Häirinnän ajat ja alat

#Metoo-kampanjan kiinnostavinta uutta antia ovat olleet langenneita puolustamaan asettuneet muutamat äänet. Sukupuolestaan riippumatta ne ovat korostaneet sitä, miten ajat olivat ennen toiset, muutos kovin äkkinäinen ja monilla aloilla oli salliva koodi.

Menisikö tällainen selitys läpi talous- tai huumerikolliselta? Ennen ei katsos ollut niin tarkkaa, jos omat ja firman rahat vähän sekoittuivat, tieksä. Meidän firmassa oli ihan normaalia vielä vähän aikaa sitten tehdä investointipäätöksiä umpipökkyrässä, kukin mieliaineissaan. En ihan usko.

Näihin selityksiin turvautui kuitenkin tunnettu ohjaaja ja professori Lauri Törhönen vierailtuaan viikonloppuna YLEn Arto Nyberg -ohjelman vieraana. Vieras ei ollut edes erityisen katuva vaan hetkittäin pikemminkin nautti kaapatessaan studion äänitilan. Toimittaja sai palauttaa hänet järjestykseen pariinkin kertaan.

Ihmisen kujanjuoksua on aina surullista seurata, myös nyt valokeilaan joutuneen Lauri Törhösen. Piinalliseksi seuraaminen käy, kun haastettu protagonisti kiskoo rinnalleen syytettyjen penkille kokonaisen aikakauden ja kokonaisen alan. Syy ei siis olisi hänessä itsessään vaan tavoissa ja rakenteissa, kuuluu selitys.

Toisin kuin Lauri Törhönen ohjelmassa väitti, mikään muutos kielletyn ja sallitun rajassa ei tapahtunut yli yön kuin katkaisinta napsauttaen. Normaalin ja törkeän raja on kehittynyt parempaan suuntaan jo vuosikymmeniä. Koko aikuiselämäni, reippaasti yli kaksikymmentä vuotta, minulle on ollut selvää, millainen käytös on epäsopivaa ja epätoivottua. Näin varmasti koko sukupolvelleni ja vielä kirkkaammin meitä nuoremmille. Aika on muuttunut kyllä, mutta kelmeät sedät eivät. Paitsi nyt ihan pakon edessä.

Ohjaaja Törhönen ei tehnyt liioin palvelusta elokuva- tai muille taidealoille toistaessaan ohjelmassa vanhaa myyttiä siitä, että häirintä ja ahdistelu ovat jotenkin niiden luonteessa: ”Taidekoulut, eihän ne mitään pappisseminaareja ole.” Moni muukaan opinahjo tai työpaikka ei ole pappisseminaari tai luostari, mutta ainakin määräysvaltaa käyttävien soisi tunnistavan sopivuuden rajat.

Suomessa eläinrääkkääjälle heristellään vain sormea

Viikon lopulla pohjanmaalainen pariskunta tuomittiin kymmeneksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen ja kymmenen vuoden eläintenpitokieltoon törkeästä eläinsuojelurikoksesta. Rikoksen jatkuessa 200 lihasikaa ja melkein 100 emakkoa menetti henkensä. Ennen kuolemaansa ilman vettä ja ruokaa jääneet eläimet olivat hädissään joutuneet syömään jo kuolleiden lajitovereidensa lihaa. Tapauksesta raportoi useampi media.

Valitettavasti kauhutarinoita maatalouseläinten laajamittaisesta laiminlyönnistä ja heitteillejätöstä saa lukea mediasta säännöllisesti. Yksittäisiin lemmikkeihin liittyvästä julmuudesta ei edes paljon raportoida.

Psykiatrisen vankimielisairaalan johtajalääkäri Hannu Lauerma on käsitellyt teksteissään paljon pahuuden olemusta. Vakavissa eläinsuojelurikoksissa olemme sen äärellä. Mikään henkilökohtaisen elämän vaikeus ei voi oikeuttaa eläimille aiheutettua tuskaa.

Suomalainen oikeusistuin määräsi mainituille pohjalaisille sikatilallisille hirvittävästä julmuudesta vain ehdollista vankeutta. Tuotantoeläin on täysin pitäjiensä armoilla, eikä sillä ole edes lapsen kykyä puolustaa itseään vääryyden edessä.

Olisiko aika tiukentaa eläinsuojelulakia ja tarkastella sen soveltamisen käytäntöä? Huonot isännät ja emännät pilaavat kaikkien muidenkin – enemmistön – maineen. Esimerkkitapauksessakin valvovilla eläinlääkäreillä oli jo pitkältä ajalta tieto eläinten hyvinvoinnin laiminlyönnistä.

Suomalaisen kritiikki – skaala moralisoinnista murhaan

Kirjoitin perjantaiaamuksi Apu-blogiin aivan tietoisesti provosoivan tekstin samalle päivälle järjestetystä poliittisesta lakosta, jolla vastustettiin jo päätettyä aktiivimallia. Lakon takia joukkoliikenne tukkeutui, vienti hikkasi ja monilla teollisuudenaloilla jouduttiin ajamaan alas kokonaisia tuotantoprosesseja aiheuttaen näin huimia kustannuksia.

Elinkeinoelämän Keskusliiton arvion mukaan sosiaalisessa mediassa melko harmittomaksi kehystetyn tempauksen kustannus bruttokansantuotteelle oli 120 miljoonaa euroa. Se on toki pieni hinta sananvapaudesta. Sananvapautta ja vaikuttamista kannattaa kuitenkin annostella harkiten.

Sain tekstistäni huiman määrän kritiikkiä. Ymmärrän hyvin, että moni saattoi lukea sen niin, että leimasin jokaisen työttömän veltoksi. Tämä ei ollut tarkoitus. Kritiikkini koski kuitenkin niitä, jotka kokivat aktiivimallin vaatimukset ihan liian koviksi. Täyden työttömyyskorvauksen säilyttäminen kun vaatii keskimäärin vain noin 20 minuutin työmarkkinaponnistuksen per päivä. En pidä tätä kovana, ja sitkeyden puute on minusta edelleen velttoutta, olipa kyseessä sitten työllinen tai työtön.

Saamani moninaisen kritiikin tyypit voi nopean ja aika karkean diskurssianalyysin pohjalta jakaa seuraaviin alalajeihin.

Heikko-osaisen arki
Koskettavimmat ja osuvimmat moitteet olivat hyvin yksityiskohtaisia ja avasivat pienituloisen ja työttömän arkea. Minua voi kyllä perustellusti töykkiä siitä, että en ole itse kokenut vastaavaa.

Moraalinen ylemmyys
Varsinkin Twitterissä vallan otti diskurssi, jossa olennaista oli korostaa kansalaiskuntoni moniulotteista heikkoutta: irtaantumista niin kutsutun tavallisen kansan arjesta, taloudellisesti paineetonta elämää, turvattua perhetaustaa, kylmiä teknokraattisia arvoja. Vain muutamia mainitakseni. Itse asia-argumentin rakenteeseen ei kuitenkaan osattu kovasti puuttua. Näiden kommentoijien pääasiallinen tavoite olikin kai kohottaa itseään eettis-moraalisina auktoriteetteina, sormi napakasti pystyssä sohien. Muita henkilöitä kolhimalla saattaakin voittaa, jos osaa kiivetä ruumiskasan päälle tarttuakseen sädekehään. Kiitos varsinkin @katjuaro, @VuorelmaJohanna ja @laakso_jenni. Arvostelijoista muutamat käyttivät osan kommentistaan omien hyveidensä listaamiseen: hyväntekeväisyyttä ja vapaaehtoistyötä ja kaikkea. Kaikkien ei onneksi tarvitse huudella tekemisistään, koska ihan jokainen ei tarvitse jatkuvaa ulkoista tunnustusta. Kiinnostavasti tässä moralistisessa tyylilajissa ei tavoitteena suinkaan ollut nostaa keskustelun tasoa tai rikastaa sitä vaan töniä erehtynyttä. Itseään sivistyneinä pitävien nettikiusaajien ja nyrkkeihin turvautuvien koulukiusaajien ero on lopulta pieni. Kuka keksii mielestään nokkelimman tavan satuttaa, voittaa. Yleensä toisen mielenterveyden ja arvojen käsittelyä puolen liuskan tekstin pohjalta voi pitää heikkona praktiikkana. Muutama näyte:
Nimimerkki Matti Pekkala (apu.fi): ”Vaikutat todella vakavasti sairaalta ihmiseltä. Yritä hankkiutua avun pariin, ennen kuin on liian myöhäistä. Mikäli tämä on oikea, rehellinen näkemyksesi, niin olen todella pahoillani läheistesi puolesta, jos olet sellaisia onnistunut ympärilläsi pitämään.”
Nimimerkki @MarjaKangasvaar (Twitter): ”Järkyttävää, että näin kolkolla arvomaailmalla varustettu henkilö toimii kauppiksen johtamisen ja markkinoinnin proffana…”
Nimimerkki Angelina (apu.fi): ”Pekkahan on psykopaatti!”

Tappouhkaus tai muu väkivallan uhka
Koska Suomessa ollaan, ei vaadi kuin melko abstraktin ja metaforisen tekstin, jotta kansanluonteemme parhaat puolet ottavat vallan ja niin sanotut syvät rivit saavat äänen. Tällä kertaa parhaimmistona:
Nimimerkki Kilpert (apu.fi): ”Mitä vittua, kerro osoittees niin tullaan näyttään veltoimpien aktiivisuus?”
Nimimerkki Helge eskelinen (apu.fi): ”Mattila pitäisi työntää turkin hihaan ja nussia uusiksi, 1% todennäköisyydellä, kasvualustasta huolimatta hänestä voisi tulla täysipäinen ihminen.”
Nimimerkki Matti Maalainen (apu.fi): ”Tuo järjeltään ja näemmä muussakin suhteessa luonnon omasta suunnasta poikkeava yksilö päästelee suustaan ja sormistaa…. Odotan että joskus törmään mokomaan ihan henkilökohtaisesti.”
Nimimerkki Risto Reipas (apu.fi): ”Jo Jätkän naamasta näkee ettei hänestä ole hyötyä kuin matojen eväänä.”

Vallankumous
Verenhimoisia kommentoijia asteen hienostuneemmat keskustelijat osaavat esittää asiat niin, että jos keskiluokkainen ja hyvätuloinen ihminen uskaltaa avata suunsa tai ärtyä siitä, miten väljästi etuuksiin suhtaudutaan, edessä on luokkasota. Tämähän toki sopii temaattisesti kansalaissodan 100-vuotisjuhlaan.
Nimimerkki Katja (apu.fi): ”Pekan on hyvä muistaa, että kun kuilu rikkaiden ja köyhien välillä repeää liian suureksi, Isomummon lääkkeet (PM: aiemmin kommentissa ollut kansalaissota-viittaus) ovat ennemmin tai myöhemmin ne jotka eliitti joutuu nielemään.”
Nimimerkki Kangaskorteen Jussi Masa (Facebook): ”Noh, onneksi meitä pesantteja on niin paljon enemmän, että kunhan tietoisuus massassa lisääntyy vielä, niin voi tulla melko tukalat oltavat siellä.”
Näiltä keskustelijoilta kysyisin, kuinka paljon veroja pitää maksaa, jotta saisi olla rauhassa? Veronmaksajien Keskusliiton Verotin-laskuri on provosoiva havainnollistaja. Olisiko vaikka kaksi prosenttiyksikköä lisää riittävästi, jos lupaa muuten olla hiljaa nurkassa ja koskaan avaamatta suutaan?

Kun kaiken pohjalla on – toki kärjekäs – teksti, joka ei puuttunut kenenkään henkilöön vaan keskittyi pohtimaan epäennakoivasti käyttäytyvän työvoiman asemaa globaalissa taloudessa ja kommentoimaan sitä, miten suuri leikkaus aktiivimalli asioitaan hoitavalle työttömälle lopulta on, tietyn lukijakunnan reaktio tuntui yllättävältä. Ja hyvin pelottavalta.