Katariina Kaituen onnen päivät

Suomen Kansallisteatteri avasi näytäntövuotensa 2017 juhlagaalalla, jonka erinomaisen, erilaisen juhlapuheen meistä suomalaisista ja Suomesta oli kirjoittanut toimittaja Saska Saarikoski. Sen esitti Jukka-Pekka Palo, joka muun muassa perkasi näyttämöllä ison kirjolohen.

-Sodan aiheuttamasta posttraumaattisesta stressistä kärsi kokonainen miespolvi, emme me ole huviksemme vaienneet tunteistamme. Nykyäänhän miehet höpöttelevät keskenään lakkaamatta, Jukkis Palo perkasi myös suomalaisen miehen mielenmaisemaa.

Verneri Pohjolan yhtye soitti ihanaa jazzia, jonka perään ensi perjantaina Suomessakin ensi-iltaan tulevan menestysmusikaalielokuvan La La Landin muusikkoa näyttelevä Ryan Gosling haikailee.

Juhlailtaa viettivät lähes kaikki Kansallisen näyttelijät, ohjaajat, pukusuunnittelijat, lavastajat – kaikki, joita teatteriesityksen tekemiseen tarvitaan. Mutta gaalasta lisää ensi viikon Avussa, sillä yksi loisti illassa ylitse muiden, kauniina ja onnellisena.

Hän on tammikuun 21. päivä viisikymmentä vuotta täyttävä Katariina Kaitue, joka kertoi minulle salaisuuden: – Menimme naimisiin uudenvuoden aattona. Jos ei kymmenen yhdessäolovuoden uskalla tehdä tällaista ratkaisua, niin sitten ei koskaan.

Tuore aviopari Katariina Kaitue ja Matti Vänskä (kuva Petri Mulari).

Tuore aviopari Katariina Kaitue ja Matti Vänskä (kuva Petri Mulari).

Tuore aviomies Matti Vänskä kertoi lähettäneensä aikoinaan Katariinalle kirjeen luettuaan hänestä tehdyn haastattelun, jonka olin tehnyt Me Naisiin: – Sinä olit meidän amorimme!

Kirje teki Katariinaan vaikutuksen, pariskunta tapasi ja loppu on onnellista historiaa. Ja nyt viiden lapsen uusperheessä eletään erilaisia aikoja, sillä nuoriso on vähitellen muuttamassa omilleen.

  • Katariinan juhlavuoteen mahtuu myös 25-vuotistaiteilijajuhla, jota hän viettää Janne Reinikaisen ohjaamassa Macbethissa.  -Janne luo harjoituksissa hyvän ilmapiirin, ja mistä muusta Macbeth kertookaan kuin meistä ihmisistä ja vallan syövyttävästä vaikutuksesta.

Suden tassunjälki ja muita koiruleita

Haukku on kova, into vielä kovempi. Siperian ja Alaskan huskyt tempovat valjaissaan, ne tietävät, että kohta kiidetään halki pakkasillan.

Pohjois-Karjalan taivas kipunoi tähtiä, Ukko-Koli häämöttää kaukana kuin Mörön selkä Tove Janssonin Muumi-kirjoissa. Seikkailija Juha Romppasen valjakko tempaisee liikkeelle, minä seuraan toisen valjakon kyydissä.

Päälläni  on neljä kerrosta vaatteita, kiitos kollegani, ystäväni Eve Hietamiehen, joka teki Apuun vuosia sitten monen sivun reportaasin hurjasta koiravaljakkoreissustaan rajan yli Kostamukseen asti.

-Tässä pakkasenkestävät saappaat, toppahousut, kauluri, naamasuojus ja karvalakki, Eve sanoi päivää ennen reissuani ja raahasi toimitukseen kassillisen vaatteita.

Omakuva ajon jälkeen. (kuva: Johanna Kokkola)

Omakuva ajon jälkeen.
(kuva: Johanna Kokkola)

Kiitos siis Eve ja kiitos oma mieheni Juha lainaamastasi takista, etten palellu kuoliaaksi. Vaatetuksesta huolimatta yli 20-asteinen pakkanen yrittää puraista ihoa. Silmälasit umpijäässä antaudun reen liikkeille hänen kyydissään, josta kerron laajemmin Avun kolme viikon kuluttua ilmestyvässä numerossa.

Joko lähdetään?

Määränpää Herajärven rannalla, Lauttaniemen kärjessä on huoneen kokoinen hirsimökki. Tiilitakassa palaa tuli, ympäri maailmaa kiertänyt kokki ja nyt eräoppaaksi valmistunut Timo Pesonen, Tipi, valmistaa meille keittiönurkkauksessa illallista. Ennen sitä matkan jälkeiseen kylmyyteen pelmeneitä.

Illallisen jälkeen menemme rantasaunaan hänen kanssaan, josta en vielä kerro enempää. Viskomme hullun lailla löylyä, sillä saunaa ei ole lämmitetty pitkään aikaan. Nostamme jalat kohti kattoa, sillä varpaat ovat tunnottomat kylmyydestä.

-Pakkanen on laskenut kahteenviiteen, huutaa Romppanen mökin portailta. Silti on mentävät Herajärveen kairattuun avantoon.

-Joka paikkaan sinäkin itsesi työnnät, jupisen tähtitaivaan alla. Unohdin tietenkin ohjeen, että Romppanen komensi käteeni lapaset. Märät sormet tarttuvat napakasti kiinni avannosta sojottaviin rautaportaisiin.

Kun näin aamuvalossa aukon, johon illalla pulahdin, ajattelin, että olen yllytyshullumpi kuin muistinkaan.

Kun näin aamuvalossa aukon, johon illalla pulahdin, ajattelin, että olen yllytyshullumpi kuin muistinkaan.

Saunan jälkeen Romppanen painelee nukkumaan pihalle pystyttämäänsä  telttaan. Pakkanen hätyyttelee kolmekymmentä astetta, mökin lämpötila on viisi astetta. Sukellan kaikki vaatteet päälläni kahteen makuupussiin, pipo sananmukaisesti silmillä. Hän ja minä emme saa unta. Toinenkin neuvo on unohtunut avantolapasten lisäksi, unohdamme sulkea takan luukut.

Kello neljä on päästävä pissalle, ei voi mitään. Kun pääsemme sänkyyn ja pusseihimme  takaisin, alkaa hirmuinen kolina. Ihan kuin joku kantaisi monta sylyllistä takkapuita sisään. Koirat mökin ulkopuolella eivät hauku, eivätkä murise, ne ynähtelevät. Aamulla Romppanen kertoo, että mäen päältä on löytynyt suden tassunjäljet. Kolinaa ne eivät selitä, eikä mikään muukaan. Arvelen, että mökissä kävi aamuyöstä, suden hetkellä, erämaan henkiolento Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta -novellikokoelman tarinoiden tapaan. Mutta se, mitä kuulimme, ei ole tarina, vaan tosi juttu. ME KUULIMME ÄÄNEN MONTA KERTAA.

Mökin lämpötila on nollassa, kun nousemme ylös, mutta mieliala kympissä Tipin valmistaman aamiaisen jälkeen. Hyvin haudutettua tattaripuuroa, leipää, kuumaa kahvia.

Kävelen jäälle ja näen, miten aamu valkenee kaukaisten vaarojen takana. Kyyneleet nousevat silmiini, ei pakkasesta, vaan kiitollisuudesta. Tirautan vain pienet itkut, sillä ripset ovat jäätyä kiinni toisiinsa.

Sain kokea vuorokauden kauneutta, kylmyyttä, ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta. Kiitos Juha Romppanen, kolmekymppinen yrittäjä, joka lähtee kuudes helmikuuta kolmea viikkoa kestävälle koiravaljakkoreissulle. Reitti kulkee kolmen rajan, Venäjän, Norjan ja Ruotsin tuntumassa.

Miksi?

-Haluan retkelläni kunnioittaa sotaveteraanejamme ja Suomen satavuotista itsenäisyyttä, Romppanen vastasi kysymykseeni.

Lyhyen talvipäivän ensisarastus Herajärvellä.

Lyhyen talvipäivän ensisarastus Herajärvellä.

 

Pieni suuri Seela Sella

Ei ole kuin yksi Seela Sella. Hurmaava, suorapuheinen ja rohkea Seela, joka täytti joulukuun 30. päivä kahdeksankymmentä vuotta, Seela, joka on ketterä ja vikkelä kuin nuori tyttönen, Seela, jonka pieni, vahva olemus täyttää isot ja pienet näyttämöt.

Seela, joka ei korosta itseään eikä diivaile, mutta on yksi suomalaisen teatterin suurista diivoista sanan parhaassa merkityksessä.

Seela sellaisena, kun Kirsi Tuura kuvasi hänet Apuun marraskuussa 2016.

Seela sellaisena, kun Kirsi Tuura kuvasi hänet Apuun marraskuussa 2016.

Tänään hän täytti Suomen Kansallisteatterin suuren näyttämön. Maanlaajuinen kiertue Pienenä eläimenä, Nasuna alkoi sieltä. Pieni eläin on Leena Tammisen kirjoittama hiljaisesti viisas monologi, jonka on ohjannut Tammisen puoliso Kari Paukkunen. Ja Paukkunenhan on yksi Seelan luotto-ohjaajista, jonka kanssa on tehty menestysmonologeja aiemminkin.

Pieni eläin ihmettelee ihmisten maailman menoa, meteliä ja tavaran haalimista, mutta ei sorru saarnaamaan. Pienelle eläimelle riittää oma kaunis pesäkolo, joka on lavastajaksi saadun Martti Aihan taidonnäyte. Tänään sen määränpää oli Helsinki. La Strada -elokuvan haikean tunnussävelen siivittämänä se siirtyy jo lauantaiksi Kuopion kaupunginteatteriin.

-Seela esittää Pientä eläintä kevään aikana viitisenkymmentä kertaa, kertoi Kari Paukkunen ennen esityksen alkua.

Juhlanäytäntö loppui yleisön seisaaltaan antamiin aplodeihin, Kansallisteatterin pääjohtajan Mika Myllyahon kukitukseen ja kauneimpaan mahdolliseen tunnustukseen: – Me rakastamme täällä teatterissa sinua Seela!

Mitä teki Seela? Kiitti yleisöä ja sanoi, ettei näyttelijä olisi mitään ilman sitä yhteyttä katsojiin.

Tehdään pienen eläimen mittainen loikka kymmenen vuoden taakse. Kun Seela täytti seitsemänkymmentä, hänestä tehtiin ohjelma televisioon. Dokumentissa hänestä kertovat Teatterikoulun aikainen kurssikaveri Seppo Kolehmainen, Kansallisteatterin pitkäaikainen ohjaaja Antti-Einari Halonen, kollega Leea Klemola, taiteilija Miina Äkkijyrkkä ja sitten: Jouko Turkka.

Kun Seela puhisi ja puhkui pikkuruisena Turkan naaman edessä, kaatui iso paha susikin. Itse asiassa molemmat kunnioittivat ja ihailivat toisiaan. Kierrellessään lapsuudestaan tuttuja Pispalan maisemia he kommentoivat näkemäänsä ja kokemaansa. Seela sanoi Turkasta, että ”Jouko on samaani, jolla on taito saada ihmiset hänen maailmaansa mukaan”.

Samaani Seela on itsekin, tarinoihinsa mukaan houkutteleva. Niitä hän kertoi yhden iltapuhteen aikana, kun tein hänestä haastattelua joulukuussa ilmestyneeseen Apuun, joka löytyy täältä.

Seelan kiertueen aikataulu osoitteessa kulttuurikone.fi

Seela ja lempeä löytökoira Nasu, joka haukkuu vieraat, mutta rakastaa emäntäänsä. (kuva Kirsi Tuura)

Seela ja lempeä löytökoira Nasu, joka haukkuu vieraat, mutta rakastaa emäntäänsä ja on varsin lempeä otus. (kuva Kirsi Tuura)