Radikaali ihminen

Joan
Didionin esseekokoelmassa Slouching
Towards Bethlehem
(1968) on lyhyt, alun perin The Saturday Evening Post -lehdessä julkaistu kirjoitelma “Comrade
Laski, C.P.U.S.A. (M.-L.)”. Nimen kimurantti kirjainlyhenne viittaa
Yhdysvaltain kommunistisen puolueen marxilais-leniniläiseen ryhmittymään, jonka
johtohahmona 1960-luvun lopulla hääränneen Micheal Laskin muotokuvan Didion
esseessään piirtää. Vaikka proletariaatin sotaisaan vallankumoukseen uskova Laski
on varma, että Didion toimii keskusvallan vakoilutehtävissä, hän suostuu
kertomaan kirjailija-toimittajalle toiminnastaan ja ideologiastaan varsin
avoimesti. Hourupäisestä ääriajattelijasta syntyisi kiintoisa lehtijuttu
vähemmilläkin lahjoilla, mutta Joan Didionin tasoinen sanataiteilija nostaa
riman ilahduttavan korkealle. ”Comrade Laskista” muotoutuu dokumentaarinen
esseeruno radikalismin inhimillisistä motiiveista.
Kovan
linjan kommunistisen ideologian samanaikaisesti monimutkaisen ja yksinkertaisen
logiikan taustalta Didion havaitsee kauhun. Oppiin sitoutuva Michael Laski
pakenee punaisine kirjoineen paitsi kapitalistista yhteiskuntarakennetta, myös
eksistentiaalista tyhjyyttään. Oivallus ei sinänsä ole mullistava mutta yhtä
kaikki oikealta tuntuva, ja harvoin sitä näkee muotoiltavan näin viisaasti:
As
it happens I am comfortable with the Michael Laskis of this world, with those
who live outside rather than in, those in whom the sense of dread is so acute
that they turn to extreme and doomed commitments; I know something about dread
myself, and appreciate the elaborate systems with which some people manage to
fill the void, appreciate all the opiates of the people, whether they are
accessible as alcohol and heroin and promiscuity or as hard to come by as faith
in God or History.
Didion
ei halua tuomita Laskin maailmakuvaa. Barettipään sijaan hän olisi yhtä hyvin
voinut haastatella uutta maailmanjärjestystä odottelevaa lahkolaista, neonatsia
tai raamattuvyöhykkeen maallikkosaarnaajaa. Näitä ihmistyyppejä yhdistää sama
”akuutti kauhun tuntu”, jota vastaan on ryhdytty sotimaan todellisuuden
kompleksisuutta hylkiviin oppirakennelmiin turvaten. Didionin essee ei
suostukaan jäämään 1960-luvun Atlantin takaista vasemmistoradikalismia
peilaavaksi kuriositeetiksi; kaikkea muuta. Päivähoito- tai
koulutuspolitiikkakeskustelutkin maahanmuuttodebatiksi vänkäävät oikean laidan
persut, luokkasotaa mölyävät teinikiakkovieraat ja taivaspaikkansa puolesta
ovelta ovelle kiertävät Jehovan todistajat vaeltavat keskuudessamme juuri nyt.
Näin
täytyykin olla. Esseen rohkein olettamus koskee äärimmäisyyden ymmärtämistä,
myös tietyin ehdoin hyväksymistä. Lukemani perusteella tällainen tilaa antava
analyyttisyys on Joan Didionin asiaproosalle tyypillistä. Sekä trollaamaan
pyrkivillä että myötäkarvaan silittelevillä kirjoittajilla olisi paljon
opittavaa Didionin esseistiikan tavasta ilmaista asiat vaivihkaisen julmasti
ja/tai empaattisesti.
Ja
kun kerran väitin ”Comrade Laskia” esseerunoksi – tekstin huipentuma jättää
lukijan maistelemaan arvoituksellisuuttaan ja kielen mikrotason loistoaan kuin
kyseessä olisi Eliotin tai Björlingin, ei The
Saturday Evening Post
-lehden toimittajan virke:

You
see what the world of Michael Laski is: a minor but perilous triumph of being
over nothingness
.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *