Kaksi Eurooppaa

Loistokas
Suede esiintyi kesän 2014 Ruisrockissa. Lily Allenin ja The Offspringin nimet
oli painettu festivaalin mainoksiin suuremmalla, Wiz Khalifan ja Phoenixin yhtä
suurella kirjasinkoolla kuin Sueden. Rumba
kuvaili Brett Andersonin esiintymistä ”viikonlopun merkittävimmäksi
nostalgiatripiksi” – The Offspringin ohella. Myös Helsingin Sanomat keksi käyttää n-sanaa: ”Suedessa on enää kyse
pelkästä nostalgiasta”. Fraasit ”menneisyyden läpiluenta” ja ”kulta-ajan
tavoittelu” löysivät myös paikkansa arviotekstiin, joka on kirjoitettu leikkisän
Suede vs. Phoenix -kaksinkamppailun muotoon. Jälkimmäinen, tympeä ranskalainen
Rubik-kopio, vei Hesarin mukaan voiton.
Seurasin
Sueden energistä uudelleentulemista kolmannesta rivistä. Kotiin päästyäni
turhauduin ylenkatsetta, ikärasismia ja ennakkoasetuksia pursuvia kommentaareja
lukiessani. Suunnittelin sylkeväni vastalausemaisen live-arvion: kuinka
idioottimaista on rangaista artistia siitä, että tämä on luonut merkittävää
taidetta muutama vuosi sitten, kuinka rigoristista on musiikkijournalismin
fiksoituminen aikaan ja aikakausiin. Annoin olla, myöhästyin sosiaalisen median
aikajänteellä ja seksihelle loppui.
Nyt
on syksy. Ajattelin kiittää Brett Andersonia kehumalla kappaletta, jota hän ei
edes laulanut Turussa. Purnaan siinä sivussa.
Suedesta
puhuminen tuntuu olevan mahdotonta ilman sen paljastamista, että yhtyeen
jäsenet olivat 1990-alussa nuorempia kuin nykyään. Tavallaan tämän ymmärtää.
Sueden merkkiteokset ylistävät joko suoraan – ”So Young”, ”Heroine” – tai lähes
suoraan – ”Trash”, ”The Wild Ones” – kimmoisaa ihoa ja vastuuttomuutta. Aika on
näissä lauluissa alleviivatun katoavaista, mutta on yksinkertaistavaa leimata
Suede teinioodikoneeksi, joka puksutti silloin joskus. Heidän lauluissaan
vaikuttaa myös toinen, jämähtäneempi aika:

”Europe
is Our Playground” julkaistiin vuonna 1996 ”Trash”-singlen kääntöpuolella. Yllä
kuultavan version Suede äänitti B-puolikokoelmalleen Sci-Fi Lullabies (1997). Vasta uudelleentulkinnan alataajuusdramatiikka
piirtää kappaleen sanoman näkyviin. Kuten Sueden ystävät tietävät, nimitys Sci-Fi Lullabies viittaa Dog Man Star -albumin avauskappaleeseen
”Introducing the Band”. Turussakin yhtye aloitti esiintymisensä virallisella
johdannollaan, jossa Anderson uhittelee dystopialla:

And
as the sci-fi lullaby starts to build
See
them whipping all the women, cracked governments killed
Oh,
let the century die to violent hands
Dog Man Starin keskeisteoksen “The Asphalt
Worldin” ohella “Europe is Our Playground” on tyylipuhtain esimerkki Sueden
hahmottelemasta scifi-kehtolaulun lajityypistä. Kappale kuulostaa Sci-Fi Lullabiesin kansikuvassa
makaavalta avaruusaluksen torsolta. Ollaan post-apokalyptisessa tilassa, jossa
nuoruus on kylmennyt ja kauneus mekanisoitunut. Eurooppa on leikkikenttämme,
koska se on tyhjentynyt tunteiden kaltaisista inhimillisistä sidoksista. Heroiinin
seisauttama idoli/kyborgi, kuin parhaat päivänsä nähnyt Ziggy Stardust,
tuijottaa strippari kainalossaan Brandenburgin porttia ja tietää, että voisi
halutessaan ostaa puolet Berliinistä. Huomenna horjutaan saman seisahduksen
vallassa Lontoossa, jonka historiallinen loisto merkitsee yhtä vähän ja paljon.
Run with me baby, now.
Sueden
hurmahittien nuoruus on ihanaa ja myrkyllistä. Singlen A-puolella sinä ja minä
olemme vielä viehkeää roskaa. B-puolen ”Europe is Our Playgroundissa” jäljellä
ovat kondomin kääreet ja lasillinen myrkkyä. Sitä niellään Heathrow’n
lentoasemalla tai Camber Sandsin paahteessa, jossa paparazzit väijyvät
aurinkotuoliin nukahtavaa Brett Andersonia. Futuristinen krapula jyskyttää,
mutta on edettävä – from peepshow to
disco
.
”Europe
is Our Playground” tapahtuu lähimenneisyyden ja tulevaisuuden sekamelskassa,
jossa nostalgian kaltainen ilmiö ei voi toteutua. Anderson laulaa
ostoskeskuksiin ja terminaaleihin tottuneelle supermodernille ihmiselle ja
syyllistää taitavasti, itsekritiikin kautta. Ennen kaikkea ”The Asphalt
Worldin” ja ”Europe is Our Playgroundin” kaltaiset kolhot urbaniteetit osoittavat,
että Suedessa on edelleen kyse muusta kuin ”brittipopin” tekohengityksestä.
Näiden kehtolaulujen tulevaisuus on täällä, eurooppalaisiin pääkaupunkeihin suunnatuissa
viikonloppulomissa, kehäteillä, yökerhoissa: kun kaikki on mahdollista ja
merkitsee vain hiukan.
***
Takerruin
myöhemmin kesällä lauluun, jonka Eurooppa-suhde sattuu asettumaan täydelliseen
oppositioon ”Europe is Our Playgroundin” kanssa. Jos sen esittäjä saapuisi
Suomeen, nostalgiakirves heiluisi, paradoksaalista kyllä, vähemmän kuin Sueden
tapauksessa. Paradoksaalista siksi, että Roxy Musicin uroteoista on kulunut
puolet enemmän aikaa kuin Dog Man
Starista
tai Coming Upista. Mutta
koska Bryan Ferry kuuluu veteraanisarjaan, häntä ei syytettäisi ”kadotetun
kulta-ajan tavoittelusta”. Sen sijaan keskityttäisiin määrittelemään,
millaisessa kunnossa hän on, kuinka vanhus jaksaa heilua – ikärasismin muotoja
nämäkin.


Yleisnero
Brian Eno poistui Roxy Musicista ennen kolmatta pitkäsoittoa Stranded (1973), jota hän poissaolostaan
huolimatta pitää yhtyeen parhaana. Eno ei erehdy. Roxy Music on hahmotettavissa
projektiksi, jossa korkean taiteen ihanteet salakuljetetaan pop-kulttuuriin
siten, ettei kumpikaan taho joudu antamaan periksi. Strandedilla elitismin ja bailauksen balanssi tuntuu
täydellisimmältä.
”A
Song for Europe” valtaa albumin B-puolen koristeellisella, plyysiverhoisella
kaipuulla. Jos Sueden tunnekylmän leikkikenttä-Euroopan viitepisteitä ovat
lentoasemat ja diskot, Bryan Ferry istuu smokissaan Seinen rannalla ja nyyhkii
menneen loiston perään. Notre Dame luo veden pintaan ”yksinäisen varjon”, kun
rakastetun ohella sekä vanhakantainen sivistys että kauneuden ideaali ovat
katoamassa:
Nothing
is there for us to share but yesterday
Laulullaan
Ferry hiipii melankolisten modernin kavahtajien jatkumoon heti Flaubert’n kannoille. Suuret taideteokset syntyvät kaiken pilalle menemisen
illuusiosta, ja ”A Song for Europe” on korostetun suuri, siltojen ja
katedraalien kokoluokkaa.
Jos
Ruisrockin festivaalikansa olisi heinäkuussa ajatellut kuten ”A Song for
Europen” kertoja, musiikkimedian analyysi nostalgiatripistä olisi aukoton.
Totta kai paikalla oli kuihtuneen puberteettinsa kaipaajia, jotka eivät
palkkatyötään lukuun ottamatta ole suhtautuneet mihinkään intohimoisesti sitten
kesän 1996. Oli heitäkin, joiden mielestä Suede on viimeisiä oikeita bändejä. He tyrmäävät niin
kutsutun ”uuden musiikin”, koska eivät vaivaudu tarkistamaan ihanteitaan.
Luulen
silti, että suurin osa Sueden heinäkuisen esityksen lumoamista ei muistellut,
kaivannut tai nyyhkinyt joen varrella. He hämmästelivät karismaattista Brett
Andersonia ja liittyivät ”Killing of a Flashboyn” kertosäkeeseen koska ovat
oivaltaneet Sueden nerokkuuden kaksikymmentä, kymmenen tai kaksi vuotta sitten
– sama se. Heille Suede ei ole erään aikakauden bändi vaan bändi, jonka
tuotannon keskeisin teema sattuu olemaan nuoruus.


46-vuotias Brett Anderson olisi korni ilmestys ainoastaan, jos ”So Young” olisi
hänen ainoa moodinsa.
Dog Man
Starin
tai ”Europe is Our Playgroundin” valloittamat tietävät, että Sueden
taide katsoo kauemmas, osittaisen tulevaisuuden hyhmään.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *