Äiti – tärkeä ihminen elämässäni

Tunnen joskus huonoa omaatuntoa siitä, että en ehdi omasta mielestäni tarpeeksi usein äitini avuksi. Arkisin olen töissä ja työpäivinä työpäivän pituudeksi tulee työmatkoineen noin 10,5 tuntia ja sitten on muita juoksuja päälle. Käyn äitini luona noin 2-3 kertaa viikossa, riippuu vähän aikatauluistani. Silti tuntuu, että se on liian vähän.

Monta kertaa on ollut mielessä, että vanhuksille pitäisi olla samanlaisia päiväkoteja, mitä on lapsillekin. Huono omatunto tulee siitä, että tietää tämän vanhuksen olevan liian paljon yksin. Äitini on kyllä reipas ja sanoo aina, että ei hän koe yksinäisyyttä. Silti tiedän hänen kaipaavan useammin juttukaveria seurakseen ja myös apua päivän askareisiin.

Äitini täyttää kohta 87-vuotta ja on ollut surullista katsoa kuinka muisti alkaa tekemään hänelle tepposia. Hän on hokenut niin kauan kuin muistan, että ”hän ei halua olla/tulla vaivaksi muille”. Silti nykyään huomaa sen, että monet asiat alkavat olemaan hänelle jo vaikeita. Iän ja numeroiden ymmärtäminen on vaikeaa. Tänään esimerkiksi käytiin keskustelua siitä, että ”en muista enää ikääni” sanoi äiti, sanoi että kertoi juuri jollekin, että täyttää ensi vuonna 90. Sanoin, että ”äiti sinä täytät kuukauden päästä 87”. Siihen hän sitten iloisesti, että eli ”ensi vuonna siis 90”. Koitin selittää, että ”ei äiti ihan vielä, ensi vuonna 88 ja sitten 89 ja vasta sen jälkeen 90”. Mietin, että oliko tämä sitä samaa kuin hoin itselleni 45-vuotiaasta saakka, että kohta täytän 50. Viisi vuotta tuota hoin ja lopulta täytin. Tosi asiassa äitini ei oikeasti enää hahmota niin hyvin numeroita eikä tuota ikääkään. Olen aina sanonut, että jos muut ei muista sinun syntymäpäivääsi, niin äiti muistaa aina. Tänä vuonna äiti olisi unohtanut ellei veljeni olisi kertonut, että meillä on synttärit (olemme kolmosia). Äitini on moneen kertaan kysynyt, että kuinka vanhoja te nyt olettekaan.  Voi äiti, voi äiti ostaisin sinulle muistia jostain, jos se vain olisi mahdollista

Muistiongelmista huolimatta on yksi asia mistä äitini vieläkin pitää. Hän tykkää hoitaa ihoaan, hän tykkää laittaa kynsilakkaa kynsiinsä. Tänään olin tuonut kynsilakkaa mukanani ja laitoin hänelle uudet kynnet. Voi, että hän tykkäsi. Pieni asia minulle iso asia äidille. Iso asia on myös se, kun siskon ihana tyttö leipoo hänelle sämpylöitä. Pieniä asioita meille, isoja asioita äidille.

Olen joskus kertonut myös sen, että elämäniloni on peritty äidiltäni.
Kesällä heittäydyimme hänen kanssaan kokeilemaan hattuja ja pelleilemään.
Hän on heti mukana mun juttuissani ja valmis heittäytymään.
Hän on mun äitini. Ihana äitini.

                  
Joskus meidän yhteiset hetkemme voivat olla sitä, että mennään yhdessä pankkiautomaatille tai kauppaan. Pieniä arjen asioita, joista hän on niin onnellinen. Onneksi lähipiirissä on muistakin, jotka äitiä auttaa, nyt on se hetki, jolloin hän meitä lapsia tarvitsee.

                 
                  
Tänään käytiin äidin kanssa keskustelua taas siitä, että kuinka ne osat vaihtuvat. Hänelle pitää nykyään välillä kertoa, että mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Hän on joskus aikoinaan opettanut mulle niitä samoja asioita.
En muista, että olenko kertonut koskaan sitä, että olen yksi kolmosista. Meidän perheen kuopuksista. Äidillä ja isällä oli neljä lasta ja ajattelivat, että josko vielä yksi. Saivat sitten yhdellä kertaa kolme. Minä olin kolmosista ainoa tyttö ja musta tuli jotenkin sellainen äidin tyttö. Äitini on aina huolehtinut muista ja kantanut huolta lasten ja heidän lastensa asioista, nyt on meidän vuoromme kantaa huolta äidistä. Tosin mä olen tehnyt sitä varmaan koko ikäni, ainakin niin kauan kuin muistan. 
                                
Tällainen kuva tuli siskoni kautta isän päivän aikaan esiin. Tässä on koko meidän perhepotretti Haagan kallioilla oliskohan kesällä 1964. Tällaisesta suurperheestä siis minä olen kotoisin. 
                             
Tämä kirjoitus sai alkunsa tuosta riittämättömyyden tunteensta, mitä aika ajoin tunnen. Kuitenkin on varmasti parempi äidille antaa edes niitä pieniä hetkiä ja tehdä hänen kanssaan jotain sellaista, mitä hän arvostaa varmasti yli kaiken.  Nautitaan hetkistä niin kauan kuin niitä meille suodaan. 
Maiju
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Melkoista vilinää on perheessäsi ollut 🙂 Ihana että huolehdit äidistäsi. Ei ole syytä tuntea riittämättömyyttä kun parhaasi teet. Kukaan ei voi vaatia sinulta enempää, et edes sinä itse.
    Oma äitini kuoli 82-vuotiaana vuoden -92 helmikuun ensimmäisenä päivänä. Huolehdin monta vuotta hänen käytännön asioistaan ja koin noita samoja riittämättömyyden tunteita. Vasta jälkeen päin olen ymmärtänyt ettei olisi tarvinnut. Tein sen minkä pystyin. Olin perheen iltatähti, joka sai tuntea äidin ylihuolehtivuuden. Edelleen välillä kuulen äidin kyselevän, että muistinko nyt sen ja tämän. Ei side äidin ja lapsen välillä katkea milloinkaan <3

    • 1.1

      sanoo

      Voi Arja miten kauniisti sanottu. Tiedän, että itsestäänselvyys ei ole se, että saamme hyvän äidin, me olemme olleet onnekkaita.

  2. 2

    sanoo

    Voi, mikä ihana kirjoitus – melkein tuli vedet silmiin sitä lukiessani! Oma äitini on 78-vuotias ja vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Mutta kyllä ikä vaikuttaa meistä jokaiseen. Tuntuu, että hänenkin kiinnostuksenkohteensa kapenevat vuosi vuodelta ja ajatukset kiertävät jotenkin samaa rataa. Itse hirvittelen mitä sitten, kun hän ei enää pärjää… Asun 400km päässä hänen luotaan 🙁

    • 2.1

      sanoo

      Oma äitini oli aina ennen sellainen teräsmummo, että oksat pois. Sitten noin 8-vuotta sitten alkoi ongelmat. Hänelle tuli eräänlaisia aivoverenkiertohäiriöitä ja ne ovat tuoneet sitten monenlaisia ongelmia. Sanon aina äidille, että niin kauan on hyvin kun hän osaa tulla kotiin, sillä ei ole niin väliä jos nimet menee väärin. Välillä häntä itseää häiritsee nämä muistamattomuusongelmat. Pitää itse yrittää olla kärsivällinen. Varmasti meillä kaikilla nämä asiat on edessä, kun vanhemmat vanhenee.

  3. 3

    sanoo

    Tiedän tunteen mitä se on kun oman äidin muisti alkaa pettämään.Itse olin vanhustenhoitaja ja näin pystyin ymmärtämään omaa äitiä kun hänen muisti alkoi menemään ja "taantui "lapseksi jälleen.Äitini joka oli synnyttänyt 13 lasta huolehtinut meistä,antanut hyvät ohjeet elämämme taipaleelle.Olikin yht äkkiä ihan avuton kaikessa toiminnassa,meillä oli välimatkaa satoja kilometriä,mutta kun en enää ollut sidottu työhöni niin näin ajoin monet kerrat vuodessa hänen luokseen.Ihmeelistä kuitenkin kuinka hän aina muisti minun nimen kun sanoin, olen se vanhin tyttäresi,vieläkin muistan hänen ilon silmissä.Tein hänelle valokuva talon,katossa oli oman talon kuva,sivulla isä ja äiti,sitten mummu,äitin äiti ja kaikista meistä lapsista kuvat.Voi kuinka hän oli kaikille näyttänyt sitä ja kertonut Kaijan tehneen sen hänelle.Hän ehtisi asua hoitokodissa n.3v kunnes nukkui pois 87v.Edelleen on ikävä ja kaipuu äitiä.

    • 3.1

      sanoo

      Kiitos Kaija kun jaoit tämän. Näistä kertomuksista huokuu syvä rakkaus ja kiintymys. Ihana tarina. Äiti elää sydämessäsi aina.

  4. 4

    sanoo

    Voihan äidit mikä ihana postaus ♥ Oikein reipasta uutta viikkoa ja uskon että varmasti tuo sinun riittämättömyden tunne on turha!!! ♥ Ihanaa huolta pidät äidistäsi et muuten pohtisi noin paljon kaikkia kysymyksiä 🙂

    • 4.1

      sanoo

      Minä olen aina ollut sellainen äidin tyttö. Muistan jo nuorena noin 15-vuotiaana kun kannoin huolta äidin jaksamisesta, kun hän tuli iltamyöhällä kotiin töistä… ja kotityöt olisi jääneet hänelle… Äiti on aina ollut mun number one.

  5. 6

    sanoo

    Oi teillä ihanat kolmoset ☺☺☺ Ja Äitisi, niin pirtsakan näköinen ☺
    Onhan ollut Äidilläsi melkoinen päiväohjelma, neljä ja sitten kolme vauvaa yhtä aikaa. Usein sanotaan, että kaksi hoituu siinä kun yksikin ja sitten kun on kolme pientä, niin sitä voisi jokainen kokeilla, miten kolmen kans päivät hoituu.
    Kokemusta on, olen kaksosten mumma.
    Terveiset myös Äidillesi ~♥~

    • 6.1

      sanoo

      Kyllä äidilläni on riittänyt vilskettä elämässään. Sanon aina, että onneksi ollaan oltu kilttejä lapsia 🙂

  6. 8

    sanoo

    Silmiini osui tuo kommentti mahdollisesta yksinäisyydestä ja seuran tarpeesta. Oletteko tutustuneet ikäihmisten päivätoimintaan? Me koulutetut ohjaajat järjestämme ikäihmisille sosiokulttuurista kuntouttavaa virkistystoimintaa. Yleensä asiakkaalla on yksi- kaksi päivää viikossa. Päivään kuuluu ainakin meillä ohjatun toiminnan lisäksi taksikyydit, ateriat ja fysioterapeutin kuntosaliharjoittelu. Oman ikäisten seura ja päivä muutenkin on muodostunut monille hyvin tärkeäksi ja omaa päivää todellakin odotetaan. Vastaavaa on myös helsingin alueella. Suosittelen lämpimästi tutustumaan asiaan <3 Ikääntyessä sosiaaliset kontaktit vähenevät luonnollisesti ja näin saa helposti uusia ystäviä ja toimintaa elämäänsä.

    • 8.1

      sanoo

      Äitini naapurissa on toimintakeskus ja siellä hän käy 2 kertaa viikossa ja mahdollisesti myös kerran viikossa myös kirkon kerhossa. Tuo liikkuminen ei enää ole niin helppoa, mutta onneksi on vielä lähtenyt niihin mukaan. Nyt on kyllä typistetty täällä seudulla toimintakeskuksen palveluita. Ennen heille suotiin edullinen ruokailu paikassa, mutta sitä ei enää ole. Se oli myös yksi keino tavata muita ihmisiä.

  7. 10

    sanoo

    On siinä teillä riittänyt aikanaa vilinää :).

    Ihania kuvia, etenkin nuo lapsuuden kuvasi sekä tuo hattu-hulluttelu-kuva.

  8. 12

    sanoo

    Ihanaa, että äidillä on säilynyt nuo kauneusjutut, vaikka muista välillä pätkiikin. Aivan ihanaa piristystä tuollainen. <3

  9. 13

    sanoo

    Woow!! Kolmoset! Mä hoidin jenkeissä asuessani viittä lasta ja heidän viimeinen oli kolmoset! Kuinka hassua!! :))

    Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, joten eletään päivä kerrallaan ja nautitaan elämän pienistä hetkistä <3

    • 13.1

      sanoo

      Mun nuoruudessa naapurissa asui myös toiset kolmoset, jotka oli meitä pari kuukautta nuorempia. Sekin oli aika sattumaa.

  10. 14

    sanoo

    Sulla on äiti, mä menetin omani hiukan yli 30-kymppisenä. Poika makasi sairaalassa ja äiti katosi. Itkin äitiä veljeni häissä ja hänen lapsien ristiäisissä. Olin itse äitini tilalla ja en osannut täyttää sitä tilaa, olin turhake.
    Sä osaat auttaa äitiäsi ja oot proo, muista se!

    • 14.1

      sanoo

      Voi Marketta, olet joutunut liian aikaisin kokemaan suuren menetyksen, Voin vaan kuvitellla sun tuskasi, Kannat asiaa varmasti vieläkin sydämessäsi <3

  11. 15

    sanoo

    Maiju, upea kirjoitus. Hienoa ja arvostettavaa, että käyt äitiäsi tapaamassa. Sekään kun ei ole kaikille itsestään selvyys, vaikka mahdollisuus olisi. Itselläni on matkaa satoja kilometrejä vanhempieni luo, joten en näe heitä niin usein kuin haluaisin. Soittelemme kylläkin useita kertoja viikossa.

    • 15.1

      sanoo

      Usein monilla on tuo matka niin pitkä ja varmasti silloin sitä tunteekin huonoa omaatuntoa. Aina ei vaan pysty, vaikka halua olisi. Uskon, että tuollaisessa tapauksessa vanhemmat ymmärtävät tuon.

  12. 16

    sanoo

    Niin ihana postaus, oli pakko vain pysähtyä.
    Pysähtyä miettimään omaa edesmennyttä äitiä, äitejä, äitiyttä, vanhenemista ja vanhempana oloa.

    Loppupeleissä jäi aika tyhjentynyt olo.
    Ensin ajatukset sinkoili sinne ja tänne, ja sitten ne pysähtyi.

    Ihanat kuvat, etenkin tuo teidän sisaruksien kuva <3

    napamassujen mami

  13. 17

    sanoo

    Voi miten ihana postaus. Tuli niin omaa äitiä ikävä. Päivittäin olemme kyllä WhatsApp-yhteyksissä ja soittelemme usein Skypellä, mutta välimatkaa on niin paljon, että vain 4-5 kertaa vuodessa nähdään. Äidit ovat parhautta. ♥

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *