Suomi 1978 vuonna 2017

Kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö valittiin ensimmäiselle kaudelleen vuonna 2012, moni tervehti innolla tasapainottavaa voimaa, joka osaisi asettua päivänpolitiikan yläpuolelle. Presidentin suosio onkin ollut historiallisen vankkaa.

Kasvava kannatus nojaa kuitenkin siihen, että valtionpäämiehen ulostulot tuntuvat paremmin lasketuilta ja testatuilta kuin kalleimmankaan mainoskampanjan kuvat, sävyt ja äänet. ”Minä rakastan tätä maata”, on meille suomalaisille suunmukainen ja melkein sadan prosentin kannatuksen ansaitseva rankka jysäys.

Kun vuoden 2018 presidentinvaaleja alettiin valmistella, harva osasi odottaa, että kokisimme toisinnon vuoden 1978 vaaleista, jotka muodostuivat presidentti Urho Kekkosen viimeisiksi. Vastoin aiempaa ennakointiaan istuva presidentti Niinistö ilmoittikin halustaan jatkaa – mutta yhdistyksen, ei puolueen, ehdokkaana

Vuoden 1978 vaaleissa kaikki silloiset pääpuolueet kiirehtivät polvistumaan istuvan presidentin edessä. Vuoden 2019 vaaleihin moista manööveriä ei tarvittu, sillä puolueistaan riippumatta sekä jäsenet että kannattajat ryhmittäytyivät vilkkaasti istuvan presidentin tueksi.

Jos ilmaa vain jaksaa hengittää ja maistella, yksiäänisyydessä on paljon samaa ummehtuneisuutta kuin Kekkosen kauden 1978 kliimaksissa. Se ei kerro oikein terveestä demokratiasta. Maalla ja kansalla on mielessään vain yksi vaihtoehto.

Kiinnostavat presidentinvaaleista tekee kuitenkin kaksi seikkaa. Miksi Keskusta ja SDP päätyivät ensinnäkin asettamaan omat ehdokkaat? Tällä haavaa kummallekin voi ennakoida noin viiden prosentin kannatusta. Jos vanhojen pääpuolueiden ajatuksena on aseman uusi vakiinnuttaminen politiikan suuruksien kartalla, hanke on tuomittu varmasti epäonnistumaan.

Varsin kummallista on, että juuri ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja äänestäjiä aktiivisesti muistutetaan siitä, että pienellä kannatuksellaan entinen suosikkipuolue on päätöksenteon marginaalissa. Tuula Haatainen ja Matti Vanhanen ovat kokeneita ammattipoliitikkoja ja liikkeensä uskollisia sotureita, mutta tulevissa vaaleissa uhkana on, että he muodostuvat symboleiksi puolueidensa heikolle hapelle myös paljon tärkeämpiä eduskuntavaaleja ajatellen. Pieni suuri näyttää pieneltä ja suuri pieni suurelta.

Oikeastaan ainoa kiinnostava ainesosa tulevissa presidentinvaaleissa liittyy ehdokkaiden NATO-kantoihin. Ehdokkaista RKP:n Nils Torvalds kannattaa reilusti ainoana NATO-jäsenyyttä ja saattaa voittaa rehellisyydellään paljon. Konkareista Pekka Haavisto on ainoana huomannut NATO-kansanäänestyksen mielettömyyden. Ulkopuolisilla vaikuttamisyrityksillä on jo aiempi pelottava historiansa Yhdysvaltain viimeisimmistä presidentinvaaleista aina kotimaisiin kekkoslaisen kauden noottikriiseihin.

Olen itse tottunut monipuoluejärjestelmässä äänestämään aina rehellisen poliittisen puolueen ehdokasta. Onneksi tälläkin kertaa on viisaita vaihtoehtoja, vaikka heidän ei ennakoi välttämättä voittavan.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *