Syökäämme pölyä

Oikea ja hyväksyttävä ravitsemus on läntisen yltäkylläisyyden aikana muodostunut niin vaikeaksi lajiksi, että siitä voisi jokainen kansalainen tehdä päätoimensa. Tietoisuus eläinten oikeuksista ja yltyvästä ilmastonmuutoksesta ovat lisääntyneet samalla, kun yhä useampi hemmoteltu kuluttaja on avoin uusille vaihtoehdoille. Tiedostavuuden ja ennakkoluulottomuuden yleistyminen on ilman muuta pelkästään myönteinen kehityskulku.

Ongelmana on se, ettei mikään uusi ravinnonlähde oikein läpäise ruoka-alan papiston seulaa. Aina löytyy syy, miksi ilmiöksi nouseva ruoka-aine ei kestä lähempää tarkastelua tai ansaitse suosittelua. Muistini mukaan vain syys-kesän 2017 paikallinen kukkakaali-kampanja selvisi ilman suurempaa kritiikkiä.  Ruoka-alan ideologisista johtajista hämmentävän harvan muodollinen pätevyys on lopulta ravitsemustieteessä, elintarviketieteessä tai biologiassa. Mutta mitäpä siitä, sillä elämme aikaa, jossa vahva vakaumus kompensoi helposti kompetenssin ohuutta.

Kun kuluttajat taannoin innostuivat ravintoarvoiltaan rikkaasta kvinoasta, osattiin pian uutisoida, että länsimainen kysyntä oli ajamassa Ecuadorin alkuperäiskansat ahdinkoon. Perinteistä raaka-ainetta ei enää tahtonut nimittäin riittää paikalliseen käyttöön. Tuhma kuluttaja oli ollut marketissa uutuuteen tarttuessaan tuomittavalla tavalla tiedostamaton maailmanlaajuisista ruokaketjuista.

Nyt joulukuussa Yleisradio (https://yle.fi/uutiset/3-9968210) haastatteli asiantuntijoita hyönteisruoan kestävyydestä. Kolmesta asiantuntijasta vain biologi – joukon ainoa syvällisesti luonnon toiminnan logiikkaa ymmärtävä – antoi sirkka-aterioille synninpäästön. Turun kauppakorkeakoulun tulevaisuudentutkija sen sijaan arvioi näin: ”Teollista tuotantoa eettisempi tapa tuottaa hyönteisiä syötäväksi voisi olla niiden kasvattaminen kotona. Silloin niitä voisi edes tarkkailla lähietäisyydeltä: näin hyönteisiä ei pidettäisi pelkkänä proteiinina.” Tunnustan rehellisesti, että minulla on ollut paha tapa olla kasvattamatta kotioloissa tähän asti jo lihaeläimiä, kaloja ja juureksia. Yrttiruukkujenkin osalta omavaraisuutta kestää vuosittain pikemminkin viikkoja kuin kuukausia.

”Hyönteisillä on mieli, tietoisuus ja kyky oppia. Ne osaavat ennakoida ja välttää tunnetasolla epämiellyttäviä asioita. Se viittaa siihen, että ne tuntevat kipua. Siksi hyönteisiä pitäisi kohdella yksilöinä”, lausui puolestaan Yleisradion juttuun haastateltu Itä-Suomen yliopiston filosofi. Näin ruokailu muodostuu minulle vielä vaikeammaksi. Myönnän nimittäin, etten tähänkään asti ole oikein osannut kohdella yksilönä jokaista syömääni kanaa, kalaa tai riistaeläintä.

Kun asiantuntijoita kuuntelee, kestävän aterioinnin rima nousee hyvän kansalaisen kohdalla kovin korkealle. Mieleen palaa ”Little Britain” -klassikkokomedia, jossa ”Fat Fighters” -painonhallintaryhmän ohjaaja Marjorie torjui yksi kerrallaan jäsenten ideat kevyemmiksi herkutteluvaihtoehdoiksi. Lopulta valmennustilan valkotaululle kelpasi vain yksi ruoka-aine: ”dust”. Ehkä todella on niin, että mikään eläin- tai kasvikunnan tuote ei lopulta kelpaa ruokafundamentalisteille, ja ainoiksi kritiikin kestäviksi vaihtoehdoiksi jäävät pöly ja tomu. Ehkä kartonkikin saa synninpäästön.

Varmaa kuitenkin on, että matkalla kohti täydellistä maailmaansa ruokafundamentalistit onnistuvat lannistamaan sen kansalaisten innokkaan enemmistön, joka haluaisi joka päivä tehdä hieman fiksumpia ja kestävämpiä ateriavalintoja kiireisessä arjessaan. Se on kovin sääli.

Suomi 1978 vuonna 2017

Kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö valittiin ensimmäiselle kaudelleen vuonna 2012, moni tervehti innolla tasapainottavaa voimaa, joka osaisi asettua päivänpolitiikan yläpuolelle. Presidentin suosio onkin ollut historiallisen vankkaa.

Kasvava kannatus nojaa kuitenkin siihen, että valtionpäämiehen ulostulot tuntuvat paremmin lasketuilta ja testatuilta kuin kalleimmankaan mainoskampanjan kuvat, sävyt ja äänet. ”Minä rakastan tätä maata”, on meille suomalaisille suunmukainen ja melkein sadan prosentin kannatuksen ansaitseva rankka jysäys.

Kun vuoden 2018 presidentinvaaleja alettiin valmistella, harva osasi odottaa, että kokisimme toisinnon vuoden 1978 vaaleista, jotka muodostuivat presidentti Urho Kekkosen viimeisiksi. Vastoin aiempaa ennakointiaan istuva presidentti Niinistö ilmoittikin halustaan jatkaa – mutta yhdistyksen, ei puolueen, ehdokkaana

Vuoden 1978 vaaleissa kaikki silloiset pääpuolueet kiirehtivät polvistumaan istuvan presidentin edessä. Vuoden 2019 vaaleihin moista manööveriä ei tarvittu, sillä puolueistaan riippumatta sekä jäsenet että kannattajat ryhmittäytyivät vilkkaasti istuvan presidentin tueksi.

Jos ilmaa vain jaksaa hengittää ja maistella, yksiäänisyydessä on paljon samaa ummehtuneisuutta kuin Kekkosen kauden 1978 kliimaksissa. Se ei kerro oikein terveestä demokratiasta. Maalla ja kansalla on mielessään vain yksi vaihtoehto.

Kiinnostavat presidentinvaaleista tekee kuitenkin kaksi seikkaa. Miksi Keskusta ja SDP päätyivät ensinnäkin asettamaan omat ehdokkaat? Tällä haavaa kummallekin voi ennakoida noin viiden prosentin kannatusta. Jos vanhojen pääpuolueiden ajatuksena on aseman uusi vakiinnuttaminen politiikan suuruksien kartalla, hanke on tuomittu varmasti epäonnistumaan.

Varsin kummallista on, että juuri ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja äänestäjiä aktiivisesti muistutetaan siitä, että pienellä kannatuksellaan entinen suosikkipuolue on päätöksenteon marginaalissa. Tuula Haatainen ja Matti Vanhanen ovat kokeneita ammattipoliitikkoja ja liikkeensä uskollisia sotureita, mutta tulevissa vaaleissa uhkana on, että he muodostuvat symboleiksi puolueidensa heikolle hapelle myös paljon tärkeämpiä eduskuntavaaleja ajatellen. Pieni suuri näyttää pieneltä ja suuri pieni suurelta.

Oikeastaan ainoa kiinnostava ainesosa tulevissa presidentinvaaleissa liittyy ehdokkaiden NATO-kantoihin. Ehdokkaista RKP:n Nils Torvalds kannattaa reilusti ainoana NATO-jäsenyyttä ja saattaa voittaa rehellisyydellään paljon. Konkareista Pekka Haavisto on ainoana huomannut NATO-kansanäänestyksen mielettömyyden. Ulkopuolisilla vaikuttamisyrityksillä on jo aiempi pelottava historiansa Yhdysvaltain viimeisimmistä presidentinvaaleista aina kotimaisiin kekkoslaisen kauden noottikriiseihin.

Olen itse tottunut monipuoluejärjestelmässä äänestämään aina rehellisen poliittisen puolueen ehdokasta. Onneksi tälläkin kertaa on viisaita vaihtoehtoja, vaikka heidän ei ennakoi välttämättä voittavan.

Paperittomien terveydenhoito – Vastarintaa ilman järkeä ja sydäntä

Helsingin kaupunginvaltuuston tuore päätös laajentaa paperittomasti maassa oleskelevien oikeutta välttämättömiin terveydenhoidon palveluihin on noussut valtakunnallisen huomion kohteeksi. Valtuusto jakautui asiassa selvästi kahtia, vaikka kannattajilla olikin lopulta tukeva enemmistö. Vastustajien ajatuskulku ansaitsee vielä läpivalaisua.

Jo tähän asti kaupunki on tarjonnut ihan jokaiselle niin kutsutut kiireelliset palvelut. Onkin luontevaa, ettei ambulanssi ala potilaan luokse saapuessaan ensimmäisenä tarkistaa maksusitoumusten kattavuutta. Nyt väittelyn kohteena olleilla välttämättömillä palveluilla tarkoitetaan monien kroonisten sairauksien hoitoa siten, etteivät ne äidy sairaansijaa vaativiksi.

Välttämättömiin palveluihin kuuluvat myös kansallisen ohjelman mukaiset rokotukset. Ei ihme, että moni kansanterveyden asiantuntija kannatti palveluiden laajentamista myös paperittomille ihmisille juuri kokonaistaloudellisuuden ja riskienhallinnan lähtökohdista. Harvempi näistä päätyisi kalliille vuodeosastolle, kun diabetesta tai verenpainetta jaksettaisiin hoitaa.

Taloudellisesti alle tuhannen Helsingissä oleskelevan paperittoman maahantulijan välttämättömien terveyspalveluiden tuottamisesta johtuva kustannus on kaupungin mittakaavassa vaatimaton, arviolta 700 000 euroa vuodessa. Paljon suurempi summa hujahtaa Helsingissä vuosittain erilaisiin huonosti perusteltuihin tai johdettuihin hankkeisiin. Niistä ei kukaan tunnu kiihtyvän. Hädänalaisen yleislääkärikäynnistä on näemmä helpompi hermostua kuin miljoonilla pitkäksi venähtäneestä työmaasta. Poliklinikkakustannus on kai niin paljon lähempänä monen päätöksentekijän oman elämän mittakaavaa ja kompetenssia.

Huoli siitä, että joku turvapaikanhakua harkitseva muuttaisi Suomeen vain ilmaisen rokotuksen takia, ei ole tästä maailmasta. Veronmaksajana on pakko ainakin toivoa, etteivät esimerkiksi kaupungin luottamushenkilöt omassa elämässään ohjaudu näin epärationaalisesti: viis turvallisuudesta, työpaikasta ja asumisoloista, kunhan nuhakuumeessa pääsee lääkärille.

Monelle yleisön jäsenelle ei keskustelussa käytetyistä puheenvuoroista varmasti kunnolla selvinnyt, että vaikka terveyspalveluiden tarjontaa nyt kiivaan väännön jälkeen laajennettiin, onnekkaimmatkin paperittomat pääsevät vain julkisen puolen jonojen hännille. On turha huoli, että veronmaksajat päätyisivät rahoittamaan maahantulijoiden hampaidenvalkaisua.

Neutraalein perustelu paperittomien terveyspalveluiden vastustajilta oli halu odottaa kaupungin asettaman selvitystyöryhmän tuloksia. Toimikuntatyö onkin nykyään älyllisesti ja toiminnallisesti laiskanpulskean Suomen vastaus haasteeseen kuin haasteeseen. Mitäpä siitä, mikäli joku menettää lopullisesti terveytensä, kunhan hallinnon rattaat pyörivät tavanmukaisella tempollaan eikä kukaan luottamushenkilö ajaudu päätöksentekotilanteeseen, jossa hänen olisi pakko turvautua omaan moraaliseen kompassiinsa.

Mitään uutta suomalaisessa kovasydämisyydessä vieraita kohtaan ei sinänsä ole. Toisen maailmansodan aluemenetysten seurauksena läntisiin maakuntiin asettuneet karjalaisevakot otettiin tavallisesti vastaan samalla lämmöllä kuin koleraparantolan kesäretki. Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi tulijoiden karsastamisen perinne virvoitettiin nyt ainakin Helsingissä.

Ruotsi otti tuoreimmassa Lähi-Idän kriisissä vastaan noin viisinkertaisen määrän turvapaikanhakijoita Suomeen verrattuna. Ylevän humanitäärisen perustelun taustalla vaikutti myös kansantaloudellinen järki. Länsinaapurin palvelusektori on jo pitkään toiminut muualta tulleella työvoimalla.

Varsinkin Helsingin seudulla suorittaviin palvelutöihin, joissa muodollinen koulutus ei ratkaise, on jo pitkään ollut vaikea löytää tekijöitä. Ei ihme, että moni ekonomisti korostaa maahanmuuton tärkeyttä. Vaikutus kansantalouteen ja huoltosuhteeseen on sama, ajoipa maahantulijan päätöstä paremman työelämän tavoittelu tai inhimillinen hätä.