On mulla unelma
Kevyenmusiikin harrastajat ovat enimmäkseen jumalattomia. Siksi he saattavatkin
julistaa tärkeän musiikkikappaleen sellaiseksi, jonka toivoisivat soitettavan
hautajaisissaan virsien sijasta. Frank Sinatran ”My Way” on tässä suhteessa
klisee, mutta myös Radioheadin ”Exit Musicin” ja Grandaddyn ”So You’ll Aim
Toward the Skyn” hautajaispotentiaalista muistelen lukeneeni. Listauksiin mieltyneenä
ja täten tyypillisenä musiikki-intoilijana en viitsi kiistää pohtineeni
kysymystä. Mielekäs se ei kuitenkaan ole. Hautajaiset järjestetään elävien
lähimmäisten vuoksi ja toimesta, enkä raaskisi terrorisoida heidän toivon
mukaan herkkää hetkeään ennalta sanelemillani The Cure -soittomääräyksillä.
Juhlikaa kuinka parhaaksi katsotte.
Hautajaislaulun
pohdintaa tärkeämmäksi nostaisin kysymyksen musiikkikappaleesta, jonka haluaisin
soivan 40-vuotisjuhlieni jälkeisenä sunnuntaina, kun huohotan vichy-lasi
kädessä tyhjien tölkkien ja nacho-kulhojen keskellä, yksin, orastavan
eturauhasvaivaisena. Kun aurinko alkaa laskea. Paras krapulalaulu on tälle vain
mikroskooppinen alalaji. Nyt puhutaan syvän huokauksen kappaleesta, joka
mahduttaa itseensä vaikeasti suomentuvan fraasin cut the crap. Kun hetki on totinen, ja realiteetteja tuijotetaan
poikkeuksellisen kohtisuorasti.
pohdintaa tärkeämmäksi nostaisin kysymyksen musiikkikappaleesta, jonka haluaisin
soivan 40-vuotisjuhlieni jälkeisenä sunnuntaina, kun huohotan vichy-lasi
kädessä tyhjien tölkkien ja nacho-kulhojen keskellä, yksin, orastavan
eturauhasvaivaisena. Kun aurinko alkaa laskea. Paras krapulalaulu on tälle vain
mikroskooppinen alalaji. Nyt puhutaan syvän huokauksen kappaleesta, joka
mahduttaa itseensä vaikeasti suomentuvan fraasin cut the crap. Kun hetki on totinen, ja realiteetteja tuijotetaan
poikkeuksellisen kohtisuorasti.
Bonnie
Prince Billyn – ristimänimeltään Will Oldham – “I See a Darkness” (1999) on
tällainen laulu. Tutustuin siihen viime vuosikymmenen lopulla, jolloin parrakas
neofolk á la Fleet Foxes oli muidenkin mielestä hieno asia. Sittemmin olen
todennut 00-luvun americanan vastaavan taiteellisessa näkemyksellisyydessään
lähinnä brunssipöhöistä makoilua heinäkuun auringossa. Vaikutelma koskee
suurinta osaa Oldhaminkin massiivisesta tuotannosta, mutta ”I See a Darkness”
tekee poikkeuksen.
Prince Billyn – ristimänimeltään Will Oldham – “I See a Darkness” (1999) on
tällainen laulu. Tutustuin siihen viime vuosikymmenen lopulla, jolloin parrakas
neofolk á la Fleet Foxes oli muidenkin mielestä hieno asia. Sittemmin olen
todennut 00-luvun americanan vastaavan taiteellisessa näkemyksellisyydessään
lähinnä brunssipöhöistä makoilua heinäkuun auringossa. Vaikutelma koskee
suurinta osaa Oldhaminkin massiivisesta tuotannosta, mutta ”I See a Darkness”
tekee poikkeuksen.
Johnny
Cash versioi kappaleen viimeisinä elinvuosinaan, mutta hänen tulkintansa ei
tavoita paljoakaan Bonnie Prince Billyn originaalin sävähdyttävyydestä. Kisälli
voittaa mestarin käänteisessä järjestyksessä verrattuna esimerkiksi Leonard
Cohenin, Jeff Buckleyn ja ”Hallelujah” -kappaleen versiojatkumoon, jota voi
pitää tavanomaisempana. Nuori Buckley täydellistää vanhan Cohenin vision siinä
missä vanha Cash osoittaa hampaattomuutensa suhteessa nuoren Oldhamin
paatokseen.
Cash versioi kappaleen viimeisinä elinvuosinaan, mutta hänen tulkintansa ei
tavoita paljoakaan Bonnie Prince Billyn originaalin sävähdyttävyydestä. Kisälli
voittaa mestarin käänteisessä järjestyksessä verrattuna esimerkiksi Leonard
Cohenin, Jeff Buckleyn ja ”Hallelujah” -kappaleen versiojatkumoon, jota voi
pitää tavanomaisempana. Nuori Buckley täydellistää vanhan Cohenin vision siinä
missä vanha Cash osoittaa hampaattomuutensa suhteessa nuoren Oldhamin
paatokseen.
Niko
Peltonen analysoi edesmenneessä Nuorgamissa
”I See a Darknessin” tapaa sekoittaa tämän- ja tuonpuoleista hengellisyyttä,
enkä kappaleen suurten linjojen suhteen ole eri mieltä. Oldhamin minä katuu ja
todistaa rakkauttaan elämää kohtaan, vaikka pimeys – masennus, näköalattomuus,
köysi – tulee tämän tästä luo. Muotoilu a
darkness, yksi pimeys muiden joukossa, on nerokas, ja pelkkänä elähdyttävän
valon ja mykän valottomuuden kuvanakin ”I See a Darkness” olisi mestariteos.
Peltonen analysoi edesmenneessä Nuorgamissa
”I See a Darknessin” tapaa sekoittaa tämän- ja tuonpuoleista hengellisyyttä,
enkä kappaleen suurten linjojen suhteen ole eri mieltä. Oldhamin minä katuu ja
todistaa rakkauttaan elämää kohtaan, vaikka pimeys – masennus, näköalattomuus,
köysi – tulee tämän tästä luo. Muotoilu a
darkness, yksi pimeys muiden joukossa, on nerokas, ja pelkkänä elähdyttävän
valon ja mykän valottomuuden kuvanakin ”I See a Darkness” olisi mestariteos.
Harvinaiseen
tärkeyteen kappale nousee vasta toisen säkeistönsä myötä. Minäkertoja on
tunnustanut näkevänsä pimeyden, jota vasten hän alkaa paasata unelmaansa kuin
kesken kapakkaillan liikuttunut Martin Luther King. Hän toivoo rauhaa sekä
itselleen että puhuttelemalleen buddylle.
Että joskus helpottaisi. Vielä yhdet tilataan, kun Oldhamin hahmo määrittelee
haaveensa olennaisimman kohdan:
tärkeyteen kappale nousee vasta toisen säkeistönsä myötä. Minäkertoja on
tunnustanut näkevänsä pimeyden, jota vasten hän alkaa paasata unelmaansa kuin
kesken kapakkaillan liikuttunut Martin Luther King. Hän toivoo rauhaa sekä
itselleen että puhuttelemalleen buddylle.
Että joskus helpottaisi. Vielä yhdet tilataan, kun Oldhamin hahmo määrittelee
haaveensa olennaisimman kohdan:
And
we can stop our whoring
we can stop our whoring
And pull the smiles inside
Nämä
ovat hätkähdyttävän tarkkanäköisiä rivejä. Niko Peltonen liittää huoraamisen
ajatuksen siveettömiin tekoihin, katumukseen ja tätä kautta ”I See a
Darknessin” jumalallisuuteen. Ymmärrän Oldhamin pisteliään whoring-sanavalinnan toisaalta maailmallisemmin, toisaalta
vertauskuvallisemmin. Konkreettisesti ottaen huoraamisella viitattaisiin prostituoituna
toimimiseen, mutta Oldham – sen enempää kuin Peltonenkaan – ei liitä laulun
haaveita seksityöläisyydestä luopumiseen. Syntisistä ryyppyputkistakaan ei
tarvitse olla kyse. Moderni huoraaminen elää kuudennessatoista tänä vuonna
kirjoittamassasi työhakemuksessa, Twitter-seuraajien kalastelussa ja kulutuspäätöksissä,
joita kiireen keskellä teet vastoin periaatteitasi. ”I See a Darkness” on laulu
lankeemuksesta ja positiivisessa hengessä käydystä kehityskeskustelusta.
ovat hätkähdyttävän tarkkanäköisiä rivejä. Niko Peltonen liittää huoraamisen
ajatuksen siveettömiin tekoihin, katumukseen ja tätä kautta ”I See a
Darknessin” jumalallisuuteen. Ymmärrän Oldhamin pisteliään whoring-sanavalinnan toisaalta maailmallisemmin, toisaalta
vertauskuvallisemmin. Konkreettisesti ottaen huoraamisella viitattaisiin prostituoituna
toimimiseen, mutta Oldham – sen enempää kuin Peltonenkaan – ei liitä laulun
haaveita seksityöläisyydestä luopumiseen. Syntisistä ryyppyputkistakaan ei
tarvitse olla kyse. Moderni huoraaminen elää kuudennessatoista tänä vuonna
kirjoittamassasi työhakemuksessa, Twitter-seuraajien kalastelussa ja kulutuspäätöksissä,
joita kiireen keskellä teet vastoin periaatteitasi. ”I See a Darkness” on laulu
lankeemuksesta ja positiivisessa hengessä käydystä kehityskeskustelusta.
Väkinäisesti
hymyilevä asiakaspalvelija: Bonnie Prince Billy ymmärtää sinua! Mutta ymmärtää
hän apurahahakemusta väsäävää runoilijaa ja räntäsateisella vaaliteltalla
pinssejä jakavaa kunnallispoliitikkoakin. Huoraamisen tasot ovat monet, ja ”I
See a Darknessin” unelma pakkohymyn karistamisesta jaetaan niiden lukemattomien
kanssa, jotka surevat polvistumistaan mutta polvistuvat silti. He näkevät
tavallisen pimeyden.
hymyilevä asiakaspalvelija: Bonnie Prince Billy ymmärtää sinua! Mutta ymmärtää
hän apurahahakemusta väsäävää runoilijaa ja räntäsateisella vaaliteltalla
pinssejä jakavaa kunnallispoliitikkoakin. Huoraamisen tasot ovat monet, ja ”I
See a Darknessin” unelma pakkohymyn karistamisesta jaetaan niiden lukemattomien
kanssa, jotka surevat polvistumistaan mutta polvistuvat silti. He näkevät
tavallisen pimeyden.
Etenkin
pessimistille ”I See a Darknessista” uhkaa muotoutua rappioituneen maailman
kiroava rukous, sillä mielistelyn voi täysin unohtaa vasta kuoltuaan. Se, kuinka
suuri uhka tällainen tulkintauoma
sitten on, riippuu kuulijan uskonnollisuudesta. ”I See a Darknessin” pyhyyden
momenttia ei joka tapauksessa voi kieltää edes vimmaisin vapaa-ajattelija.
Etenkin jos Oldhamin unelman haluaa käsittää Martin Luther King -tyyppisesti ja
uskoa, että joskus on alkava huoraamaton aika, katseet täytyy kääntää muualle
kuin elämään.
pessimistille ”I See a Darknessista” uhkaa muotoutua rappioituneen maailman
kiroava rukous, sillä mielistelyn voi täysin unohtaa vasta kuoltuaan. Se, kuinka
suuri uhka tällainen tulkintauoma
sitten on, riippuu kuulijan uskonnollisuudesta. ”I See a Darknessin” pyhyyden
momenttia ei joka tapauksessa voi kieltää edes vimmaisin vapaa-ajattelija.
Etenkin jos Oldhamin unelman haluaa käsittää Martin Luther King -tyyppisesti ja
uskoa, että joskus on alkava huoraamaton aika, katseet täytyy kääntää muualle
kuin elämään.
Haluan
silti tavoittaa ”I See a Darknessin” maallisen ja mielestäni ratkaisevimman
tason. Baarimonologin muodosta lähtien kappaletta tuntuu määrittävän
pikemminkin arkinen inhimillisyys kuin kosminen hoosianna. Bonnie Prince Billy
luovuttaa parhaan sävelmänsä heillekin, jopa erityisesti heille, joille
uudenvuodenlupaus edustaa suurinta toismaailmallisuutta.
silti tavoittaa ”I See a Darknessin” maallisen ja mielestäni ratkaisevimman
tason. Baarimonologin muodosta lähtien kappaletta tuntuu määrittävän
pikemminkin arkinen inhimillisyys kuin kosminen hoosianna. Bonnie Prince Billy
luovuttaa parhaan sävelmänsä heillekin, jopa erityisesti heille, joille
uudenvuodenlupaus edustaa suurinta toismaailmallisuutta.
Well,
I hope that someday, buddy
I hope that someday, buddy
We
have peace in our lives
have peace in our lives
Ehkä
tuo päivä voi olla 40-vuotisjuhlien jälkeinen tiistai. Tai 19.4.2017. Ehkä se
tiivistyy muutamaan minuuttiin aivan pian. Elämän fragmentaarisuuteen, jos
johonkin, voi luottaa. Ajoittain pakkovirneelläänkin saattaa pyyhkiä persettä.
”Ette halua tätä pinssiä, enkä minä halua antaa sitä teille”. Eikä ole pakko
toivottaa mukavaa päivänjatkoa.
tuo päivä voi olla 40-vuotisjuhlien jälkeinen tiistai. Tai 19.4.2017. Ehkä se
tiivistyy muutamaan minuuttiin aivan pian. Elämän fragmentaarisuuteen, jos
johonkin, voi luottaa. Ajoittain pakkovirneelläänkin saattaa pyyhkiä persettä.
”Ette halua tätä pinssiä, enkä minä halua antaa sitä teille”. Eikä ole pakko
toivottaa mukavaa päivänjatkoa.