Keskitysleirin hetkellisyydestä
Vappuaattonatuli kuluneeksi 70 vuotta Adolf Hitlerin itsemurhasta. Helsingin Sanomien Tiina Rajamäki kertaa bunkkerin tapahtumia ja
varmistaa, ettei Natsi-Saksan rikollisuus unohdu. Lyhyehkössä artikkelissa
ehditään käyttää ilmauksia ”yksi ihmiskunnan historian hirveimmistä
johtajista”, ”yksi maailmanhistorian eniten tuhoa tehneistä ihmisistä” ja
”natsien hirmuhallinnon koko karmeus”. Lukijan aliarviointi on holokaustia
käsittelevien tekstien perusvirhe, ja Rajamäkeä pahempia paisuttajia löytyy. Hesarin juttu vain sattui silmääni
kesken intensiivisen Imre Kertészin lukemiskauden. Sellainen vähentää
armollisuutta.
Kertész
(s. 1929) vastustaa toisen maailmansodan typeryyksien typeriä kuvauksia.
Unkarinjuutalaisena teinipoikana hänet kuljetettiin Auschwitzin kautta Zeitziin
ja Buchenwaldiin. Vaikeudet eivät loppuneet kevääseen 1945. Kertészin
merkittävimmät kirjoitukset käsittelevät juutalaisten kansanmurhaa filosofisena
ongelmana ja keskittyvät erityisesti jälkihoitoon. Kompaktissa Who Owns Auschwitz? -esseessään Kertész kuvaa
turhautumistaan Steven Spielbergin Schindlerin
listaan, jossa hän näkee kitschin piirteitä:
(s. 1929) vastustaa toisen maailmansodan typeryyksien typeriä kuvauksia.
Unkarinjuutalaisena teinipoikana hänet kuljetettiin Auschwitzin kautta Zeitziin
ja Buchenwaldiin. Vaikeudet eivät loppuneet kevääseen 1945. Kertészin
merkittävimmät kirjoitukset käsittelevät juutalaisten kansanmurhaa filosofisena
ongelmana ja keskittyvät erityisesti jälkihoitoon. Kompaktissa Who Owns Auschwitz? -esseessään Kertész kuvaa
turhautumistaan Steven Spielbergin Schindlerin
listaan, jossa hän näkee kitschin piirteitä:
[W]hy
should I, as a Holocaust survivor and as one in possession of a broader
experience of terror, be pleased when more and more people see these
experiences produced on the big screen – and falsified at that?
should I, as a Holocaust survivor and as one in possession of a broader
experience of terror, be pleased when more and more people see these
experiences produced on the big screen – and falsified at that?
Spielbergin
sentimentaalisuuden etiäisiä voi aistia myös Rajamäen kirjoitelmasta. Kertész
vieroksuu holokaustin asettamista suuren kertomuksen kehyksiin. Kun ”hirvein
johtaja” ja ”eniten tuhoa” toistuvat, 1930–40-luvun tapahtumat jatkavat
eristäytymistään sivistyneestä eurooppalaisuudestamme. Kertészin mukaan
poikkeustilaa ei kuitenkaan ole olemassa. Who
Owns Auschwitz? -esseessä hän kirjoittaa ”epämuodostuneen elämäntapamme” ja
holokaustin mahdollisuuden välillä vaikuttavasta ”orgaanisesta yhteydestä”. Koko
karmeus on aina liian kokonaisvaltainen asia mahtuakseen toisaalle, halpahintaisen kärsimyskirjallisuuden, -elokuvan tai -journalismin
tarinamuottiin.
sentimentaalisuuden etiäisiä voi aistia myös Rajamäen kirjoitelmasta. Kertész
vieroksuu holokaustin asettamista suuren kertomuksen kehyksiin. Kun ”hirvein
johtaja” ja ”eniten tuhoa” toistuvat, 1930–40-luvun tapahtumat jatkavat
eristäytymistään sivistyneestä eurooppalaisuudestamme. Kertészin mukaan
poikkeustilaa ei kuitenkaan ole olemassa. Who
Owns Auschwitz? -esseessä hän kirjoittaa ”epämuodostuneen elämäntapamme” ja
holokaustin mahdollisuuden välillä vaikuttavasta ”orgaanisesta yhteydestä”. Koko
karmeus on aina liian kokonaisvaltainen asia mahtuakseen toisaalle, halpahintaisen kärsimyskirjallisuuden, -elokuvan tai -journalismin
tarinamuottiin.
Avainromaanina
pidetty Kohtalottomuus (1975) on
lakoninen kertomus nuorukaisen leirivankeudesta. Kertész luonnostelee
oksymoronia nimeltä ”keskitysleirin onnellisuus”. Hänen näkökulmansa on
vankkumattoman yksilöllinen. Nälkää, paiseita ja kuolemaa ei unohdeta, mutta
niiden rinnalla on selviydyttävä henkisesti. Yksittäinen päivä Auschwitzissa –
puhumattakaan yksittäisestä minuutista tai sekunnista – ei ole osa
natsihallinnon lopullista ratkaisua, ei ensisijaisesti. Kertész käyttääkin
keskitysleiriä ihmisenä olemisen ehtojen tutkimuslaboratoriona. Kohtalottomuuden minäkertoja oivaltaa,
että paareilla kannetaan sairaiden sijaan kuolleita, mistä seuraa camus’laista
pohdintaa:
pidetty Kohtalottomuus (1975) on
lakoninen kertomus nuorukaisen leirivankeudesta. Kertész luonnostelee
oksymoronia nimeltä ”keskitysleirin onnellisuus”. Hänen näkökulmansa on
vankkumattoman yksilöllinen. Nälkää, paiseita ja kuolemaa ei unohdeta, mutta
niiden rinnalla on selviydyttävä henkisesti. Yksittäinen päivä Auschwitzissa –
puhumattakaan yksittäisestä minuutista tai sekunnista – ei ole osa
natsihallinnon lopullista ratkaisua, ei ensisijaisesti. Kertész käyttääkin
keskitysleiriä ihmisenä olemisen ehtojen tutkimuslaboratoriona. Kohtalottomuuden minäkertoja oivaltaa,
että paareilla kannetaan sairaiden sijaan kuolleita, mistä seuraa camus’laista
pohdintaa:
Kaikki tuo antoi luonnollisesti
mielikuvitukselleni joksikin aikaa tekemistä. Toisaalta – voisin sanoa – ei
kuitenkaan tarpeeksi koko pitkää, toimetonta päivää varten. Sillä tavalla
tajusin: pitkästyminen on näköjään mahdollista myös Auschwitzissa – olettaen,
että kuuluu etuoikeutettuihin. Odotimme ja odotimme – jos tarkemmin ajatellen,
oikeastaan sitä, ettei mitään tapahtuisi. Tämä ikävystyminen yhdessä tämän
oudon odotuksen kanssa, luulenpa että se, kyllä, juuri se saattaa lähennellä
totuutta Auschwitzista – tietenkin nimenomaan minun kannaltani. (s. 110)*
mielikuvitukselleni joksikin aikaa tekemistä. Toisaalta – voisin sanoa – ei
kuitenkaan tarpeeksi koko pitkää, toimetonta päivää varten. Sillä tavalla
tajusin: pitkästyminen on näköjään mahdollista myös Auschwitzissa – olettaen,
että kuuluu etuoikeutettuihin. Odotimme ja odotimme – jos tarkemmin ajatellen,
oikeastaan sitä, ettei mitään tapahtuisi. Tämä ikävystyminen yhdessä tämän
oudon odotuksen kanssa, luulenpa että se, kyllä, juuri se saattaa lähennellä
totuutta Auschwitzista – tietenkin nimenomaan minun kannaltani. (s. 110)*
Etuoikeutetuilla
Kertész viittaa kaltaisiinsa nuoriin ja terveisiin miehiin, joita saatettiin
hyödyntää työvoimana välittömän kaasuttamisen sijaan. Mutta edes Auschwitzissa
ei työskennelty kellon ympäri. Ja kun työskenneltiin, tehtiin tylsistyttäviä
lapiohommia. Kohtalottomuuden
päähenkilö lohduttautuu mielikuvituksessaan. Sementtipussia nostavan vangin ei
tarvitse olla henkisesti läsnä, mutta mitä heikommaksi fysiikka rapautuu, sitä
huonommin intellektuaalinen pako onnistuu – ja sitä akuutimmaksi tylsistymisen ongelma
kehkeytyy. Pahin ei saisi tapahtua, mutta jotain soisi tapahtuvan.
Kertész viittaa kaltaisiinsa nuoriin ja terveisiin miehiin, joita saatettiin
hyödyntää työvoimana välittömän kaasuttamisen sijaan. Mutta edes Auschwitzissa
ei työskennelty kellon ympäri. Ja kun työskenneltiin, tehtiin tylsistyttäviä
lapiohommia. Kohtalottomuuden
päähenkilö lohduttautuu mielikuvituksessaan. Sementtipussia nostavan vangin ei
tarvitse olla henkisesti läsnä, mutta mitä heikommaksi fysiikka rapautuu, sitä
huonommin intellektuaalinen pako onnistuu – ja sitä akuutimmaksi tylsistymisen ongelma
kehkeytyy. Pahin ei saisi tapahtua, mutta jotain soisi tapahtuvan.
Pompöösit
tarinat ja sananparret natsien julmuudesta sivuuttavat kaiken tämän.
Yksittäinen keskitysleirivanki soljautetaan jatkumoon, joka etenee Hitlerin
virkaanastujaisista liittoutuneiden tuomaan vapautukseen. Kesän 1944 tyhjä hetki
Buchenwaldissa ylikuormittuu syy-seuraus-suhteilla.
tarinat ja sananparret natsien julmuudesta sivuuttavat kaiken tämän.
Yksittäinen keskitysleirivanki soljautetaan jatkumoon, joka etenee Hitlerin
virkaanastujaisista liittoutuneiden tuomaan vapautukseen. Kesän 1944 tyhjä hetki
Buchenwaldissa ylikuormittuu syy-seuraus-suhteilla.
Kohtalottomuuden lopussa minäkertoja matkaa
kotiinsa. Hän kohtaa raitiovaunussa lehtimiehen, jolla on suuri tarve
päivitellä keskitysleirin helvetillisyyttä ja halu jakaa päähenkilön rankat
muistot lukijoilleen. Kertészin alter ego kieltäytyy kutsumasta leiriä
helvetiksi – koska on kokenut leirin, ei helvettiä – ja vetoaa jälleen kerran
aikaan. Kello käy samaa tahtia Budapestin kahviloissa ja Auschwitzin parakeissa:
kotiinsa. Hän kohtaa raitiovaunussa lehtimiehen, jolla on suuri tarve
päivitellä keskitysleirin helvetillisyyttä ja halu jakaa päähenkilön rankat
muistot lukijoilleen. Kertészin alter ego kieltäytyy kutsumasta leiriä
helvetiksi – koska on kokenut leirin, ei helvettiä – ja vetoaa jälleen kerran
aikaan. Kello käy samaa tahtia Budapestin kahviloissa ja Auschwitzin parakeissa:
Näin esimerkiksi, sanoin hänelle,
vankeja, jotka olivat olleet keskitysleirillä neljä tai jopa kaksitoista vuotta
– tarkemmin sanottuna: olivat vieläkin. Näiden ihmisten kaikissa neljässä, tai
kahdessatoista, vuodessa on ollut kolmesataakuusikymmentäviisi päivää, mikä
tekee kaksitoista kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi kerta kaksikymmentäneljä
tuntia, edelleen kaksitoista kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa
kaksikymmentäneljä kertaa… ja se kaikki takaisinpäin, joka hetki, minuutti,
tunti, päivä: toisin sanoen heidän on täytynyt jotenkin kuluttaa kaikki se
aika. (s. 228–229)
vankeja, jotka olivat olleet keskitysleirillä neljä tai jopa kaksitoista vuotta
– tarkemmin sanottuna: olivat vieläkin. Näiden ihmisten kaikissa neljässä, tai
kahdessatoista, vuodessa on ollut kolmesataakuusikymmentäviisi päivää, mikä
tekee kaksitoista kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi kerta kaksikymmentäneljä
tuntia, edelleen kaksitoista kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa
kaksikymmentäneljä kertaa… ja se kaikki takaisinpäin, joka hetki, minuutti,
tunti, päivä: toisin sanoen heidän on täytynyt jotenkin kuluttaa kaikki se
aika. (s. 228–229)
Mikä
olennaisinta, Kertész näkee ajan suunnattomassa määrässä vangin pelastuksen:
olennaisinta, Kertész näkee ajan suunnattomassa määrässä vangin pelastuksen:
[J]os kaikki se
kaksitoistakertainen, kolmesataakuusikymmentäviisikertainen,
kaksikymmentäneljäkertainen, kuusikymmen- ja vielä kuusikymmenkertainen aika
olisi rysähtänyt heidän niskaansa yhdellä kertaa, yhdellä iskulla, eivät he
varmaankaan olisi kestäneet sitä – niin kuin nyt kestivät – sen enempää
ruumiillaan kuin aivoillaankaan.
(s. 229)
kaksitoistakertainen, kolmesataakuusikymmentäviisikertainen,
kaksikymmentäneljäkertainen, kuusikymmen- ja vielä kuusikymmenkertainen aika
olisi rysähtänyt heidän niskaansa yhdellä kertaa, yhdellä iskulla, eivät he
varmaankaan olisi kestäneet sitä – niin kuin nyt kestivät – sen enempää
ruumiillaan kuin aivoillaankaan.
(s. 229)
Vakiintunut
representaatio rysäyttää eikä uskalla nähdä tuhoamisleiriä osana elämää. Kohtalottomuuden kertoja kehuu
Auschwitzin aamuaurinkoa, mikä on sietämätöntä ja, miksei, oikein.
Lehtimiehestä päästyään hän kohtaa vanhan tuttavan, joka kehottaa unohtamaan
kaikki koetut hirveydet. Päähenkilö tulistuu, kieltäytyy syntymästä uudelleen
ja tivaa:
representaatio rysäyttää eikä uskalla nähdä tuhoamisleiriä osana elämää. Kohtalottomuuden kertoja kehuu
Auschwitzin aamuaurinkoa, mikä on sietämätöntä ja, miksei, oikein.
Lehtimiehestä päästyään hän kohtaa vanhan tuttavan, joka kehottaa unohtamaan
kaikki koetut hirveydet. Päähenkilö tulistuu, kieltäytyy syntymästä uudelleen
ja tivaa:
Tahdotteko, että kaikki
kunniallisuuteni ja jokainen tähän asti ottamani askel menettäisi
merkityksensä? (s.
238)
kunniallisuuteni ja jokainen tähän asti ottamani askel menettäisi
merkityksensä? (s.
238)
Kärsimys
ei ole pahan ykseyttä vaan joskus siedettävää. Kun David Foster Wallacen Infinite Jest -romaanin Don Gately makaa
ammuttuna sairaalavuoteella, hän selviytyy noudattamalla Kertészin edellä
esittämää kuvausta: ottamalla hetken, sitten toisen, sitten kolmannen. Ajatus
tuskan loputtomuudesta tappaisi kenet hyvänsä. Kohtalottomuuden päähenkilö tähdentää järkyttyneelle tuttavalleen:
ei ole pahan ykseyttä vaan joskus siedettävää. Kun David Foster Wallacen Infinite Jest -romaanin Don Gately makaa
ammuttuna sairaalavuoteella, hän selviytyy noudattamalla Kertészin edellä
esittämää kuvausta: ottamalla hetken, sitten toisen, sitten kolmannen. Ajatus
tuskan loputtomuudesta tappaisi kenet hyvänsä. Kohtalottomuuden päähenkilö tähdentää järkyttyneelle tuttavalleen:
[L]oppujen lopuksi jokaisen
minuutin aikana olisi voinut tapahtua myös jotakin muuta kuin mitä tapahtui,
yhtä hyvin Auschwitzissa kuin sanotaan vaikka kotona, kun jätimme hyvästejä
isälle. (s. 236)
minuutin aikana olisi voinut tapahtua myös jotakin muuta kuin mitä tapahtui,
yhtä hyvin Auschwitzissa kuin sanotaan vaikka kotona, kun jätimme hyvästejä
isälle. (s. 236)
Isä
kuoli Mauthausenin keskitysleirillä Itävallan puolella. Toisinkin olisi voinut
käydä. ”Natsien hirmuhallinnon koko karmeus” näyttää kokonaisemmalta, kun sitä
tarkastelee Imre Kertészin rehellisyydellä. Mutta, kuten hän kirjoittaa Kaleeripäiväkirjassaan (1992),
satunnaisuuden ja satunnaisuuden taiteellisen kuvauksen välille jää
parantumaton ristiriita.
kuoli Mauthausenin keskitysleirillä Itävallan puolella. Toisinkin olisi voinut
käydä. ”Natsien hirmuhallinnon koko karmeus” näyttää kokonaisemmalta, kun sitä
tarkastelee Imre Kertészin rehellisyydellä. Mutta, kuten hän kirjoittaa Kaleeripäiväkirjassaan (1992),
satunnaisuuden ja satunnaisuuden taiteellisen kuvauksen välille jää
parantumaton ristiriita.
Minkäänlainen taide ei voi enää
esittää elämää loogisena suhdejärjestelmänä. Toisaalta jokainen taideteos on
looginen suhdejärjestelmä.
(s. 12)**
esittää elämää loogisena suhdejärjestelmänä. Toisaalta jokainen taideteos on
looginen suhdejärjestelmä.
(s. 12)**
______________________
*
Kohtalottomuus-sitaatit: Otava 2003,
suom. Outi Hassi.
Kohtalottomuus-sitaatit: Otava 2003,
suom. Outi Hassi.
**
Kaleeripäiväkirja-sitaatti: Otava
2008, suom. Outi Hassi.
Kaleeripäiväkirja-sitaatti: Otava
2008, suom. Outi Hassi.