Hiostava iltapäivä
LuinJaana Seppäsen esseedebyytin Carmenin
silmät (Savukeidas, 2011) kaksi vuotta sitten, enkä muista siitä paljoakaan.
Kai pidin lukemastani, koska en jättänyt teosta kesken. Herkästi teen niin.
Muistelen nauttineeni Simone Weilin esilläolosta sekä yleisestä vihaisen
lukeneisuuden ilmapiiristä, mutta jollain tapaa puheenvuorot valuivat sormieni
lävitse. Raatelun jälkiä en havainnut. Ehkä teos ansaitsisi uuden lukukerran,
tällä erää vain muistelen.
Seppäsen
vastikään ilmestynyt toinen esseekokoelma Iltapäivä
– esseitä kohtalosta ja ikävän hetkistä (WSOY) valui sekin otteestani mutta
onneksi vain paikoin. Krzysztof Kieslowskia, Michael Hanekea ja T.S. Eliotia
avaavissa kirjoituksissa on hetkensä, etenkin ensin mainitussa, jossa Seppänen
pohtii väkivallan taiteellisen esittämisen vaikutusta katsojassa ja pohtiikin
viisaasti:
vastikään ilmestynyt toinen esseekokoelma Iltapäivä
– esseitä kohtalosta ja ikävän hetkistä (WSOY) valui sekin otteestani mutta
onneksi vain paikoin. Krzysztof Kieslowskia, Michael Hanekea ja T.S. Eliotia
avaavissa kirjoituksissa on hetkensä, etenkin ensin mainitussa, jossa Seppänen
pohtii väkivallan taiteellisen esittämisen vaikutusta katsojassa ja pohtiikin
viisaasti:
Kun tulee tunne, että taiteilija
on viemässä minulta uskoni, toivoni ja ihmisrakkauteni, hänen maailmankuvaansa
vastaan on taisteltava kaikin asein. Kun taiteilija-moralistin emotionaalisesti
karkea mutta esteettisesti hienovarainen manipulointi pakottaa taiteen kokijan
mielessään puolustamaan ihmisyyttä, hän kokee puhdistumisen.
on viemässä minulta uskoni, toivoni ja ihmisrakkauteni, hänen maailmankuvaansa
vastaan on taisteltava kaikin asein. Kun taiteilija-moralistin emotionaalisesti
karkea mutta esteettisesti hienovarainen manipulointi pakottaa taiteen kokijan
mielessään puolustamaan ihmisyyttä, hän kokee puhdistumisen.
Michael
Haneken Valkoista nauhaa
käsittelevässä esseessä ”Katharsista odotellessa” Seppänen taas väittää, ettei
Haneke koskaan näytä väkivaltaa, mikä on outo näkemys Funny Gamesin ja Bennyn
videon tekijästä, mutta tällaiset hudit eivät kaada Iltapäivän kirjallisuus- ja elokuvaesseitä. Karkeiden tulkintojen
kanssa riitelisi mieluusti. Rosojen sijaan Seppänen hukuttaa lukijansa
pedanttiin lähiluentaan, osoittaa syleilemiensä teosten henkilökohtaisen tärkeyden,
mikä kohdallani johti huokailevaan nyökyttelyyn. Kuten Keskisuomalaisen kriitikko Risto Löf huomaa: ikävystymiseen
upottautuvasta teoksesta uhkaa tulla ikävystyttävä. Myös Michel Houellebecqista
kirjoittaessaan Seppänen pysyttelee äärilukeneella mukavuusalueellaan, jolta esitetyt
näkemykset eivät haasta eksperttejä ja jättävät – näin ainakin luulen – myös
Houellebecqia vähemmän tuntevat sinne, missä he jo olivat.
Haneken Valkoista nauhaa
käsittelevässä esseessä ”Katharsista odotellessa” Seppänen taas väittää, ettei
Haneke koskaan näytä väkivaltaa, mikä on outo näkemys Funny Gamesin ja Bennyn
videon tekijästä, mutta tällaiset hudit eivät kaada Iltapäivän kirjallisuus- ja elokuvaesseitä. Karkeiden tulkintojen
kanssa riitelisi mieluusti. Rosojen sijaan Seppänen hukuttaa lukijansa
pedanttiin lähiluentaan, osoittaa syleilemiensä teosten henkilökohtaisen tärkeyden,
mikä kohdallani johti huokailevaan nyökyttelyyn. Kuten Keskisuomalaisen kriitikko Risto Löf huomaa: ikävystymiseen
upottautuvasta teoksesta uhkaa tulla ikävystyttävä. Myös Michel Houellebecqista
kirjoittaessaan Seppänen pysyttelee äärilukeneella mukavuusalueellaan, jolta esitetyt
näkemykset eivät haasta eksperttejä ja jättävät – näin ainakin luulen – myös
Houellebecqia vähemmän tuntevat sinne, missä he jo olivat.
Iltapäivä jakautuu kahteen osaan, joista
tekijänsä matkakokemusten ympärille kiertyvä jälkipuoli on yllättäen
kiintoisampi kuin edellä mainitut analyysit sisältävä avausjakso. Yllättäen
siksi, etten yleensä siedä matkakertomuksia. Seppäsen kuvaukset Burkina
Fasosta, Roomasta ja Oostendesta ovat kuitenkin ilahduttavan puhtaita toiseutta
ylistävästä tai kavahtavasta naiiviudesta. Näiden esseiden minä ei viihdy
missään, vihaa sopivassa suhteessa itseään ja kaikkia mutta yrittää parhaimpansa
mukaan ymmärtää näkemäänsä. Kuvaukset Afrikan helteen ahdistavuudesta ja Rooman
hikisistä turistijoukoista yltyvät ihailtavan fyysisiksi. Tämän tästä Seppänen
muistaa unohtaa tarinankerronnan tason ja heittäytyy taiteellis-filosofisiin
pohdintoihinsa lupia kyselemättä. Pier-Paolo Pasolinin toteuttamatta jääneeseen
elokuvakäsikirjoitukseenkin voi tempautua useiden sivujen ajaksi, kun analyysin
kykenee limittämään henkilökohtaisiin tori- ja savimajakokemuksiin sekä Eero
Paloheimon teokseen Tämä on Afrikka
niin saumattomasti kuin Jaana Seppänen esseessään ”Ouagadougou – fatalistin
iltapäivä” tekee. Valkoisen miehen ja naisen taakka tulee iholle, käy kiinni
kuin päiväntasaajan poltteen kostuttama t-paita.
tekijänsä matkakokemusten ympärille kiertyvä jälkipuoli on yllättäen
kiintoisampi kuin edellä mainitut analyysit sisältävä avausjakso. Yllättäen
siksi, etten yleensä siedä matkakertomuksia. Seppäsen kuvaukset Burkina
Fasosta, Roomasta ja Oostendesta ovat kuitenkin ilahduttavan puhtaita toiseutta
ylistävästä tai kavahtavasta naiiviudesta. Näiden esseiden minä ei viihdy
missään, vihaa sopivassa suhteessa itseään ja kaikkia mutta yrittää parhaimpansa
mukaan ymmärtää näkemäänsä. Kuvaukset Afrikan helteen ahdistavuudesta ja Rooman
hikisistä turistijoukoista yltyvät ihailtavan fyysisiksi. Tämän tästä Seppänen
muistaa unohtaa tarinankerronnan tason ja heittäytyy taiteellis-filosofisiin
pohdintoihinsa lupia kyselemättä. Pier-Paolo Pasolinin toteuttamatta jääneeseen
elokuvakäsikirjoitukseenkin voi tempautua useiden sivujen ajaksi, kun analyysin
kykenee limittämään henkilökohtaisiin tori- ja savimajakokemuksiin sekä Eero
Paloheimon teokseen Tämä on Afrikka
niin saumattomasti kuin Jaana Seppänen esseessään ”Ouagadougou – fatalistin
iltapäivä” tekee. Valkoisen miehen ja naisen taakka tulee iholle, käy kiinni
kuin päiväntasaajan poltteen kostuttama t-paita.
”Rooma
– ihmisvihaajan iltapäivä” nousee edeltäjäänsäkin hurjemmaksi puheenvuoroksi:
– ihmisvihaajan iltapäivä” nousee edeltäjäänsäkin hurjemmaksi puheenvuoroksi:
Miksi tänne synnyttiin
ylimalkaan? Mikä helvetillinen vaisto sai kaikki ihmiset lakkaamatta työntämään
lihaa lihaan, työntämään lihaa lihasta, täyttämään maan lihalla ja tuhoamaan
lihaa lihalla?
ylimalkaan? Mikä helvetillinen vaisto sai kaikki ihmiset lakkaamatta työntämään
lihaa lihaan, työntämään lihaa lihasta, täyttämään maan lihalla ja tuhoamaan
lihaa lihalla?
Raivon
ja raivon kyseenalaistamisen korkeaan veisuun Seppänen kutsuu tukijoukoikseen
kirjailijoita Louis-Ferdinand Célinestä Antti Nyléniin ja Imre Kertésziin,
mutta esseen purevuus kumpuaa jälleen kokemuksesta, imettävää mustalaisnaista
roomalaisessa raitiovaunussa seuraavasta kirjailija-matkaajasta. Samalla
Seppänen vaikuttaa olevan tietoinen yksikön ensimmäisen persoonan vahvaan
läsnäoloon liittyvistä riskeistä. Vilauttelevaa narsistia ei näiltä sivuilta
tavoita; enemmänkin herkulliseen itseironiaan pystyvän voimakkaan äänen. Tekisi
mieli siteerata Rooma-esseen lopun kiteytystä minästä ja peräaukosta, mutten
viitsi spoilata. (Oikeasti minua, nuorta ja viatonta, punastuttaa Seppäsen
ronskius.)
ja raivon kyseenalaistamisen korkeaan veisuun Seppänen kutsuu tukijoukoikseen
kirjailijoita Louis-Ferdinand Célinestä Antti Nyléniin ja Imre Kertésziin,
mutta esseen purevuus kumpuaa jälleen kokemuksesta, imettävää mustalaisnaista
roomalaisessa raitiovaunussa seuraavasta kirjailija-matkaajasta. Samalla
Seppänen vaikuttaa olevan tietoinen yksikön ensimmäisen persoonan vahvaan
läsnäoloon liittyvistä riskeistä. Vilauttelevaa narsistia ei näiltä sivuilta
tavoita; enemmänkin herkulliseen itseironiaan pystyvän voimakkaan äänen. Tekisi
mieli siteerata Rooma-esseen lopun kiteytystä minästä ja peräaukosta, mutten
viitsi spoilata. (Oikeasti minua, nuorta ja viatonta, punastuttaa Seppäsen
ronskius.)
Siellä
täällä Iltapäivä ärsyttää mikrotason
yliyrittämisellään. Kuvailun ja pohdinnan liitto toimisi vallan mainiosti ilman
lokkia, joka rääkyy: ”Sarraute!”. Myös ”tähän väliin Mozartia” pyytävä
kertojaääni olisi voinut pysytellä hiljaa, mutta Seppäsen kaltaisen
esseeilmaisun rajoja tutkivan kirjoittajan onkin ajettava välillä päin seinää.
Kuten mainittua, tasavarma taidepohdinta vaivaa Iltapäivää huomattavasti enemmän kuin ajoittaiset halkeamat.
täällä Iltapäivä ärsyttää mikrotason
yliyrittämisellään. Kuvailun ja pohdinnan liitto toimisi vallan mainiosti ilman
lokkia, joka rääkyy: ”Sarraute!”. Myös ”tähän väliin Mozartia” pyytävä
kertojaääni olisi voinut pysytellä hiljaa, mutta Seppäsen kaltaisen
esseeilmaisun rajoja tutkivan kirjoittajan onkin ajettava välillä päin seinää.
Kuten mainittua, tasavarma taidepohdinta vaivaa Iltapäivää huomattavasti enemmän kuin ajoittaiset halkeamat.
Vaikka
Iltapäivän loppu voittaa
kokonaisuudessaan alun, kuten oikeassa elämässäkin, on ensimmäisen osion
käynnistävä ”Aurinkoinen Tuonela” komea essee. Muistot lapsuuden iltapäivien
pakkohiljaisuudesta yhdistyvät lyyrisellä tavalla aikuisempaan
nykytodellisuuteen, jossa Seppäsen minä kohtaa ikävystymisen realiteetit
toisenlaisella painolla kuin aiemmin. ”Aurinkoinen Tuonela” esittelee teoksessa
myöhemmin kiertävät teemat ja avautuukin täydessä murskaavuudessaan vasta
toisella lukukerralla.
Iltapäivän loppu voittaa
kokonaisuudessaan alun, kuten oikeassa elämässäkin, on ensimmäisen osion
käynnistävä ”Aurinkoinen Tuonela” komea essee. Muistot lapsuuden iltapäivien
pakkohiljaisuudesta yhdistyvät lyyrisellä tavalla aikuisempaan
nykytodellisuuteen, jossa Seppäsen minä kohtaa ikävystymisen realiteetit
toisenlaisella painolla kuin aiemmin. ”Aurinkoinen Tuonela” esittelee teoksessa
myöhemmin kiertävät teemat ja avautuukin täydessä murskaavuudessaan vasta
toisella lukukerralla.
Mainittakoon
vielä, että ”Aurinkoinen Tuonela” -esseelle on olemassa populaarimusiikillinen
vastine. Jaana Seppäsen konepop-suhteen syvyydestä en tiedä, mutta Pet Shop
Boysin Behaviour-albumin (1990) avauskappale ”Being Boring” tavoittelee samaa vaikeasti artikuloitavaa
käännettä kohti tyhjyyttä ja kuolemaa, kohti viattomuuden loppua ja ohitse
lipuvaa kello kahden surua kuin Iltapäivän
avausessee. Joitakin aikoja sitten aloin
sanoa erityisen usein, etten ikävysty koskaan, Seppänen kirjoittaa
asenteestaan vain hiukan ennen todellisen daemon
meridianusin, keskipäivän paholaisen kohtaamista. We were never being boring, Neil Tennant laulaa, imperfektissä,
sillä paljon menettämiseen on kappaleessa havahduttu. Lähtökohtana
“Being Boringille” on tiettävästi toiminut kirjailija Zelda Fitzgeraldin
mietelause 1920-luvulta: she refused to
be bored chiefly because she wasn’t boring.
vielä, että ”Aurinkoinen Tuonela” -esseelle on olemassa populaarimusiikillinen
vastine. Jaana Seppäsen konepop-suhteen syvyydestä en tiedä, mutta Pet Shop
Boysin Behaviour-albumin (1990) avauskappale ”Being Boring” tavoittelee samaa vaikeasti artikuloitavaa
käännettä kohti tyhjyyttä ja kuolemaa, kohti viattomuuden loppua ja ohitse
lipuvaa kello kahden surua kuin Iltapäivän
avausessee. Joitakin aikoja sitten aloin
sanoa erityisen usein, etten ikävysty koskaan, Seppänen kirjoittaa
asenteestaan vain hiukan ennen todellisen daemon
meridianusin, keskipäivän paholaisen kohtaamista. We were never being boring, Neil Tennant laulaa, imperfektissä,
sillä paljon menettämiseen on kappaleessa havahduttu. Lähtökohtana
“Being Boringille” on tiettävästi toiminut kirjailija Zelda Fitzgeraldin
mietelause 1920-luvulta: she refused to
be bored chiefly because she wasn’t boring.
Kaikki
kohtaavat pisteen, jossa pöyhkeät päätökset kumotaan. Pet Shop Boysin elegia
liikkuu laajemmalla henkilökohtaisella aikajatkumolla kuin Seppäsen essee, joka keskittyy
nimenomaan tuon käänteentekevän hetken paikantamiseen ja haroo tekijälleen
tyypillisesti kohti Kertésziä, Pascalia ja Proustia. Yhtäläinen aava melankolia
näissä teoksissa silti soi. Toinen kannattaa lukea, toisen voi kuunnella:
kohtaavat pisteen, jossa pöyhkeät päätökset kumotaan. Pet Shop Boysin elegia
liikkuu laajemmalla henkilökohtaisella aikajatkumolla kuin Seppäsen essee, joka keskittyy
nimenomaan tuon käänteentekevän hetken paikantamiseen ja haroo tekijälleen
tyypillisesti kohti Kertésziä, Pascalia ja Proustia. Yhtäläinen aava melankolia
näissä teoksissa silti soi. Toinen kannattaa lukea, toisen voi kuunnella: