusta hankeen ja takaisin, katse yötaivaalle, jossa väreili revontulten kalpea kajo. Pieneksi ihminen sellaisen taivaan alla itsensä tuntee, pienen pieneksi ja samalla onnelliseksi.

Lauantaina suuntasimme legendaariseen Pisto-pubiin. Sen kanta-asiakkaat, aamuvuorolaiset olivat puolenpäivän aikaan jo täydessä tällingissä. Ei pidä ihmetellä, mistä Jari Tervo on saanut vaikutteita romaaniensa henkilögalleriaan. Pistossa on Tervon kunniaksi Jari Tervon kirjasto, eli kirjahylly, jossa on esillä Rovaniemen suuren pojan koko tuotanto.

Pisto-pubissa ihailin Ilta-Sanomien aikaisen kollegani Jari Tervon kirjahyllyä.

Pisto-pubissa ihailin Ilta-Sanomien aikaisen kollegani Jari Tervon kirjahyllyä.

Karaoke raikui, osa porukasta otti jo tanssiaskeleita baaritiskin edessä. Meille näytti taikatemppuja kaksi kertaa loton päävoiton voittanut ukkeli, jolta sain myös muutaman käsisuudelman. Taustalla omaa kovaäänistä showtaan piti maineikas lääkäri, ja tupakkakopin ovi ei ollut riittää, kun paikallinen taidemaalari tunki sisään. Piston tarjoilijat eivät kuitenkaan salli menon yltyä ihan hervottomaksi. Aamuvuorolaiset ohjataan lempeästi kotiin lepäämään. Sitten iltavuorolaiset alkoivat saapastella paikalle. Mistähän mieleen nousi Eino Leinon juomalauluna tunnettu Heikki Asunnan runopätkä: ”Saatuaan spriitä, virkistyi hän siitä. Kohottaen lasiaan virkkoi: Veljet asiaan!”

Ennen iltakoneen lähtöä kävimme syömässä uudessa meksikolaisessa Yuca-ravintolassa. Cafe & Bar 21:n yrittäjien Juha Eskelisen, Elisa Honkavuoren ja Pekka Makkosen toista ravintolaa oli kypsytelty pitkään. Eskelinen on kiertänyt vaimonsa Elisa Honkavuoren kanssa ympäri maailmaa tutustumassa parhaisiin meksikolaisiin ravintoloihin. Meksikossa pariskunta löysi avaimet Yucan syntyyn. He näkivät taitavasti drinkkejä sekoittavan, kuvankauniin naisen, ja Eskelinen otti kotiin palattuaan yhteyttä tähän. 22-vuotias Fernanda Gijon lensi sukulaisten varoituksista huolimatta Rovaniemelle, ja mukanaan hänellä oli hänen poikaystävänsä, 26-vuotias kokki Fernando Baena.

-He suunnittelivat Yucan ruoka- ja juomalistan,  kertoi ravintolapäällikkö Mikko Hokkanen ja sekoitti maittavat tequilapohjaiset Fernanda-drinkit, joissa on mukana muun muassa passionhedelmää, chiliä ja sitruunaa. Drinkki sopi myös ruokajuomaksi, kun tarjolla oli tacoja erilaisilla täytteillä.

Mikko Hokkanen hallitsee asiakaspalvelun ja tekee Rovaniemen parhaimmat drinkit.

Mikko Hokkanen hallitsee asiakaspalvelun ja tekee Rovaniemen parhaimmat drinkit.

Aina ei tarvitse mennä kauaksi, kun kokee paljon!