Oodi CD-levylle
Helsingin
levykauppavalioihin kuulunut Stupido Shop ilmoitti kesäkuun lopussa
hakeutuvansa konkurssiin. Satoja euroja Ison Roobertinkadun ja sittemmin
Helsinginkadun myymälään kantaneena olen pettynyt. Putiikki, josta on poistunut
Hüsker Dün Zen Arcade tai Ville
Leinosen Auringonsäde / Pommisuoja
kassissaan, ei koskaan poistu mielestä. Ennen kaikkea Stupidon tuho voimistaa
haljua ja dystooppista näkymää levykauppa-alan tulevaisuudesta. Jos edes luovan
luokan asuinkeskittymässä sijaitsevalla, kohtuullisiin hintoihin ja
ystävälliseen palveluun panostavalla kaupalla ei ole mahdollisuuksia selviytyä
veloistaan, kuinka vuoden 2015 Joensuussa, Vaasassa tai Kuopiossa myydään ainuttakaan
CD- tai vinyylilevyä?
levykauppavalioihin kuulunut Stupido Shop ilmoitti kesäkuun lopussa
hakeutuvansa konkurssiin. Satoja euroja Ison Roobertinkadun ja sittemmin
Helsinginkadun myymälään kantaneena olen pettynyt. Putiikki, josta on poistunut
Hüsker Dün Zen Arcade tai Ville
Leinosen Auringonsäde / Pommisuoja
kassissaan, ei koskaan poistu mielestä. Ennen kaikkea Stupidon tuho voimistaa
haljua ja dystooppista näkymää levykauppa-alan tulevaisuudesta. Jos edes luovan
luokan asuinkeskittymässä sijaitsevalla, kohtuullisiin hintoihin ja
ystävälliseen palveluun panostavalla kaupalla ei ole mahdollisuuksia selviytyä
veloistaan, kuinka vuoden 2015 Joensuussa, Vaasassa tai Kuopiossa myydään ainuttakaan
CD- tai vinyylilevyä?
Fyysisen
tallenteen katoamisesta puhuttaessahan on tapana mainita, että vinyyli on
tehnyt vahvan paluun. Mutta kuten Stupidon Aleksi Pahkala Helsingin Sanomien haastattelussa (25.6.2014) toteaa, vinyylilevy
on uusiosuosiostaan huolimatta erikoistuote, joka ei tavoita massoja.
Enemmistöä on yli kahden vuosikymmenen ajan palvellut CD, yht’äkkinen muinaisreliikki,
jonka immateriaalisuuteen sitoutunut edistysajattelu on tuomitsemassa
tarpeettomaksi. Stupidon kuolemaa sivuavassa kolumnissaan kriitikko Oskari
Onninen julistaa CD-formaatin ”musiikin vanhainkodiksi”, Prismojen
seniorivetoiseksi puuhasteluksi.
tallenteen katoamisesta puhuttaessahan on tapana mainita, että vinyyli on
tehnyt vahvan paluun. Mutta kuten Stupidon Aleksi Pahkala Helsingin Sanomien haastattelussa (25.6.2014) toteaa, vinyylilevy
on uusiosuosiostaan huolimatta erikoistuote, joka ei tavoita massoja.
Enemmistöä on yli kahden vuosikymmenen ajan palvellut CD, yht’äkkinen muinaisreliikki,
jonka immateriaalisuuteen sitoutunut edistysajattelu on tuomitsemassa
tarpeettomaksi. Stupidon kuolemaa sivuavassa kolumnissaan kriitikko Oskari
Onninen julistaa CD-formaatin ”musiikin vanhainkodiksi”, Prismojen
seniorivetoiseksi puuhasteluksi.
Toiset
ulottavat madonlukunsa jopa tulevaisuuteen. Yleisradion
viime marraskuussa haastattelema elektroniikkakauppias Petteri Tapio ei usko, että
katoava CD kykenee edes pienimuotoiseen renessanssiin, jollaiseen vinyyli on laatutietoisten
rock-kuluttajien keskuudessa kivunnut:
ulottavat madonlukunsa jopa tulevaisuuteen. Yleisradion
viime marraskuussa haastattelema elektroniikkakauppias Petteri Tapio ei usko, että
katoava CD kykenee edes pienimuotoiseen renessanssiin, jollaiseen vinyyli on laatutietoisten
rock-kuluttajien keskuudessa kivunnut:
Niihin (CD-levyihin) ei liity
niin vahvoja tunnesiteitä kuin ihmisillä liittyi vinyyleihin.
niin vahvoja tunnesiteitä kuin ihmisillä liittyi vinyyleihin.
Ylen uutinen ja Onnisen kolumni kertaavat
synkkiä faktoja mutta tekevät muutakin. Sanavalinnoista ja soitinkauppiaan lausunnosta
paistaa vähättelevä asenne, jolla sekä Spotify-sukupolvi että vinyylien ystävät
suhtautuvat CD-levyyn. Varttuneemmat vinyylimaanikot muistavat CD:n
1980-lukulaisena juppiuutuutena, joka syöksi analogisen formaatin kirpputorien
eteislaatikoihin. Heidän nyrpeytensä on ymmärrettävää. Se perustuu
henkilökohtaiseen pettymykseen. Jos olisin ollut paikalla havaitsemassa, kun
voimalla markkinoitu digitaalikätevyys selätti neulojen ja puolenvaihdon
vaivalloisuuden, en puolustaisi CD:tä. Tapion mainitsema ”tunneside” rahinaan
ja suuriin pahvikansiin selättäisi pikkulevyn väitetyn paremmuuden.
synkkiä faktoja mutta tekevät muutakin. Sanavalinnoista ja soitinkauppiaan lausunnosta
paistaa vähättelevä asenne, jolla sekä Spotify-sukupolvi että vinyylien ystävät
suhtautuvat CD-levyyn. Varttuneemmat vinyylimaanikot muistavat CD:n
1980-lukulaisena juppiuutuutena, joka syöksi analogisen formaatin kirpputorien
eteislaatikoihin. Heidän nyrpeytensä on ymmärrettävää. Se perustuu
henkilökohtaiseen pettymykseen. Jos olisin ollut paikalla havaitsemassa, kun
voimalla markkinoitu digitaalikätevyys selätti neulojen ja puolenvaihdon
vaivalloisuuden, en puolustaisi CD:tä. Tapion mainitsema ”tunneside” rahinaan
ja suuriin pahvikansiin selättäisi pikkulevyn väitetyn paremmuuden.
2010-luvun
tallennevallankumous on erilainen ja perusteellisempi kuin 1980-luvun siirtymä
vinyylistä CD-levyyn – muttei niin
erilainen kuin halutaan nähdä. Kuinka elektroniikkakauppias edes julkeaa
väittää, ettei CD-levyihin liity yhtä vahvoja tunnesiteitä kuin vinyyleihin?
Petteri Tapion kommentti mukailee tavarakapitalismille välttämätöntä
ajatusvinoumaa, jonka mukaan nykyisille ja riittävän vanhoille massatuotteille
annetaan arvo, mutta äskettäisille naureskellaan. CD on melkein tätä päivää, siksi huvittava.
tallennevallankumous on erilainen ja perusteellisempi kuin 1980-luvun siirtymä
vinyylistä CD-levyyn – muttei niin
erilainen kuin halutaan nähdä. Kuinka elektroniikkakauppias edes julkeaa
väittää, ettei CD-levyihin liity yhtä vahvoja tunnesiteitä kuin vinyyleihin?
Petteri Tapion kommentti mukailee tavarakapitalismille välttämätöntä
ajatusvinoumaa, jonka mukaan nykyisille ja riittävän vanhoille massatuotteille
annetaan arvo, mutta äskettäisille naureskellaan. CD on melkein tätä päivää, siksi huvittava.
Mekanismi
kuristaa vain, jos suostuu kuristumaan, toistaiseksi, sillä CD-levyjä on
edelleen runsaasti saatavilla. Tapiolle ja muille väheksyjille kerrottakoon: hyvä
että on, sillä rakastan CD:tä. Kyllä, rakastan lohkeilevaa muovikoteloa, käteen
istuvaa levykettä ja reunastaan rispaantunutta kansivihkoa. Eikä rakkautta
vahvempaa tunnesidettä ole. Edes halveksunta, jota tunnen tunnekylmiä
teknomaaneja ja sukupolveni uusvinyylifriikkien opportunismia kohtaan, ei ylitä
CD:tä kohtaan tuntemaani lämpöä. Olen kuunnellut tärkeimpiä artistejani lähes
yksinomaan CD-levyiltä. Olisi outoa, jos satoja tai tuhansia kertoja
käsittelemäänsä artefaktityyppiin ei muodostuisi suhdetta.
kuristaa vain, jos suostuu kuristumaan, toistaiseksi, sillä CD-levyjä on
edelleen runsaasti saatavilla. Tapiolle ja muille väheksyjille kerrottakoon: hyvä
että on, sillä rakastan CD:tä. Kyllä, rakastan lohkeilevaa muovikoteloa, käteen
istuvaa levykettä ja reunastaan rispaantunutta kansivihkoa. Eikä rakkautta
vahvempaa tunnesidettä ole. Edes halveksunta, jota tunnen tunnekylmiä
teknomaaneja ja sukupolveni uusvinyylifriikkien opportunismia kohtaan, ei ylitä
CD:tä kohtaan tuntemaani lämpöä. Olen kuunnellut tärkeimpiä artistejani lähes
yksinomaan CD-levyiltä. Olisi outoa, jos satoja tai tuhansia kertoja
käsittelemäänsä artefaktityyppiin ei muodostuisi suhdetta.
Walter
Benjamin olisi eri mieltä, mutta väitän, että joihinkin yksittäisiin
CD-esineisiin liittyy jopa auran tuntemus.*
Vuodesta 1996 lähtien olen asettanut soittimeeni saman kopion Black Sabbathin Master of Realitysta. Vinyyliyksilön
saattaa tunnistaa vakiintuneista hypähtelykohdista ja nauhoitetun kasetin
A-puolen viimeisen kappaleen loppusoiton keskeytymisestä, eikä Master of Reality -CD-levyäni voikaan
tässä mielessä erottaa toisista saman CD-painoksen Master of Realityista. CD-yksilön aura on sataprosenttisen
kuvitteellista ja sellaisena vahvaa. Sinä päivänä, kun kokemusmaailmani
rajoissa originaali Master of Reality
-kopio lakkaa toimimasta, menetän arvaamattoman paljon.
Benjamin olisi eri mieltä, mutta väitän, että joihinkin yksittäisiin
CD-esineisiin liittyy jopa auran tuntemus.*
Vuodesta 1996 lähtien olen asettanut soittimeeni saman kopion Black Sabbathin Master of Realitysta. Vinyyliyksilön
saattaa tunnistaa vakiintuneista hypähtelykohdista ja nauhoitetun kasetin
A-puolen viimeisen kappaleen loppusoiton keskeytymisestä, eikä Master of Reality -CD-levyäni voikaan
tässä mielessä erottaa toisista saman CD-painoksen Master of Realityista. CD-yksilön aura on sataprosenttisen
kuvitteellista ja sellaisena vahvaa. Sinä päivänä, kun kokemusmaailmani
rajoissa originaali Master of Reality
-kopio lakkaa toimimasta, menetän arvaamattoman paljon.
1990-luvulla
populaarimusiikin taikapiiriin ajautuneet ovat väistämättä CD:n lapsia. Varhaisessa
nuoruudessamme vinyyli merkitsi isien pölyttyneitä creameja ja eagleseja ja kasetti
sinänsä käyttökelpoista Walkmanin täytettä. Kuitenkin juuri CD oli se, mitä pyydettiin
joululahjaksi ja käsiteltiin arvostavasti.
populaarimusiikin taikapiiriin ajautuneet ovat väistämättä CD:n lapsia. Varhaisessa
nuoruudessamme vinyyli merkitsi isien pölyttyneitä creameja ja eagleseja ja kasetti
sinänsä käyttökelpoista Walkmanin täytettä. Kuitenkin juuri CD oli se, mitä pyydettiin
joululahjaksi ja käsiteltiin arvostavasti.
Normi
ja ylellisyys yhdistyvät vuosituhannen vaihteen CD:ssä. Samalla nämä 120 tai 70
markkaa maksaneet levyt kuvastavat stabiilin ja mobiilin välitilaa, jossa
Y-sukupolveksi haukuttu ihmisjoukko on saanut kunnian varttua. CD:t ovat kulkeneet
kotibileissä, festivaaleilla ja vanhemmilta lainatun auton soittimessa. Kesä
2001 on jättänyt Razorblade Romancen
kanteen halkeaman, joka muistuttaa sekä liikkuvuudesta että jähmeydestä.
Vinyyli kuuluu soittimen viereiseen hyllyyn ja iPod minne hyvänsä (lue: ei
minnekään). ”Muovinpala” – joksi Oskari Onninen kolumnissaan CD:tä kutsuu – on
vinyylilevyn tapaan rajallinen, kätevä, muttei liian kätevä kokonaisuus.
ja ylellisyys yhdistyvät vuosituhannen vaihteen CD:ssä. Samalla nämä 120 tai 70
markkaa maksaneet levyt kuvastavat stabiilin ja mobiilin välitilaa, jossa
Y-sukupolveksi haukuttu ihmisjoukko on saanut kunnian varttua. CD:t ovat kulkeneet
kotibileissä, festivaaleilla ja vanhemmilta lainatun auton soittimessa. Kesä
2001 on jättänyt Razorblade Romancen
kanteen halkeaman, joka muistuttaa sekä liikkuvuudesta että jähmeydestä.
Vinyyli kuuluu soittimen viereiseen hyllyyn ja iPod minne hyvänsä (lue: ei
minnekään). ”Muovinpala” – joksi Oskari Onninen kolumnissaan CD:tä kutsuu – on
vinyylilevyn tapaan rajallinen, kätevä, muttei liian kätevä kokonaisuus.
Jos
olisi olemassa tyhjä pöytä, jolta fraasin mukaan lähdetään liikkeelle,
kannattaisin vinyyliä enkä välittäisi CD:stä. LP:ssä kaikki tuntuu järkevästi
ajatellen täydellisemmältä, mutta koska olen kosketellut CD-levyjä yhtä kauan
kuin Justin Bieber on elänyt, minulla ei ole vaihtoehtoja. En pidä tätä
tragediana, sillä CD on mainettaan uljaampi formaatti, jonka pikainen
arvonnousu voisi antaa nykymuotoiselle levykaupalle muutaman elinvuoden lisää.
Trendikkäiden kasettipaitojen ja vinyylisinglekellojen oheen tarvitaan ”I love
compact disc” -iskulausein koristettuja tuotteita, joita voisi myydä Siltasen
tai mbarin CD-teemaklubeilla.
olisi olemassa tyhjä pöytä, jolta fraasin mukaan lähdetään liikkeelle,
kannattaisin vinyyliä enkä välittäisi CD:stä. LP:ssä kaikki tuntuu järkevästi
ajatellen täydellisemmältä, mutta koska olen kosketellut CD-levyjä yhtä kauan
kuin Justin Bieber on elänyt, minulla ei ole vaihtoehtoja. En pidä tätä
tragediana, sillä CD on mainettaan uljaampi formaatti, jonka pikainen
arvonnousu voisi antaa nykymuotoiselle levykaupalle muutaman elinvuoden lisää.
Trendikkäiden kasettipaitojen ja vinyylisinglekellojen oheen tarvitaan ”I love
compact disc” -iskulausein koristettuja tuotteita, joita voisi myydä Siltasen
tai mbarin CD-teemaklubeilla.
Eikä
alan murroksesta uutisoivien ja ilmiötä kommentoivien tahojen vastuuta tule väheksyä.
CD:n roskamaine voi yllättävän suurelta osin olla pitkäjänteisen retorisen työn
tulosta. Helsinginkadulla kerättiin juhannuksen jälkeen pieni mutta merkittävä
osa satoa, kun Stupido Shop poistui kartalta.
alan murroksesta uutisoivien ja ilmiötä kommentoivien tahojen vastuuta tule väheksyä.
CD:n roskamaine voi yllättävän suurelta osin olla pitkäjänteisen retorisen työn
tulosta. Helsinginkadulla kerättiin juhannuksen jälkeen pieni mutta merkittävä
osa satoa, kun Stupido Shop poistui kartalta.
——————————————
*Tunnetuimmassa
esseessään Taideteos mekaanisen
jäljentämisen aikakaudella (1936) Benjamin esittää, että tallenteista ja
kopioista puuttuu ei-toisinnettavan taideteoksen – esimerkiksi
teatteriesityksen tai konsertin – aura, ainutlaatuinen oleminen ajassa ja
paikassa. Walter Benjaminista ei saa sen enempää vinyylin kuin CD:n tai
äänitiedostonkaan kannattajaa. Hänen mukaansa vaurio syntyi, kun taiteesta tuli
teollisuutta; yhdestä toinen ja kaksituhatta samanlaista.
esseessään Taideteos mekaanisen
jäljentämisen aikakaudella (1936) Benjamin esittää, että tallenteista ja
kopioista puuttuu ei-toisinnettavan taideteoksen – esimerkiksi
teatteriesityksen tai konsertin – aura, ainutlaatuinen oleminen ajassa ja
paikassa. Walter Benjaminista ei saa sen enempää vinyylin kuin CD:n tai
äänitiedostonkaan kannattajaa. Hänen mukaansa vaurio syntyi, kun taiteesta tuli
teollisuutta; yhdestä toinen ja kaksituhatta samanlaista.