Bissen keittiössä riitti puhetta ja naurua

”Tulossa Turusta, matkalla seuraavana päivänä Göteborgiin, mutta hetki Helsingin Töölössä. Näyttelijä Birgitta Ulfssonin ja hänen miehensä, näyttelijä Iwar Wiklanderin ”suomiboksissa” on kodikas tunnelma. Birgitta Ulfsson, Bisse, kattaa pöytään gorgonzolajuustoa sekä keksejä ja kaataa laseihin kuohuviiniä. Hän selaa pientä leikekirjaa, johon on siististi liimattu Lilla Teaternin ohjelmistolehtien sivuja, muistoja vuosikymmenien takaa. Kahdeksankymmentäviisivuotias Bisse on täynnä vauhtia ja puhuu Askosta ja teatterista yhteen menoon kaksi tuntia, analyyttisesti, kriittisen kirkkaasti ja rakkaudella.”

Tällainen kohtaaminen minulla oli ihanan ja hurjan Birgitta Ulfssonin (1.7.1928-8.10.2017) kanssa vuonna 2014, kun tein Helsingin kaupunginteatterin johtajan, näyttelijä Asko Sarkolan elämäkertaa Naurun takana (WSOY). Bisse kertoi, miten nuori Asko tuli Lillaniin, miten hän havaitsi tämän notkean ”bossanovamaisen” rytmiikan ja lahjakkuuden, ja miten hän ja silloinen puolisonsa Lasse Pöysti olivat syyllisiä siihen, että Askosta tuli alle 30-vuotiaana Lilla Teaternin johtaja.

”Asko kuuluu jollakin lailla poikiini. Koin hänet jo aikoinaan semmoiseksi yhdeksi pojakseni. En mahda sille mitään, että pidän tuosta Askosta.”

Vielä enemmän Bisse paljasti Asko Sarkolan jäädessä eläkkeelle johtajanvirastaan vuosi sitten. Juhlanäytelmä oli Lillanissa Molièren Tartuffe, sama, josta viime viikolla paljastettiin Bissen ikätoverin, taidemaalari Rafael Wardin maalaama Askon muotokuva.

Juhlapuheet teatterin lavalla saivat lentävän lähdön, kun Bisse astui sinne. Hän puhui juuri niin kuin Bisse osasi: ”On pakko tunnustaa, että minulla on välillä ollut äidillisten tunteiden lisäksi sopimattomia tunteita Askoa kohtaan!”

Sellainen Birgitta Ulfsson, Bisse oli. Hän ei kangistunut kaavoihin, eikä säästellyt mielipiteitään. Hänen keittiössään istuessani sain senkin elämänohjeen (vaikka Bisse ei mitään ohjeita jaellutkaan), että aina pitää mennä eteenpäin oman selkäreppunsa kanssa. Itseään ei voi lähteä pakoon, eikä pidäkään. Liikkeen pitää jatkua!

Bissen liike on loppunut, mutta jotenkin uskon, että hänen sielunsa liitää rakkaan saaren yllä, syksyisen Suomenlahden maisemissa. Samalla lailla ajattelin kesäkuussa 2001, kun Bissen rakas ystävä Tove Jansson kuoli. Katselin silloin merelle Pellingissä, Högharunin kalliolta. Aivan vieressä kohosi Toven karu Klovharun saari ja tunsin vahvasti, että poislähteneet palaavat sielunmaisemaansa.

Saari on ”näköalani sydämeni viidennestä kammiosta”, Bisse kertoo viime keväänä julkaistussa, Stig Hansénin kirjoittamassa kirjassa Mikä ettei (Teos & Förlaget).

Kun lähdin Bissen keittiöstä hän hyräili minulle Tove Janssonin kirjoittamaa Höstvisania, Syyslaulua: ”Syksyn tuuli vie kesän muistotkin, nyt jo turhaan kysyt minne viekään. Nyt rakastan kai vähemmän kuin ennen rakastin, mutta enemmän kuin koskaan saat tietää.”

 

Eve Hietamiehen, Petteri Summasen, Asko Sarkolan ja Rafael Wardin matkassa

Ihmeellinen, innostava vuorokausi takana! Siihen mahtuu neljä erityistä, erityisen lahjakasta ja karismaattista ihmistä.

Mikä yhdistää Eve Hietamiestä, Petteri Summasta, Asko Sarkolaa ja Rafael Wardia? Luova työ, mielikuvitus ja taito siirtää taide-elämyksiä katsojille. Yksi heistä on kirjailija (ja toimittaja), yksi taidemaalari ja kaksi tekee työtään näyttelijänä.

Eve Hietamiehen Yösyöttö-romaanista tehdyn elokuvan on ohjannut Marja Pyykkö. Elokuva onnistuu tavoittamaan kirjan perimmäisen sanoman, huumorin takana piilevän arkielämän tragedian. Yksin vastasyntyneen lapsensa kanssa jäävän isän selviytymistarina ei kerro vain miehen kamppailusta, vaan niistä väsymyksen täyteisistä kuukausista, joita jokainen äiti ja isä on lapsensa ensimmäinen elinvuoden aikana kokenut. Vaikka oman kuopukseni Juhanan syntymästä on jo 24 vuotta, niin jokainen vauva Paavo Pasasen itku elokuvassa oli tuttua, kuin äsken koettua.

Eve Hietamies ja Petteri Summanen Yösyöttö-elokuvan jälkitunnelmissa.

Eve Hietamies ja Petteri Summanen Yösyöttö-elokuvan jälkitunnelmissa.

Petteri Summanen tekee elokuvassa loistoroolin jokaista ilmettään myöten. Hän on juuri se Antti Pasanen, jonka hahmon Eve Hietamies on kolmessa kirjassaan kirjoittanut eläväksi, tuntevaksi mieheksi. Ei tarvitse olla ennustaja, kun ounastelee, että Yösyöttöön saadaan jatko-osa – ja siitäkin huolimatta, että kansainvälisessä omistuksessa oleva Finnkino ei ota Yösyöttöä lipputuloista johtuvan kiistan takia saleihinsa. Elokuvan levityksestä vastaava Nordisk Film on etsinyt korvaavia näytöksiä itsenäisissä elokuvateattereissa ja muissa esityspaikoissa. Ehkä katala, rahanahne temppu on piristysruiske pienille teattereille!

Vauhdikkaan elokuvaillan, Eve Hietamiehen ja Petteri Summasen kanssa vietetyn juhlan jälkeen koitti aamu Helsingin kaupunginteatterissa. Siellä paljastettiin teatterin pitkäaikaisen johtajan (1998-2016), näyttelijä Asko Sarkolan muotokuva. Eikä mikä tahansa muotokuva, vaan suomalaisen kuvataiteen mestarin, taidemaalari Rafael Wardin (s. 1928) maalaama työ.

Rafael Wardi maalasi vuoden verran Asko Sarkolan muotokuvaa Tartuffena.

Rafael Wardi maalasi vuoden verran Asko Sarkolan muotokuvaa Tartuffena.

Teoksen nimi, Tartuffe, Asko Sarkolan esittämänä viittaa Sarkolan nimirooliin Molièren Tartuffessa Lilla Teaternissa viime vuonna. Kari Heiskasen ohjaama näytelmä oli Sarkolan viimeinen rooli johtajana, nyt työ jatkuu näyttelijänä – ja jälleen Heiskasen ohjauksessa Mannerheim ja saksalainen suudelma -näytelmässä, jonka ensi-ilta on 25.10.

Rafael Wardin työ on upea, monia ajatuksia herättävä. Aivan kuten hänen vuonna 2007 Helsingin kaupunginteatterille maalaamansa tilaustyö Kvartetti-näytelmästä, jota tähdittivät yli 481 esityksen ajan Kyllikki Forssell, Ritva Valkama, Lasse Pöysti ja Pentti Siimes.

”Ihailen Wardin draaman tajua, hän näkee Molièren teeman selkeästi”, Asko Sarkola sanoo.

Taulussa hurjistunut, vallan sokaisema hengemies Tartuffe heiluu ristinsä kanssa. Symboliikkaa tähänkin aikaamme…

Hengenmiehenä huijaava Tartuffen-näytelmä suututti Molieren aikalaiset...

Hengenmiehenä huijaava Tartuffe-näytelmä suututti Molièren aikalaiset…

Molemmat taulut löytyvät kaupunginteatterin toisen parven lämpiön seinältä. Suosittelen pysähtymään niiden äärelle!

 

 

 

 

 

 

 

Klovniksi pukeutunut pelottelee lapsia Itä-Helsingissä

Mikä saa aikuisen miehen tai ainakin aikuisen kokoisen miehenpuolen pukeutumaan klovninaamariin ja asuun ja pelottelemaan pieniä lapsia?

Sunnuntaina tämä hyypiö iski lapsenlapseni, 6-vuotiaan pojan kimppuun, hyppäsi eteen ja iski nyrkillä naamaan, niin että poski punoitti vielä illalla. Hyypiöstä oli tehty ilmoitus poliisille jo lauantaina ja uusi ilmoitus sunnuntaina. Hän ehti kuitenkin häipyä metsään ennen kuin yksikään vanhemmista sai hyypiön kiinni, vaikka lähtivät nopeasti tämän perään.

Nimitän häntä hyypiöksi, koska lasten pelottelu on vihonviimeinen teko. Lapset rakastavat sirkuksen klovneja, joihin liittyy aina naurua ja iloa.

Lapsenlapsi, rohkea, reipas ja elämän ihmeellisyyksistä pikkupoikien tapaan kiinnostunut poika, oli sunnuntai-iltana niin peloissaan, että hän varmisteli ovien ja ikkunoiden olevan kotona kiinni. Aikuinen voi vain kuvitella, millaisen kauhun klovnin teko voi lapsen mieleen jättää. Jättäisi se aikuisellekin pelon kuten viime syksynä klovneiksi pukeutuneiden hyypiöiden pimeissä illoissa tekemät ”esiintymiset” tekivät.

Toivottavasti poliisi ja aktiiviset vanhemmat saavat hyypiön kiinni. Tässä maailmassa on ihan riittävästi kauhukuvia, pelkoa ja surua, sitä ei tarvitsisi lisätä tällaisilla teoilla.

Hyypiö kuuluu samaan sarjaan kuin itsensäpaljastajat. Muistan, miten nuorena äitinä säikähdin itse Helsingin Käpylässä, Taivaskalliolla ukkoa, joka paljasti metsikössä säälittävät vehkeensä. Ei tehnyt pitkään aikaan mieli lenkkeillä niissä maisemissa, mutta aikuisena pystyin unohtamaan nopeasti koko surkimuksen.

Lapsen pelolle ei voi tehdä muuta kuin puhua ja rauhoitella häntä. Sirkuksen pellet eivät taida kuitenkaan tänä syksynä lapsenlastani ilahduttaa, vaikka sirkukseen menosta on puhuttu jo moneen otteeseen.