Kaappausfantasia

Teen
poikkeuksen ja luonnostelen muutaman ajatuksen elokuvasta, jonka aihe sentään
on kirjallinen. Rakkautta & Anarkiaa -festivaali onnistui haalimaan
muutenkin laadukkaaseen ohjelmistoonsa Guillaume Nicloux’n pseudodokumentaarisen
fiktion The Kidnapping of Michel
Houellebecq
(2014). Muutama vuosi sitten olisin odottanut esityspäivää
levottomana, sillä pienen mutta vaikutusvaltaisen suomalaisen
Houellebecq-fanikunnan into kuljetti minutkin tämän ranskalaisprosaistin
teosten äärelle – ja lumoihin. Romaanidebyytti Halujen taistelukenttä (1994) ilmestyi suomeksi vuonna 2009,
jolloin luin nopeassa tahdissa myös Alkeishiukkaset
(1998), Oikeuden nautintoon (2001) ja
Mahdollisen saaren (2005). Tyrmistyin
etenkin Alkeishiukkasista, havaitsin
moniulotteisempaa camus’laisuutta kuin Camus’lla, mutta en jostain syystä ole
palannut teokseen. Maaston ja kartan (2010)
aikoihin suhteemme oli jo väljähtynyt, enkä enää jaksanut tehdä muistiinpanoja
lukiessani.
Vika
on minussa, ei Houellebecqissa. Luen Alkeishiukkaset
lähipäivinä, sillä Nicloux’n elokuvan näkeminen muistutti, mistä viiden vuoden
takaisessa Houellebecq-viehätyksessäni oli kyse: alakulosta. Kyllä, Michel H.
on tunteeton kulttuurikriitikko ja kummallisella tavalla taidokas
tarinankertoja, mutta kuulaan depression kuvaajana hän on nero. Kalle Kinnunen
viittaa Imagen 8/2014
Houellebecq-haastattelussa anhedoniaan,
kyvyttömyyteen kokea todellista nautintoa, mitä tuleekin pitää Houellebecqin
tuotannon keskeisilmiönä. Hän tutkii ja potee.
The Kidnapping of Michel
Houellebecq

lähestyy nautinnon tyhjyyttä komediallisemmin ja itseironisemmin kuin kohteensa
teokset. Todellisuuden Michel Houellebecq ”katosi” vuoden 2011
promokiertueellaan. Nicloux’n elokuva tarttuu minimyyttiin ja kertoo
Houellebecqin kuvitteellisen sieppauksen tarinan, jossa Houellebecq näyttelee
Houellebecqia kuten Houellebecqille sopii. Nimi on suurin spoileri; lupsakka
sieppaus jää elokuvan ainoaksi merkittäväksi tapahtumaksi.
Fiktiivinen
Houellebecq kuljetetaan Ranskan maaseudulle. Kirjailija on aluksi muodollisen
kiinnostunut sijainnistaan ja sieppaajiensa motiiveista, mutta antelias savuke-
ja punaviinitarjoilu pitää hänet tyytyväisenä. Tai tyytymättömänä, sillä
Houellebecqin suuruus tuntuu cameo-näyttelijänäkin perustuvan onnen ja
onnettomuuden kaltaisten tuntemusten haihtumiseen. On vain mekaanisia
stimulantteja, turtuneisuutta ja / tai suurta nautintoa.
Nicloux’n
ja Houellebecqin huumori on hienovaraista kuten onnistunut huumori aina.
Absurdit kohtausasetelmat kantavat pitkälle. Naurun pidättely ei onnistu, kun sieppaajakolmikon
kirjallisesti orientoitunut kehonrakentaja tenttaa Houellebecqia tyylin, juonen
ja autobiografisuuden kaltaisista kysymyksistä. Kirjailija ottaa tilanteen
vakavasti, onhan hän potentiaalisesti hengenvaarassa, ja muistuttaa, että
luovuuden kannalta olennaisinta on tylsistyminen. Tärkeää puhelua odotellessa
ei voi kirjoittaa. Täytyy velloa tyhjyydessä ja antaa pään täyttyä viinin
lisäksi ajatuksista.
The Kidnapping of Michel
Houellebecq

vaikuttaakin Houellebecqin päiväunelta. Sieppauksen alkuvaiheessa hän
muistuttaa, ettei koskaan myöhästy tärkeistä tapaamisista. Islam-kriittiseen
lausuntoon perustunut oikeudenkäynti ja jatkuva lehdistömyllytys mainitaan.
Agraariin rauhaan muilutettu Houellebecq saavuttaa sitoumuksista ja
suorituspaineista vapaan olosuhteen, jossa voi keskittyä tylsistymiseen ja
talon kustantaman prostituoidun hässimiseen. Ehkäpä tärkeiden puheluiden
poissaololla saavutettu luova tila purkautuu myös paperille elokuvan
jälkeisessä ajassa.
Sieppaajakolmikko
ja talossa elävä vanha pariskunta tekevät kaikkensa kirjailijan viihtymisen
eteen. Ruokaakin piisaa. Pöydässä keskustellaan kiivaasti mutta lämminhenkisesti.
Välillä Euroopan lakonisin kirjailija nauraa.
Michel
Houellebecqin itsetietoinen ja -ironinen heteromiesfantasia täydellistyy
elokuvan loppuhetkillä, kun vapautettu kirjailija kiihdyttää lahja-autonsa 220
km/h vauhtiin. Viina, tissit ja auto. Poikamainen onni ja merkitysten
tyhjentyminen ovat tässä hetkessä yhtä. Näkymä tuo mieleen Sofia Coppolan Somewheren (2010) alkukohtauksen, jossa
päähenkilö, maailmankuulu näyttelijä, ajaa ympyrää autiolla preerialla noin
kahden minuutin ajan.
Kokonaisuudessaan
Nicloux’n elokuva on liian kiinni Houellebecqin persoonassa yltääkseen Coppolan
onttoustutkielman taiteelliselle tasolle. The
Kidnapping of Michel Houellebecq
ei yritäkään olla yleispätevä vaan
keskittyy kommunikoimaan Houellebecqista kiinnostuneille. Suomessa heitä on
joitain satoja, eivätkä kaikki ole voineet osallistua Rakkautta & Anarkiaa
-festivaaleille. Toivon mukaan edes pienimuotoista jatkolevitystä seuraa, sillä
toden ja fantasian rajoja puhkovana egotrippinä The Kidnapping of Michel Houellebecq on virkistävän apaattista
katsottavaa.

Ennen
Alkeishiukkasten lukemista otan lasin
viiniä ja tuijotan seinää.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *