Rikki menneet, eheäksi rakastetut

Seikkailin Järvenpäähän sanojen perässä. Sanat on kirjoittanut Aila Luode-Laiho, jonka esikoisrunokokoelma Siipensä satuttaneet on juuri tullut painosta. Se on yksi Suomi 100 runokirjaa -kirjoista.

Kauniissa keittiössä tuoksuu kahvi, ja pöydässä istuu runoilijan muusa, näyttelijä Pekka Laiho. Kahvikuppien vieressä on vaimon uunituore kirja, kannessa taiteilija Hannu Hyrskeen hieno työ.

Aila Luode-Laiho kirjoittaa runoissaan ihmiskohtaloista, joihin hän on oman elämänsä aikana törmännyt. (kuva Timo Pyykkö)

Aila Luode-Laiho kirjoittaa runoissaan ihmiskohtaloista, joihin hän on oman elämänsä aikana törmännyt. (kuva Timo Pyykkö)

Runot yhdistivät viime kesänä häitä viettäneen avioparin kolmisen vuotta sitten, kun he löysivät toisensa FB-runoilijat-ryhmässä. Aila Luode-Laihon runokirjan runot ovat syntyneet näiden kolmen vuoden aikana, työn ohella.

Lastentarhanopettaja on aina lukenut paljon, ja runoja hän on kirjoittanut parikymppisestä saakka.

-Vanhemmista runoilijoista ihailen Eino Leinon ja Saima Harmajan kieltä.  Leena Kulmala on nykyrunoilijoista taitavimpia sanankäyttäjiä, samoin Harry Kiianen. Miksei myös murrerunoilija Heli Laaksonen.

Siipensä satuttaneissa Aila Luode-Laiho kirjoittaa monenlaisista ihmiskohtaloista, rujoista, rajuista ja myös elämässään eheytyneistä. Hän ottaa kantaa, mutta ei alleviivaa vaan ymmärtää.

-Pekka on antanut minulle tilaa ja aikaa kirjoittaa, antanut rakentavaa palautetta, jonka olen ottanut huomioon, hän kiittää muusaansa.

Runo Nainen on kuva vahvasta naisesta, viereisellä sivulla runo Arjen sankari kertoo jossakin onnettomuudessa kasvonsa menettäneestä nuoresta miehestä, ”arjen eturintamamiehestä”.

”Tapasin tänään naisen/juurevan kuin/vanhan männyn/kalliosta kiinni pitävän/köyhästä maasta/voimansa ottaneen/ kärsimyksen silmukasta/läpi kulkeneen/koko vartensa voimalla/hän puhui/puhui niin ettei kukaan/voinut olla huomaamatta/siinä oli sanat ja sielu/samaa paria”

Kirjan julkistamistilaisuutta vietetään lauantaina 18. maaliskuuta Järvenpään kirjaston Tyyni Tuulio -salissa. Yleisöllä on sinne vapaa pääsy, ja se saa kuulla runoja livenä, kun runoilija itse ja puoliso Pekka Laiho lukevat niitä.

-En lausu Ailan runoja, vaan tulkitsen, Pekka Laiho täsmentää ja antaa jylisevän näytteen runosta Tulinen tango.

Lisää Aila Luode-Laihosta lähiviikkojen Apu-lehdessä.

 

 

 

 

Teletappina Perämerellä

Jäänmurtaja Polar Explorer on avannut väylää Perämerellä tunnin verran. Liikkeelle on lähdetty Ruotsin puolelta Axelsvikin pienestä satamasta. Jäänmurtaja ei ole pieni, se on isoin risteilykäytössä oleva murtaja.

Nerokas bisnesidea syntyi Rovaniemellä, kun Olga ja Alon Robacha keksivät ostaa murtajan.

Kun murtaja on murskannut väylää runsaan tunnin ollaan keskellä ei mitään. Alkaa reissun jännittävin vaihe, kun miehistöön kuuluva israelilainen Yarden Keynan pukee ylleni oranssin kelluntapuvun. Alle jäävät omat vaatteet takkia ja kenkiä lukuun ottamatta.

Valmiina mereen, ainakin melkein. (kuva Pekka Mustonen)

Valmiina mereen, ainakin melkein. (kuva Pekka Mustonen)

Olo on lievästi tukala, kun vetoketju on kiskaistu kiinni tappiin asti. Mutta vielä hymyilyttää. Sitten murtajan laskusiltaa pitkin jäälle, liuku veteen ja yritys rentoutua, pitäähän puku ja niskaa tukeva pelastusliivi kevyesti isommankin ruhon pinnalla. Ja kuumakin puvun sisällä tulee, mutta miten kuuma, siitä lisää tarinaa ensi viikon Avussa.

Vedessä Perämerellä, ympärillä jäälakeus. (kuva Pekka Mustonen)

Vedessä Perämerellä, ympärillä jäälakeus. (kuva Pekka Mustonen)

Matkalla pohjoiseen voi tapahtua mitä vain, jos on avoin mieli. Ennen risteilyä yövyin Rovaniemen lähellä sijaitsevassa Meltauksen kylässä. Meltaus on paikannimenä tunnettu siitä, että paikkakunnalle perustettiin vuonna 1940 lastenkoti sotaorvoille. Nyt entinen lastenkoti on tunnelmallinen yhdentoista huoneen hotelli aikuisille, ei lapsille, sillä se on julistettu lapsivapaaksi vyöhykkeeksi! Tyylikkäästi sisustettu Beana Laponia on muun muassa ranskalaisten pariskuntien suosiossa. En ihmettele.

Meltauksen kylässä sijaitsevan Beana Laponian huoneessa nukuin näiden kavereiden kanssa.

Meltauksen kylässä sijaitsevan Beana Laponian huoneessa nukuin näiden kavereiden kanssa.

Risteilyn jälkeen oli vuorossa yö Rovaniemen kupeessa lasi-iglussa. Santa´s Glass Igluus avattiin vasta joulukuussa, mutta matkailijat ovat innoissaan. Igluja on toistaiseksi 29, ensi joulukuussa jo 71.

Tunnelmallisen igluni lasikaton alla näin vain hyviä unia. Respasta saatu revontulihälytin ei herättänyt kertaakaan, mutta en närkästynyt. Revontulet eivät tule tilauksesta, kuten taannoin Rovaniemellä vieraillut kiinalaisporukka luuli. He kyllä näkivät taivaantulet, mutta ne eivät kuulemma olleet riittävän kirkkaita…

Lasi-iglun koko katto avautuu taivaalle. Voi vain kuvitella, millainen näky sieltä avautuu revontuliyönä.

Lasi-iglun koko katto avautuu taivaalle. Voi vain kuvitella, millainen näky sieltä avautuu revontuliyönä.

 

 

Malja vapaudelle ja rohkeudelle!

Virossa vietetään tänään 99. itsenäisyyspäivää. Maa saavutti itsenäisyyden vuonna 1918, vuotta Suomea myöhemmin, mutta vapauden aika katkesi toisen maailmansodan aikana ensin saksalaismiehitykseen ja sen jälkeen vuosikymmenien kurjuuteen, henkiseen ja fyysiseen terroriin Neuvostoliiton alistamana maana.

Vuonna 1991 maa vapautui muiden Baltian maiden tavoin Neuvostoliiton ikeestä, ja virolaisille 21. elokuuta on toinen itsenäisyyspäivä.

Virolaisille itsenäisyyden tärkeä  symboli on Tallinnan ulkopuolella sijaitseva Teletorn, Televisiotorni, jota ihmismuuri puolusti elokuussa 1991 Neuvostoliiton panssarivaunuilta ja sotilailta. Kaikki tapahtui lopulta verettömästi, ja Teletornin sankareina, varsinaisina kansallissankareina juhlittiin neljää tornia puolustanutta miestä. He eivät poistuneet tiedonvälityksen kannalta tärkeästä tornista vuorokauteen. Aseina olivat vahva usko vapauteen ja yksi kalasnikov, jolla nelikko ei olisi pystynyt tekemään mitään alhaalla odottavia kalasnikoveja vastaan.

Tallinnassa pyrytti eilen, mutta Viron korkeimman rakennuksen, 314 metriä korkean Teletornin huipulta näkyy kirkkaalla säällä Suomeen asti. Niin lähellä me olemme toisiamme!

Tallinnassa pyrytti eilen, mutta Viron korkeimman rakennuksen, 314 metriä korkean Teletornin huipulta näkyy kirkkaalla säällä Suomeen asti. Niin lähellä me olemme toisiamme!

Eilisen Tallinnan-matkan anti herätti monenlaisia ajatuksia. Matkan toinen isäntä, historianopettajan poika, Viking Linen linjapäällikkö Jaakko Ahti paljastui Viron menneisyyden erinomaisen hyvin tuntevaksi mieheksi (nykypäivää unohtamatta – kiinnostavin uutinen on, että Viking Linen katamaraani FSTR aloittaa liikennöinnin Helsingin ja Tallinnan välillä 10. huhtikuuta. FSTR, eli Faster on isoin Suomenlahtea ylittävistä nopeista aluksista, sinne mahtuu 830 matkustajaa ja 12o henkilöautoa. Kaikesta tästä lisää alkukesän Avussa!).

Teletornissa ajatukseni vaelsivat kauas menneeseen, lapsuudenperheestäni tuttuun tosikertomukseen. Toimittajaisäni Sakari Talvitie (1917-2011) oli palannut Uuden Suomen Lontoon-kirjeenvaihtajan pestiltä Suomeen ja nimitetty turkulaisen Uusi Aura -lehden päätoimittajaksi vuonna 1956.

Kolme vuotta myöhemmin hän pääsi ensimmäiselle matkalleen Tallinnaan. Lyhyt, runsaan 80 kilometrin mittainen merimatka ei tullut kysymykseen, koska Suomen ja Viron välillä ei ollut laivaliikennettä. Vieras asia nyt niille miljoonille vuosittain Tallinnaan matkaaville!

Isän matka Tallinnaan kesti pari vuorokautta. Hän matkusti junalla ensin Leningradiin ja sai sieltä mukaansa luotettavan oppaan. Se tarkoitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen virkailijaa, joka raportoi länsimiehen liikkeet tarkasti Moskovaan. Isähän oli varsin epäilyttävä tyyppi, toimittaja!

Päätoimittajalla ei ollut vuonna 1956 tietokonetta eikä älypuhelinta, vaan kirjoituskone ja hieno pöytäpuhelin. Niilläkin tiedonvälitys toimi aivan mainiosti.

Päätoimittaja Sakari Talvitiellä ei ollut vuonna 1956 tietokonetta eikä älypuhelinta, vaan kirjoituskone ja hieno pöytäpuhelin. Niilläkin tiedonvälitys toimi aivan mainiosti.

Perässä kulkeva varjo ei kuitenkaan estänyt isää luomasta kontakteja virolaisiin. Olin sittemmin monta kertaa vanhempiani vastassa Olympiaterminaalissa, kun he tulivat Tallinnasta ystäviensä luota legendaarisella Georg Ots -laivalla. Meren ylitys kesti kuutisen tuntia, ja passintarkastus Tallinnan satamassa jopa pari tuntia.

1980-luvulla saaressamme Pellingissä vieraili monta kertaa virolainen arkkitehti Peep Jänes vaimonsa Viiun kanssa. Heidän matkansa vaati aina erikoisjärjestelyjä. Se tarkoitti kirjallista, virallista kutsua Suomesta Viroon. Jossakin byroossa kutsu luettiin moneen kertaan ennen kuin Jänesten matkustuslupaan lätkäistiin leima.

Muistan, miten Peep seisoi Burkholmenin-saaren rantakalliolla ja katsoi surullisesti merelle ja totesi: – Niin lyhyt matka, mutta vuosikymmeniksi meiltä virolaisilta kielletty meri. Emme ole saaneet omistaa soutuvenettä isompaa alusta. Venäläiset pelkäävät meidän loikkaavan länteen niin kuin moni on tehnytkin.

Maailman tämänhetkisen kaaoksen, valheellisten uutisten ja monia pelkoja aiheuttavien ilmiöiden keskellä nostan maljan virolaisille ja meille suomalaisille: me olemme kaikki vapaan maan kansalaisia!

Teletornin toisessa kerroksessa on pieni auditorio, jonka takaseinän ikkunat ovat upeita, Dolores Hoffmanin tekemiä lasimaalauksia.

Teletornin toisessa kerroksessa on pieni auditorio, jonka takaseinän peittävät upeat, taiteilija Dolores Hoffmanin tekemät lasimaalaukset.