Ajatuksena Karl Kraus

Aforistiikan
lukeminen on epämiellyttävää. Tarkoitan hyvää aforistiikkaa, sillä huonoon en
uhraa aikaani. René Char, Friedrich Nietzsche ja Mirkka Rekola ovat minulle
lajin mestareita, mutta mieluummin luen Nietzschen pidempiä fragmentteja ja
Rekolan runoja kuin heidän mietelauseitaan. Charin muuta tuotantoa en
kielitaidon puutteessa tunne. Toisaalta hänen nerokas Hypnoksen muistikirjansa on tulkittavissa muuksi kuin
aforismikirjaksi. Ainakin teoksesta puuttuvat aforistiikan helmasynnit:
paradoksien ryöstöviljely, seniili sanaleikittely ja ehtymätön tarve (puhua,
vastata,) opettaa.
Myös
itävaltalainen Karl Kraus (1874–1936) onnistuu eksyttämään läksyttämisen
sijasta. Into-kustannus julkaisi hiljattain Juhani Ihanuksen kääntämän Myrkyn käyttöohjeen, jonka kyllä
tunnistaa traditionaaliseksi aforistiikaksi. Pahimmillaan ilmaisun
pakkonokkeluus ja -tiiviys tuo mieleen maakuntalehtien sutkausmateriaalin tai
Erno Paasilinnan:
Ne naiset ovat parhaita, joiden
kanssa puhuu vähiten.

(s. 10)
Kraus
pystyy parempaan. Risto Niemi-Pynttäri esittää Maailmankirjat-sivustolla
olennaisen huomion: Krausin aforistiikka on kiinnostavimmillaan luopuessaan
näkyvimmistä retorisista tehokuvioista. Parhaat katkelmat eivät ”tarjoudu
siteerattavaksi” vaan koskettelevat hallitsematonta mysteeriä. Seuraava
aforismi tuntuisi hiertävältä aamuteepussissa:
Kun eläimet haukottelevat, niillä
on inhimilliset kasvot.

(s. 127)
Lukija
joutuu päättämään, onko virke hauska, triviaali vai kauhistuttava. Ehkä kaikkia
ja enemmän, opettamatta paras. Krausin onnistuneimmat aforismit avaavat, eivät
sulje; kysyvät vastatessaankin. Korkeatasoinen kirjallisuus menettelee näin lajityypistä riippumatta.
Karl
Kraus ei riippunut lajityypissä. Maanisesti työskennellyt Die Fackel -lehden ainoa toimittaja kirjoitti
sanomalehtiartikkelien ja aforistiikan ohella esseitä, näytelmiä, kritiikkejä,
fragmentteja ja runoja. Ihanuksen jälkisanojen ja Niemi-Pynttärin arvostelun
ohella Tommi Melenderin vuoden takainen Kerberos-essee avaa Krausin hulluutta
niin kattavasti, etten kertaa sinänsä olennaisia biografisia faktoja.
Journalistina
Kraus sitoutui ajankohtaisuuksiin eikä lakannut halveksumasta journalisteja,
jotka sitoutuvat ajankohtaisuuksiin. Ristiriitainen hahmo kirjoittaa Myrkyn käyttöohjeessakin ristiriitojen välttämättömyydestä.
Hän tiedostaa sanan tuhopotentian, sanoo ja asettaa itsensä tuhottavaksi:
Usein raapaisen kynällä kättäni ja
tiedän vasta silloin, että olen kokenut sen, mitä on kirjoitettuna
. (s. 126)
Vaikka
Die Fackel reagoi 1900-luvun alun
Wienin myllerryksiin verkkouutisointia enteilevällä nopeudella, lehden
diktaattori vaali syvämietteisyyden ihannetta. Ihanus siteeraa Myrkyn käyttöohjeen jälkisanoissa
Krausin tunteneen Helene Kannin muistelmia:
Hänen ensimmäinen reaktionsa
tärkeältä vaikuttavaan tapahtumaan oli vaikeneminen. Hän ei osallistunut sitä
koskeviin keskusteluihin. Hän näytti ensin terävästi pohtien tekevän itselleen
kaiken selväksi ennen kuin ilmaisi asiasta jotakin. Tällöin hän oli kuin
poissaoleva. Kun perinpohjaisen pohdinnan aika oli ohi, hän esitti pitkissä
keskusteluissa näkökantansa ystävilleen, vaimensi vastaväitteitä ja osoitti
vasta-argumentteja vääriksi ylivoimaisella logiikalla. Sitten alkoi
kirjoittamistyö.

(s. 153)
2000-luvun
reaktiohelppoudessa Krausin toimintatavan kuuluisi herättää kauhua ja kunnioitusta.
Lakkaamatta kirjoittanut Kraus ei sietänyt lonkalta heitettyjä näkemyksiä.
Oletan, että hänen paasilinnamaisimmatkin aforisminsa ovat vankan harkinnan
tulosta. Myrkyn käyttöohjeessa
kannatetaan ajatusta, mielipiteen kustannuksella:
Joka ilmaisee mielipiteitä, ei saa
joutua kiinni ristiriitaisuuksista. Jolla on ajatuksia, ajattelee myös
ristiriitaisuuksien keskellä.


Ajatus on rakkauden lapsi.
Mielipide tunnustetaan porvarillisessa yhteiskunnassa.
(s. 26)
Mielipide
kiinnittyy välittömään todellisuuteen, jossa se saa tai ei saa tunnustusta.
Mielipiteet kampittavat toisiaan, mutta ajatus ei voi olla sen enempää
oikeaoppinen kuin kerettiläinenkään. Ajattelija tähtää syvemmälle,
johdonmukaisuuksien tuolle puolen.
Karl
Kraus ajattelee ajattelemisesta samansuuntaisesti kuin August Strindberg, jonka
novelleja julkaistiin Die Fackelissa. Romaanissaan
Mustat liput (1907) Strindberg tekee
sanoilla ”vanha” ja ”uusi” vastaavaa laatuerottelua, jota Kraus suorittaa
”mielipiteellä” ja ”ajatuksella”:
Mielipiteet olivat vaarallisia
siihen aikaan. Mielipiteillä tarkoitettiin uusia ajatuksia vanhoista asioista;
vanhoja ajatuksia uusista asioista sai ihmisellä kyllä olla
. (s. 40, Gummeruksen vuoden 2006
painoksesta)
Vanha
ajatus uudesta asiasta saa tunnustuksensa porvarillisessa yhteiskunnassa.
Paikkansa löytää suvaitsemalla tai jättämällä suvaitsematta. Vanhoista asioista
uutta lausuva on tätä vastoin ehtinyt harkita, mikä saattaa johtaa sopimattomuuksiin.
Hetkellisyyden ylivallan suurimpia ongelma on se, että puhujat kiirehtivät
poteroihinsa eivätkä malta etsiä tutkimattomia näkökulmia.

Karl
Kraus usuttaa ajattelemaan ristiriitaisuuksien keskelle. Seuraavaa A2-teemailtaa
odotellessa ehtii lukea Myrkyn
käyttöohjeen
parhaat aforismit. Kun suora lähetys alkaa, voi vaieta.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *