Ymmärtää yksi asia

Ja jos suorasukaisesti kirjoittaa että jotakin ei siedä tai jokin ärsyttää, vaivaa itseä heti kysymys, enkö ymmärtänyt sitä mikä ärsyttää. Itse olen muuten elokuva-arviointien tähditysten kannattaja. Ne kun ovat niissä spontaaneinta itseilmaisua. Mitä en sitten voi sietää? Vaikkapa Marguerite Durasin (käännösten?) keinotekoisuutta, Riikka Pulkkisen taidetta niin tolkuttomasti tavoittelevaa Tottaa, itseään korostavaa kotimaista nykydokumenttia (Näin unta elämästä on tosi ärsyttävä kun taas vaikkapa Reindeerspotting, Naapurit ja Kovasikajuttu kuuluvat positiivisiin poikkeuksiin), Valkoisen nauhan hirvittävää yliarvostamista… Nuo nyt tulevat heti mieleen. (Jos ärsyyntymiseni kiinnostavat enemmän, ne on dokumentoitu osoitteessa juhasaari.blogspot.fi.)

Kuitenkin ystävällisin terveisin juha saari

Suuret kiitokset tästä! Viive kommentoinnissa johtuu ainoastaan siitä, että googlaan itseäni niin harvoin. Rakenne "Tommi Uschanovin tai edes Matti Apusen" on peräti parhaita yhteyksiä, joissa nimeni on esiintynyt missään tekstissä koskaan.

Ray Lowryn tapaus on mielenkiintoinen. Lowry (1944–2008) ei ollut ensisijaisesti kriitikko tai ylipäänsä kirjoittaja, vaan graafikko ja pilapiirtäjä; muun muassa The Clashin London Calling -albumin kuuluisa kansi on hänen suunnittelemansa. Hänen sarjakuvansa Only Rock 'n' Roll ilmestyi aikoinaan NME:ssä säännöllisesti monet vuodet, mutta en lainkaan tiennyt (tai olin unohtanut), että hän on joskus myös kirjoittanut siihen.

Missään tapauksessa hän ei kuitenkaan ollut "sielultaan vakaa musiikkitoimittaja" saati "vössykkä". (Sen enempää kuin vaikka Juho Juntunen, joka on hänen eräänlainen lähin kotimainen vastineensa.) Kuvataiteilijana Lowry kun edustaa juuri niitä samoja hyveitä, joista kehut yllä minua itseäni: rohkeaa yhteen asiaan keskittymistä pienessä rajallisessa tilassa, "ylpeää pikkutarkkuutta".

Niinpä minulla hänestä ollut vaikutelma olikin niin täydellisen erilainen, että kiinnostuin asiasta. En tiedä, millainen arvostelusta lukemasi katkelma on, mutta kaivoin esiin koko alkuperäisen tekstin (NME 18.4.1981) ja luin sen parikin kertaa. Selvisi – tai vaikutti selviävän – että ymmärtämättömyyden kohteena ei ollut ahdistuksen ja toivottomuuden kuvaaminen musiikissa vaan se, että kuvaus jää tällä kertaa kirjaimellisesti kuvaukseksi:

Records about pain and misery and the hurt of rejection are successful when they transcend the misery and the singer learns from the process and informs the listener of his findings. That's why a lot of John Lennon's solo work was unsuccessful; he was simply describing his misery and producing miserable records. – – [By contrast,] Ian Curtis's obsessions were obviously real and one could learn something real and instructive from listening to him.

Tästä voi olla eri mieltä, mutta omasta mielestäni kyseessä on kuitenkin helposti ymmärrettävä ja yksitulkintainen perustelu sille, miksi Faith ei sytyttänyt. Aikalaislukijalle oli selittämättä selvää sekin, miksi vertauskohteet olivat kaikista mahdollisista juuri nämä kaksi: sekä Lennon että Curtis olivat kuolleet edellisvuonna.

Ei tuo arvostelu minustakaan mikään mestariteos ollut. Mutta sen luettuanikin koen yhä, että jos on jokin vastakkainasettelu, jossa toisella puolella olen minä ja toisella puolella kolumnissani "En ymmärrä (= en voi sietää)" kritisoidut asiat, on Lowry silloin minun puolellani jakolinjaa. Ja tietysti kysymys on osaksi ihan siitäkin, että koska Cure ei ole minulle henkilökohtaisesti tärkeä, kipukynnykseni tällaisten asioiden suhteen on korkeammalla kuin jollakulla, jolla se on tärkeä. (Tästä kipukynnyksen teemastahan kirjoitin aikoinaan samankaltaisen kolumnin.)

Vertailun vuoksi katsoin vielä, miten Faithin arvosteli NME:n tuon aikainen verinen kilpailija Melody Maker (joka ironisesti sulautui siihen myöhemmin). No, siellä se kehuttiin, mutta kirjallinen taso oli vieläkin pahempaa epäselvyyttä ja lukiolaisklisettä. Kriitikko Adam Sweeting totesi, että levy on "vaikuttava", "hienostunut harjoitelma atmosfääristä ja tuotantojäljestä", "synkkä mutta usein majesteettinen", ja siinä on "rikkautta ja petollista voimaa". Jos joku tällaisen kehun perusteella osti levyn vuonna 1981, tämä tuntuu vähintään yhtä suurelta virheeltä maailmassa kuin se että joku, joka olisi pitänyt levystä, jätti sen vastaavasti ostamatta Lowryn haukkujen perusteella. Tuli tunne, että jos joku luotti Sweetingin kaltaiseen kriitikkoon, hän olisi ansainnutkin pettyä.