Laskelmoinnista
Monetarvostavat The Beatles -yhtyettä. Niinkin monet, ettei The Beatlesia tarvitse
esitellä. Monumentti, instituutio, pop-yhtyeen arkkityyppi; you name it. Pömpöösit ilmaukset ja
superlatiivit sopivat The Beatlesin yhteyteen ensisijaisesti siksi, että John
Lennon, Paul McCartney ja osin myös George Harrison olivat 1960-luvulla
nerokkaita taiteilijoita ja loivat harvinaisen hienoa pop-musiikkia. Mutta on
muitakin, lähes ”A Day in the Lifen” tai ”Michellen” veroisia perusteita ylistää
The Beatlesia. Yhtenä tärkeimmistä pitäisin yhtyeen pioneeriutta sekä
sisällöllisen että markkinallisen laskelmoinnin saralla. Toisin sanoen: The
Beatles on leimallisen pop, eikä
popiin pidä sekoittaa aitoutta, joka ei vähintään ponnistaisi laskelmoinnista.
Populaarin
perusulottuvuus tuli mieleeni, kun luin kriitikko Pertti Avolan pop-esseetä Helsingin Sanomien NYT-liitteestä. Kirjoitelmassaan Avola hyökkää laulukilpailujen ja Vain elämää -ohjelman elämystuotantoa
vastaan, tölvii Cheekiä ja ylistää Vesa-Matti Loiria. Loirin kehumista lukuun
ottamatta näin pitääkin tehdä, vaikkei Avolan harjoittama Idols-kritiikki kerro mitään ennenkuulumatonta 2000-luvun
viihdekentän perversioista. Paljon on pielessä, tyhjyys ja Juha Tapion
kyyneleet myyvät, surullista mutta totta, kuten James Hetfield on todennut. Liittyisin
Avolan yleisvoivotteluihin mielelläni, jollei hän kompastelisi pop-kulttuurin aakkosissa
ja demonisoisi laskelmointia. Seuraavan sitaatin lukemisen lomassa kannattaakin
vilkuilla The Beatles -purukumikuvitusta:
perusulottuvuus tuli mieleeni, kun luin kriitikko Pertti Avolan pop-esseetä Helsingin Sanomien NYT-liitteestä. Kirjoitelmassaan Avola hyökkää laulukilpailujen ja Vain elämää -ohjelman elämystuotantoa
vastaan, tölvii Cheekiä ja ylistää Vesa-Matti Loiria. Loirin kehumista lukuun
ottamatta näin pitääkin tehdä, vaikkei Avolan harjoittama Idols-kritiikki kerro mitään ennenkuulumatonta 2000-luvun
viihdekentän perversioista. Paljon on pielessä, tyhjyys ja Juha Tapion
kyyneleet myyvät, surullista mutta totta, kuten James Hetfield on todennut. Liittyisin
Avolan yleisvoivotteluihin mielelläni, jollei hän kompastelisi pop-kulttuurin aakkosissa
ja demonisoisi laskelmointia. Seuraavan sitaatin lukemisen lomassa kannattaakin
vilkuilla The Beatles -purukumikuvitusta:
Ennen jonkin kappaleen saattoi
kuulla radiosta, kaverin levyltä tai nauhalta. Jos se tarjosi kiinnostavan
tunne-elämyksen tai mukaansatempaavan sävelkulun, kuuntelija kiinnostui
albumista, jolta kappale oli otettu. Sitten ostettiin albumi, josta saattoi
muodostua ikisuosikki. Samoin oli laita elokuvien ja jopa kirjojen kanssa.
Kansallisesti tai kansainvälisesti luotu hype ei vielä ollut niin merkittävässä
asemassa.
kuulla radiosta, kaverin levyltä tai nauhalta. Jos se tarjosi kiinnostavan
tunne-elämyksen tai mukaansatempaavan sävelkulun, kuuntelija kiinnostui
albumista, jolta kappale oli otettu. Sitten ostettiin albumi, josta saattoi
muodostua ikisuosikki. Samoin oli laita elokuvien ja jopa kirjojen kanssa.
Kansallisesti tai kansainvälisesti luotu hype ei vielä ollut niin merkittävässä
asemassa.
Avolan
”ennen” viitannee 1960 ja -70 -lukuihin, miksei 80-luvun alkuunkin, jolloin
populaarikulttuuriset mieltymykset ratkaistiin hänen mukaansa puhtaalta
pöydältä. Hyvä biisi vei voiton, eikä paha markkinaosasto sanellut
määrätietoisten nuorten mieltymyksiä pestaamalla Cheekiä prime time -lauluohjelmaan.
Avola jättää kuitenkin mainitsematta kuinka valtaisaa tuotantokoneistoa myös
”ennen” tarvittiin, jotta ”kaverin levyltä tai nauhalta” saattoi kuulla
inahdustakaan. Eikä Avola mainitse sitäkään, että nykytilanteeseen verrattuna
rajoittuneessa tiedonvälityskentässä ”luodulla hypellä” oli jopa suurempi
painoarvo kuin vuonna 2014, jolloin edes teoriassa pystyisimme vaihtamaan
kanavaa. Esimerkiksi The Beatlesin maailmanlaajuinen suosio käynnistyi toden
teolla heidän ensiesiintymisestään Ed Sullivan Show’ssa helmikuussa 1964. 73
miljoonaa amerikkalaista seurasi ruudun välityksellä moppitukkia ja kirkuvia
tyttöjä, lähetyksen katsomatta jättäneet tuttavatkin saivat kuulla tapauksesta
ja aamulla rynnättiin kansakunnan voimin levykauppaan. Vain elämää -promootio voi ainoastaan unelmoida tällaisesta
kuuliaisuudesta, joka pohjasi iskevän musiikin ja uutuudenviehätyksen lisäksi
juuri tunne-elämysten markkinointiin. ”Miksi he itkevät ja kiljuvat? Minäkin
haluan.”
”ennen” viitannee 1960 ja -70 -lukuihin, miksei 80-luvun alkuunkin, jolloin
populaarikulttuuriset mieltymykset ratkaistiin hänen mukaansa puhtaalta
pöydältä. Hyvä biisi vei voiton, eikä paha markkinaosasto sanellut
määrätietoisten nuorten mieltymyksiä pestaamalla Cheekiä prime time -lauluohjelmaan.
Avola jättää kuitenkin mainitsematta kuinka valtaisaa tuotantokoneistoa myös
”ennen” tarvittiin, jotta ”kaverin levyltä tai nauhalta” saattoi kuulla
inahdustakaan. Eikä Avola mainitse sitäkään, että nykytilanteeseen verrattuna
rajoittuneessa tiedonvälityskentässä ”luodulla hypellä” oli jopa suurempi
painoarvo kuin vuonna 2014, jolloin edes teoriassa pystyisimme vaihtamaan
kanavaa. Esimerkiksi The Beatlesin maailmanlaajuinen suosio käynnistyi toden
teolla heidän ensiesiintymisestään Ed Sullivan Show’ssa helmikuussa 1964. 73
miljoonaa amerikkalaista seurasi ruudun välityksellä moppitukkia ja kirkuvia
tyttöjä, lähetyksen katsomatta jättäneet tuttavatkin saivat kuulla tapauksesta
ja aamulla rynnättiin kansakunnan voimin levykauppaan. Vain elämää -promootio voi ainoastaan unelmoida tällaisesta
kuuliaisuudesta, joka pohjasi iskevän musiikin ja uutuudenviehätyksen lisäksi
juuri tunne-elämysten markkinointiin. ”Miksi he itkevät ja kiljuvat? Minäkin
haluan.”
Saattaahan
olla, että The Beatles on Avolalle 1960-luvun Cheek, pelkkää markkinahypetettyä
ja valmiiksi jauhettua purukumia. En kuitenkaan usko tällaista toimittajasta,
joka on kirjoittanut näin asiantuntevan George Harrison -nekrologin. Vuoden
2012 parhaita albumeja listatessaan Avola taas noteeraa Bob Dylanin ja Led
Zeppelinin, jotka ovat arkkityyppiesimerkkejä kavereiden nauhoilta ikisuosikeiksi
nousseista ”ennen”-ajanjakson suuruuksista. Molempien menestystä on aikanaan
suitsinut aggressiivinen ja laskelmoiva markkinointiverkosto, jonka voimin
syrjäisessä Suomessakin Dylanin naukaisun tai ”Stairway to Heavenin” intron
tunnistaa edelleen häkellyttävän moni. Dylan on Dylan paitsi taiteensa, myös
Columbia Recordsin 1960-luvun alkuvuosina puskeman määrätietoisen brändäystyön
vuoksi. Tiedättehän: ”sukupolvensa ääni”, ”uusi Woody Guthrie”… Rockin
esihistorian fani on säästynyt nykyisen mediatodellisuuden irvityrkytykseltä,
mutta tuotetta hänelle on silti myyty. Kasettimankan rec-nappulaa on painettu
suurten voimien alaisena.
olla, että The Beatles on Avolalle 1960-luvun Cheek, pelkkää markkinahypetettyä
ja valmiiksi jauhettua purukumia. En kuitenkaan usko tällaista toimittajasta,
joka on kirjoittanut näin asiantuntevan George Harrison -nekrologin. Vuoden
2012 parhaita albumeja listatessaan Avola taas noteeraa Bob Dylanin ja Led
Zeppelinin, jotka ovat arkkityyppiesimerkkejä kavereiden nauhoilta ikisuosikeiksi
nousseista ”ennen”-ajanjakson suuruuksista. Molempien menestystä on aikanaan
suitsinut aggressiivinen ja laskelmoiva markkinointiverkosto, jonka voimin
syrjäisessä Suomessakin Dylanin naukaisun tai ”Stairway to Heavenin” intron
tunnistaa edelleen häkellyttävän moni. Dylan on Dylan paitsi taiteensa, myös
Columbia Recordsin 1960-luvun alkuvuosina puskeman määrätietoisen brändäystyön
vuoksi. Tiedättehän: ”sukupolvensa ääni”, ”uusi Woody Guthrie”… Rockin
esihistorian fani on säästynyt nykyisen mediatodellisuuden irvityrkytykseltä,
mutta tuotetta hänelle on silti myyty. Kasettimankan rec-nappulaa on painettu
suurten voimien alaisena.
Avolan
kirjoituksesta kuultaa kaipuu naiiviuden ja aitouden aikaan, jollaista kevyen
musiikin historiassa ei olla koettu. Hän kertoo kokemuksistaan Vesa-Matti
Loirin kokoelmalevyjen parissa, kuinka taustat
on aina tehty huolellisesti, mutta, toisaalta:
kirjoituksesta kuultaa kaipuu naiiviuden ja aitouden aikaan, jollaista kevyen
musiikin historiassa ei olla koettu. Hän kertoo kokemuksistaan Vesa-Matti
Loirin kokoelmalevyjen parissa, kuinka taustat
on aina tehty huolellisesti, mutta, toisaalta:
Vesa-Matti Loirin musiikkia
tehdessä ei ehkä aina ole tietoisesti ajateltu, että se on tehty kestämään.
tehdessä ei ehkä aina ole tietoisesti ajateltu, että se on tehty kestämään.
Loirin
huolellista huolettomuutta vasten Avola asettaa Cheekin, maalitauluista
helpoimman, ja veikkaa, ettei kukaan istu 40 vuoden kuluttua kuuntelemassa
Cheekin kokoelmia. Toivon Avolan osuvan tässä oikeaan. Sen sijaan väitän, että
sekä Vesa-Matti Loirin että Cheekin levytykset edustavat aikansa kotimaista
huipputuotantoa, eikä asetelmaa ”Uuno Turhapuro laulamassa Eino Leinon runoja”
olla unohdettu hyödyntää markkinoinnissa. Kabineteissa on todennäköisesti laskelmoitu tällaisenkin myyvän –
vieläpä onnistuneesti.
huolellista huolettomuutta vasten Avola asettaa Cheekin, maalitauluista
helpoimman, ja veikkaa, ettei kukaan istu 40 vuoden kuluttua kuuntelemassa
Cheekin kokoelmia. Toivon Avolan osuvan tässä oikeaan. Sen sijaan väitän, että
sekä Vesa-Matti Loirin että Cheekin levytykset edustavat aikansa kotimaista
huipputuotantoa, eikä asetelmaa ”Uuno Turhapuro laulamassa Eino Leinon runoja”
olla unohdettu hyödyntää markkinoinnissa. Kabineteissa on todennäköisesti laskelmoitu tällaisenkin myyvän –
vieläpä onnistuneesti.
Edellä
sivutut markkinalliset laskelmallisuudet ovat kuitenkin sivuseikkoja verrattuna
populaarimusiikin sisällölliseen harkintaan. Tilanne, jossa artisti vain laulaisi ja yleisö vain löytäisi suosikkinsa, on popin
saralla mahdottomuus. Lennon ja McCartney tiesivät, mihin kohtaan ”me”- ja
”you”-sanat tulisi asettaa, missä kohdin ravistaa päätä ja kiljua, jotta viesti
tuntuisi kustakin teinitytöstä mahdollisimman vetoavalta. ”I Saw Her Standing
There” ja ”From Me to You” ovat – kuten Avola kuvaa Idols-, Cheek- ja Vain elämää
-osastoa – valmiina tarjottavia
viihdeteollisuuden tunne-elämyksiä ja nerokkaita sellaisia – puhumattakaan
John Lennonin laskelmoidun dylanmaisesta ”You’ve Got to Hide Your Love Awaysta”
tai McCartneyn Little Richard -pastissista ”I’m Down”, jotka on tietoisen
oloisesti suunnattu määrätylle osalle The Beatlesin laajaa yleisöä.
sivutut markkinalliset laskelmallisuudet ovat kuitenkin sivuseikkoja verrattuna
populaarimusiikin sisällölliseen harkintaan. Tilanne, jossa artisti vain laulaisi ja yleisö vain löytäisi suosikkinsa, on popin
saralla mahdottomuus. Lennon ja McCartney tiesivät, mihin kohtaan ”me”- ja
”you”-sanat tulisi asettaa, missä kohdin ravistaa päätä ja kiljua, jotta viesti
tuntuisi kustakin teinitytöstä mahdollisimman vetoavalta. ”I Saw Her Standing
There” ja ”From Me to You” ovat – kuten Avola kuvaa Idols-, Cheek- ja Vain elämää
-osastoa – valmiina tarjottavia
viihdeteollisuuden tunne-elämyksiä ja nerokkaita sellaisia – puhumattakaan
John Lennonin laskelmoidun dylanmaisesta ”You’ve Got to Hide Your Love Awaysta”
tai McCartneyn Little Richard -pastissista ”I’m Down”, jotka on tietoisen
oloisesti suunnattu määrätylle osalle The Beatlesin laajaa yleisöä.
Yleisesti
ottaen: ei ole olemassa onnistunutta pop-kappaletta, joka ei tekisi temppujaan
harkitusti. Kyse on teennäisen taiteesta. Tuomitessaan ”valmiiksi muokkaamisen”
Pertti Avola tulee todennäköisesti tahattomasti tuominneeksi pop-musiikin perusluonteen,
jota ilman markkinoinnin ja laulukilpailujen irvokkuuksista ei edes päästäisi
puhumaan.
ottaen: ei ole olemassa onnistunutta pop-kappaletta, joka ei tekisi temppujaan
harkitusti. Kyse on teennäisen taiteesta. Tuomitessaan ”valmiiksi muokkaamisen”
Pertti Avola tulee todennäköisesti tahattomasti tuominneeksi pop-musiikin perusluonteen,
jota ilman markkinoinnin ja laulukilpailujen irvokkuuksista ei edes päästäisi
puhumaan.
Laulullisen
tosi-tv:n tunnemarkkinat etovat minua siinä missä Avolaakin.
Laskelmoimattomuuden fantastiseen alkuhämärään vetoamista suoraselkäisempää
olisi kuitenkin todeta, että Idols-kokoelmat
ynnä muut edustavat yksinkertaisesti huonoa
pop-musiikkia. Tätä mieltä Avola tuntuu olevan, eikä erehdy, kuinka voisikaan?
Hän pitää Vesa-Matti Loirista enemmän kuin Cheekistä, mutta tältä pohjalta
olisi kyseenalaisempaa kirjoitella kolumneja. Vaikka makuunhan
kulttuurituotesuhde aina palaa; siihen, miltä laskelmointi tuntuu.
tosi-tv:n tunnemarkkinat etovat minua siinä missä Avolaakin.
Laskelmoimattomuuden fantastiseen alkuhämärään vetoamista suoraselkäisempää
olisi kuitenkin todeta, että Idols-kokoelmat
ynnä muut edustavat yksinkertaisesti huonoa
pop-musiikkia. Tätä mieltä Avola tuntuu olevan, eikä erehdy, kuinka voisikaan?
Hän pitää Vesa-Matti Loirista enemmän kuin Cheekistä, mutta tältä pohjalta
olisi kyseenalaisempaa kirjoitella kolumneja. Vaikka makuunhan
kulttuurituotesuhde aina palaa; siihen, miltä laskelmointi tuntuu.