Enimmäkseen kornia

A
canonical folk and blues musical instrument whose six strings are designed to
be plucked or strummed. Often used to accompany cloying, confessional songs of
questionable worth in which “sincerity” and “realness”, aka authenticity, are
valued more than beauty, craft or clarity of thought and expression.
Olisivatpa
sanakirjamääritelmät aina tällaisia. Neutraaliuden ihanteella ei lopulta hämätä
kuin hölmöimpiä. Yhdysvaltalainen muusikko LD Beghtol kuvaa sitaatissa
akustista kitaraa ja onnistuu ilmaisemaan antipatian, jollaista olen kauan
hautonut kyseistä soitinta kohtaan. Beghtol esittää määritelmän osin
ensyklopedian muotoon kirjoitetussa teoksessaan 69 Love Songs (2010), joka käsittelee The Magnetic Fields -yhtyeen
saman nimistä tripla-albumia. Ilmeisesti olen tuomittu palaamaan The Magnetic
Fieldsin ylisuoritukseen vaikka yrittäisin kirjoittaa Black Sabbathin ”Into the
Voidista” ja Jake Nymanista – näin kävi Ozzytekstissä
– tai Pet Shop Boysista – näin kävi täällä.
Hyvä
on. Stephin Merritt saa määritellä myös kitarasuhdettani. Jos Beghtolin
sivallus ei riitä, voi kuunnella 69 Love
Songsin
kappaleen ”Acoustic Guitar”, jossa annetaan ovelia lisäperusteita
karttaa leirinuotioiden ja open mic -iltojen painajaisvälinettä. Kappeleen kertoja
osoittaa sanansa itse soittimelle, jota hän kaipaa avukseen vietelläkseen
rakkaansa takaisin.
Aikoinaan yhteistyö on ollut saumatonta:
She
always loved the sound of your strum
You
made her think maybe I wasn’t so dumb
Useimmilla
on kokemuksia akustisesta kitarasta, toivon mukaan ei kuitenkaan yhtä pariutumislaskelmoivia
kuin Merrittin laulussa. Tiedätte silti soittimen, tunnistatte sen äänen toisin
kuin fagotin tai oboen. Akustinen kitara on soitinten bulkkia. Etenkin vappuna
ja rock-festivaalien aikaan kliseisimmät protestilaulajan raakileet kaivautuvat
kommuuneistaan tulkitsemaan ”Blowing in the Windiä” puistonurmikolle. Näin käy,
koska akustinen kitara on helppo ja halpa kapistus. Ja, kuten Beghtol ja
Merritt huomauttavat, akustinen kitara tarjoaa oikotien autenttisuuteen –
ainakin illuusion sellaisen olemassaolosta. Jos haluat vuodattaa sydänvertasi,
käytä skalpellin sijasta Landolaa. Risti-istuvat tytöt ja pojat vaikuttuvat
varmasti.
Akustisen
kitaran on oltava ainoa soitin, jota rämpytetään.
Englannin kielen to strum kuulostaa
onomatopoeettisuudestaan huolimatta liian kultivoituneelta. Rämpytystä se lähes
aina on. Olen itsekin rämpyttänyt, vuosikaudet. Pyydän tätä anteeksi
vaimoltani, naapureiltani, ystäviltäni ja itseltäni. Rämpytysaikani ovat lopullisesti
ohi, minkä ei silti tarvitse johtaa akustisen kitaran myymiseen tai
murskaamiseen betoniporsasta vasten. Viime vuosina Merrittiä seuratessani ja
pseudosyvällistä rämpyttelyä karsastaessani olen unohtanut, että myös akustista
kitaraa voi koskettaa esteettisesti. Esimerkiksi Nick Draken ja Leonard Cohenin
tuotanto on koko ajan ollut olemassa, eikä Joose Keskitaloa tai Mirel Wagneriakaan
voi syyttää vappupiknikiltä lemahtavasta soitannollisesta populismista.
Mark
Kozelek auttoi huomaamaan tämän. Muistan joitain vuosia sitten kuunnelleeni
hänen Sun Kil Moon -yhtyeensä – joka on tätä nykyä yhtä kuin Mark Kozelek –
debyyttialbumia Ghosts of the Great
Highway
(2003) ja leimanneeni sen liian tyypilliseksi uudeksi americanaksi.
Kursorisen perehtymisen perusteella en jaksa innostua myöskään hänen
varhaisemmasta Red House Painters -kokoonpanostaan. Sen sijaan yhdysvaltalaisen
Kozelekin yksinäisyyttä huokuvat 2010-luvun Sun Kil Moon -levytykset viehättävät
minua kovin. Admiral Fell Promisesin
(2010) hienostuneeseen surumielisyyteen on Kozelekin omien sanojen mukaan
vaikuttanut Andrés Segovian, modernin klassisen kitaran isän soittotyyli.
Tällainen voisi johtaa typeriinkin 
lopputuloksiin. Ohjelmalliselta vaikuttava anti-rämpytys kuitenkin
yhdistyy Kozelekin fyysiseen sanastoon – and
if you go tomorrow / choke me ’till I’m blue
– yllättävän sulavasti.
Alkuvuodesta
ilmestynyt Benji tekee kaiken vielä
paremmin. Steve Shelleyn ja Will Oldhamin kaltaiset julkkiskaverit tuovat
albumille sovituksellista moniulotteisuutta. Samalla Kozelek pakottaa
kuulijansa tuijottamaan entistä syvempää yksinäisyyden kuilua. Benji on kertova ja toisiinsa
limittyvillä ääninovelleilla lastattu kokonaisuus, jonka raskaus perustuu
tekstimaailman kuolokeskeisyyden ohella Kozelekin ääriminimalistiselle
kitaroinnille. Välillä irrotellaan, kuten henkilökohtaista seksuaalihistoriaa
K18-riettaudella kertaavassa ”Dogs”-kappaleessa, mutta pääosin kuuntelijaa
kuljetetaan lyijynharmaassa yössä.
Benjin surutasoa kuvastaa parhaiten
kappale ”Truck Driver”, joka Kozelekin mukaan toimi lähtökohtana albumin sukulaiskuolemiin
keskittyvälle konseptille. Diskreetti akustinen kitara alleviivaa
tekstin hyytävyyttä. Puistohippi rämpyttäisi ”Truck Driverin” yksiulotteisen
folk-sävelmän hunningolle, mutta Mark Kozelek antaa hiljaisuuden puhua.
”Truck
Driverin” tarinakin käsittelee akustisen kitaran pyhyyden potentiaa. Kozelekin
ilmeisen omaelämäkerrallinen kertoja muistelee kuinka hän viisivuotiaana oli
havahtunut serkkunsa ystävän soittoon:
We
all gathered ’round listened to her play and sing
And
I fell into a trance and knew that one day I’d do the same thing
Ennustus
toteutuu vuosia myöhemmin, kun ”Truck Driverin” laulaja tarttuu kitaraan
setänsä hautajaispäivänä. Ilo on kaukana ja viikatemies läsnä, mutta seurakunta
vajoaa soiton voimasta transsiin.

Voi
olla, että jotain vastaavaa tapahtuu lauantaina 12.4.2014 Helsingin Kuudes
linja -ravintolassa, kun Mark Kozelek astuu lavalle, yksin, akustinen kitara
kainalossaan. Toivottavasti myös oman elämänsä dylanit ja kristoferssonit saapuvat
paikalle ja ottavat kesäkautta ajatellen opikseen.


Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *