Polvi ei vastaa

Tommi
Melender arvioi Hanna Weseliuksen esikoisromaanin Alma! (2016) Parnassossa
(5/2016) ja käyttää osuvaa ilmausta ”silmän proosa”. Teoksessa pääosin katsotaan
ja tullaan katsotuksi. Weselius lähestyy tapahtumia välillä pulun ja
avaruussatelliitinkin näkökulmasta. Syntyy täyteläisiä kuvia, jollaisia
valokuvataiteilija-kirjailijalta sopii odottaa.
Yksin
visuaalisuuden vuoksi en Almaan! tarttuisi.
Toisin
kuin Melender, pidän Weseliuksen pisteliäästä kertojaäänestä, joka pulpahtaa
pintaan epäkeskosti ja liian usein. Levoton kommentointi tuo turhankin
huoliteltuun esikoiseen säröä. (En ylipäätään allekirjoita vallitsevaa
ajattelua, jossa esikoisteoksen katsotaan olevan ”kypsyysnäyte” – kun kirjoittaja
on ”valmis”, hänet päästetään irti…)
Aino,
yksi Alman! kolmesta
naispäähenkilöstä, selaa verkkokeskusteluja, joissa yökerhotanssija Johanna Tukiaista
riepotellaan estoitta. Tukiaisen tapaus havainnollistaa, millaista on altistaa
kehonsa katsottavaksi oikein kunnolla. Seuraa raiskaamista ja nylkemistä.
Weselius laittaa Ainon lukemaan myös Boko Haramin sieppaamista
nigerialaistytöistä ja luo asianmukaisella tavalla tökerön rinnastuksen.
Tukiainen
ja koulutytöt hyrisevät ambientina, kun Aino ei voi omassa vartalossaan hyvin.
Pienten kehollisten epämukavuuksien kuvaus on parasta Almassa!. Weselius osoittaa, miltä tuntuu kävellä kadulla, olla
katseiden alaisena, kun tunnelmat ovat tällaiset:
Vasta tornitalon edessä Aino keksii
mistä sietämätön olo on tullut. Hän on kävellyt niin kovaa kuin juoksematta
pääsee, vaihtanut laukkua olkapäältä toiselle, painava laukku on hakannut
vuoroin oikeaa ja vuoroin vasenta pakaraa kipeästi ja hiertänyt vuoroin oikeaa,
vuoroin vasenta olkaa, sitä pehmeää painaumaa solisluun, olkanivelen ja kaulan
välissä jossa ei ole oikein mitään luuta eikä lihasta, ei mitään pitoa eikä
suojaa. Juuri sillä kohdalla ruumistaan täytyy ihmisen kantaa laukkujaan.
(s. 23)
Silmän
proosasta tulee kehon proosaa. Laukulle ei löydy mieluista paikkaa, ja aina
joku näkee sen muljahtelun. Hiertymä on vaaraton ja vaikea kestää. Kun Ainolle
soitetaan moittivaa puhelua vastaanotolta, jonne hän on jättänyt menemättä, hän
silittää peiton alla polveaan ”kun ei muutakaan silitettävää löydä” (s. 129).
Avuttomuus maksimoituu, kun Weselius tarkentaa, että ”polvi ei vastaa”. Juuri
tuollaisia surkeita eleitä toistaa se, joka ei ole muovia.
Muovin jatkeesta käy solarium-mainoksen bikininainen, jonka Weselius asettaa kontrastiksi
Ainon muhkurasille tuntemuksille kehostaan ja kehossaan olemisesta.
Asemalaiturin
ihmisjoukkoa kuvatessaan Alma! hipoo
jo tervettä misantropiaa:
Miten ihmiset ylipäänsä voivat
suudella toisiaan näillä suillaan, tuokin ja tuokin, ketä.
(s. 146)
Weselius
ei keskity nuoriin ja kauniisiin vaan hiukan vanhempiin, jotka on tuomittu
epäilemään kauneuttaan ja kauneuden ideaa. Teoksen varsinaista päähenkilöä Alma
Mahleria kuvataan, säälitään ja sätitään ulkoa, mutta Weselius ei muutamista terävistä huomioista huolimatta pääse hänen
avullaan pitkälle. Onneksi Ainolla tavoitetaan vaivoin latenttina pysyttelevä kauhu,
jota kehollisuus ei lakkaa tuottamasta.
***
Polveaan
silittävä Aino tuo mieleen kohdan Almaa!
tärkeämmästä teoksesta, joka sekin ilmestyi tänä syksynä. Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseitä on
toistaiseksi ympäröinyt outo hiljaisuus. Toivottavasti tilanne muuttuu pian,
kokoelmahan on suvereeni.
Essee
”Valkoista mustalla eli kävelyllä leprasairaalassa” käsittelee Elina
Merenmiehen taidetta, jossa kuvataan – Nylénin sanoin – ”vääntyneitä ja
sutattuja” kasvoja sekä muita ihmispään osia. Porvarillinen taideyleisö kavahtaa
ja pohtii, onko häiritseviä kuviaan tekevä Merenmies aivan terve. Nylén kehottaa
kääntämään katseen sinne, mistä katse lähtee:
Kaikki orgaaninen on kammottavaa.
Vain tottumus estää meitä huutamasta kauhusta, kun aamulla näemme omat kasvomme
kylpyhuoneen peilissä. Ne on piirtänyt joku, jolla ei todellakaan ole kaikki
hyvin.
(s. 95)
Tavallinen
ja sopusuhtainen vartalokin on täynnä pullistumia, kuoppia ja
epäsäännöllisyyksiä. Näin ei kannata ajatella,
minkä Weseliuksen Aino tietää, mutta joskus tottumuksen voima ja itseen
kohdistettu armo pettävät. Olemme friikkejä, eikä siinä ole kauheasti ylevää.
Ymmärrän keskiluokan vallanneen fitness-buuminkin vain tätä taustaa vasten:
halutaan poistaa peilin edessä huutamisen mahdollisuus. Suukapula on muovinen,
läskitön ja karvaton.

Suoraselkäisempää
olisi ottaa kauhu (ja ulkopuolisuus) sydämeen. Kunniallista olentoa hiertää aina jokin.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *