Puhdistuksia

Kukaan
ei tiedä mitä postpunk tarkoittaa. Hiljattain Seinäjoella vieraillut Simon
Reynolds ei hänkään osaa antaa tyhjentävää kuvausta, onneksi, sillä aiheen tärkeys ja moniselitteisyys ovat aikanaan innoittaneet häntä kirjoittamaan
teoksen Rip It Up and Start Again:
Postpunk 1978–1984
. Buzzcocks, Magazine, Joy Division, The Cure, The
Associates, The Fall ja The Human League ovat muutamia esimerkkejä yhtyeistä,
joita Reynolds nimikkeen alle laskee. Koska sekä artistit että itse käsite ovat
Suomessakin tuikituttuja, haluan kirjoittaa postpunkin nimenomaan muotoon
”postpunk”, en ”post-punk”, mitä näkee yleisemmin. Kyllä postmodernismikin on
tätä nykyä kotoisa ja viivaton yhdyssana, vaikka sen molemmat osat ovat
lainatavaraa, eikä joitakin Perussuomalaisen puolueen taidelinjaajia lukuun
ottamatta kellään ole postpunkia tarkempaa käsitystä siitä, mitä postmodernius
lopulta tarkoittaa.
En
voi väittää pitäväni postpunkista, sillä sateenvarjotermin alle mahtuu paitsi
suuri joukko suosikkiartistejani, myös latteita yritelmiä.
Hahmotan postpunkin ”uusien sosiaalisten liikkeiden” (NSM) kaltaiseksi
paradigman vaihdokseksi, joka ei itsessään merkitse hyvyyttä – ainoastaan
tarjoaa mahdollisuuksia onnistua toisin kuin ennen. Joidenkin artistien
toiminta silti määrittelee postpunkin hengen paremmin kuin toisten. Joy
Division on itseoikeutetusti arkkityyppinen postpunk-yhtye, samoin Howard
Devoton Magazine. Molempien tunnetuimmat levytykset pysyttelevät
musiikillisesti punkin jälkihöyryissä, mutta ero Sex Pistolsiin tuntuu
huomattavalta.
Pinnallisessa
mielessä vähemmän ilmeisten postpunk-yhtyeiden postpunkmaisuuden osoittamista
pidän Reynoldsin Rip It Upin
suurimpana urotyönä. Dexys Midnight Runnersin hittisinglen ”Come on Eileen”
(1982) tunnistaa jokainen oldies-tyyppisten radioasemien kuuntelija, mutta
harva heistä – näin ainakin luulen – tiedostaa, ettei kappaletta olisi olemassa
ilman punkia. Samaa voisi tietysti sanoa monesta Eppu Normaalin hitistä, mutta
yhtä kaikki: minulle Dexys Midnight Runners julistaa erästä postpunkin useista
totuuksista, enkä tietäisi tätä, ellen olisi muutama vuosi sitten lukenut Rip It Upia. Kiitos tästä, Simon.
The
Killjoys -yhtyeessä vaikuttanut Kevin Rowland perusti Dexys Midnight Runnersin
vuonna 1978 tylsistyttyään punkin muodolliseen puritanismiin. Viha ja
suorasanaisuus säilyivät, mutta kolmen soinnun räkäkiertojen tilalle Rowland rakensi
northern soul -puhallinkombon, alkoi pukeutua tyylikkäästi ja sävelsi joukon
uuden aallon soulpunk-lauluja, joista rakentui kahden vuoden harjoitusrupeaman
aikana Dexys-debyytti Searching for the
Young Soul Rebels
(1980). Albumi on vittumaisuuksiin saakka itsevarma,
hävytön ja ennen kaikkea tavattoman cool
kokonaisuus, nimineen ja kansitaiteineen päivineen. Musiikillaan se ei
vähäisimmissäkään määrin viittaa punk-kulttuuriin, mutta Rowlandin maanisuus
paljastaa taustat.
Shut
your fucking mouth ’till you know the truth
, hän
uhoaa avauskappaleessa “Burn It Down”, eikä raivo hellitä Searching for the Young Soul Rebelsin edetessä.
Albumin loppuhetkillä
satamajätkäpipopäinen Rowland antaa irokeesipunkkareille ja muille säälimilleen
jopa tällaisen neuvon:
Don’t
you know the only way to change things is to shoot the men who arrange things.
Siitä
vaan toimimaan. Vaihtoehtonuorison saamattomuus kismittää Rowlandia, mutta
kipakoiden sanavalintojen ohella Dexys Midnight Runnersia yhdistää punkiin
toinenkin piirre: soitannollinen konservatiivisuus. Rowland ja kumppanit
kumartavat soul-suuruuksia ja big band -soundia samalla jääräpäisyydellä millä
peruspunk Chuck Berryn innovoimaa ja The Stoogesin elävöittämää
rock-jynkytystä. Yhteistä on vimmainen halu palata juurille ja puhdistaa
äänimaisema saastasta. Punk halusi hankkiutua eroon stadionprogejättiläisten
kymmenminuuttisista kitarasooloista, Kevin Rowland punkin
mielikuvituksettomasta ja tyylittömästä meuhkaamisesta. Molemmat puhdistukset
kannatti suorittaa.
Toisella
Dexys-albumilla Too-Rye-Ay (1982)
Rowland rikkoi kaavan ja halusi ryhtyä kelttiläiseksi pelimanniksi. Kokeilu on
yllättävän onnistunut, ”Until I Believe in My Soul” -keskeisteoksen kohdalla
nerokas, mutta Searching for the Young Soul
Rebelsin
taikaa Rowland ei enää pystynyt tavoittamaan. Myös Don’t Stand Me Down (1985) ja
comeback-albumi One Day I’m Going to Soar
(2012) oikeuttavat olemassaolonsa paremmin kuin äänilevyt keskimäärin. Silti
niistä puuttuu debyyttialbumin vimma luoda kokonainen soulpunkin
maailmanselitys, jollaista luonnostelee esimerkiksi “Tell Me When My Light
Turns Green” -menopalan avausrivi:
Seen
quite a bit in my 23 years

Svengaavat
torvet kuljettavat keskenkasvuisen ylenkatsetta. Inhoa kihistessäänkin Rowland käyttää
sivistynyttä muotoilua ”quite a bit”. Tällaista saattoi tapahtua vain punkin jälkeen.


Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *