Puolen vuosisadan rakkaustarina
Mitenmääritellään pop? Entä rock, erotuksena popista? Lou Reedin on oltava
rock-artisti, sillä hänellä on ”rock ’n’ roll -sydän”. Kiss, joka haluaa
”rokata koko yön”, lienee samaa sarjaa. Britney Spears ja Abba sitä vastoin kuuluvat
popin karsinaan. Klassisimman erottelun mukaan The Beatles on pop ja The
Rolling Stones rock.
Kelpaako?
Ei,
ellei pidä karkeista yleistyksistä. Kuinka rock-uskottava asia on Gene Simmons
-figuuri? Tai ”I Was Made for Loving You”? Laskelmointi ja yltiökaupallisuus,
Kissin varsinaiset ohjenuorat, mielletään enemmänkin popin piirteiksi. Kääntäen:
Mitä tulisi ajatella ”I Love Rock ’n’ Rollia” laulavasta Britney Spearsista?
Huijaako hän? Entä mikä poistaa rockin Abban glam rock -helmistä “Rock Me” ja
”Does Your Mother Know”? Lou Reedkin on myynyt miljoonia, keikkunut
pop-listoilla. The Velvet Underground
& Nicon kannen suunnitteli pop-taiteen populaarein tekijä.
ellei pidä karkeista yleistyksistä. Kuinka rock-uskottava asia on Gene Simmons
-figuuri? Tai ”I Was Made for Loving You”? Laskelmointi ja yltiökaupallisuus,
Kissin varsinaiset ohjenuorat, mielletään enemmänkin popin piirteiksi. Kääntäen:
Mitä tulisi ajatella ”I Love Rock ’n’ Rollia” laulavasta Britney Spearsista?
Huijaako hän? Entä mikä poistaa rockin Abban glam rock -helmistä “Rock Me” ja
”Does Your Mother Know”? Lou Reedkin on myynyt miljoonia, keikkunut
pop-listoilla. The Velvet Underground
& Nicon kannen suunnitteli pop-taiteen populaarein tekijä.
Nämä
ovat vakavia, opillisia kysymyksiä, jotka koskettavat aikuistumisensa
välttäneitä. Emme ymmärrä, mitä pop ja rock tarkoittavat – ja valitsemme
puolemme. Itse kannatan laadullista erottelua. Pet Shop Boys kuulostaa popilta verrattuna Slayeriin,
jonka läpitunkevaa rockmaisuutta en kiistä. Mutta: Johnny Marr, pop-muusikkouden
perikuva, soittaa Pet Shop Boysin levyllä kitarasoolon.
Kuulostaa rockin taudinkuvalta.
ovat vakavia, opillisia kysymyksiä, jotka koskettavat aikuistumisensa
välttäneitä. Emme ymmärrä, mitä pop ja rock tarkoittavat – ja valitsemme
puolemme. Itse kannatan laadullista erottelua. Pet Shop Boys kuulostaa popilta verrattuna Slayeriin,
jonka läpitunkevaa rockmaisuutta en kiistä. Mutta: Johnny Marr, pop-muusikkouden
perikuva, soittaa Pet Shop Boysin levyllä kitarasoolon.
Kuulostaa rockin taudinkuvalta.
Päädytään
krooniseen umpikujaan, jossa niin kutsuttu ”ulkomusiikillinen” ei irtoa
musiikillisesta. Lou Reedin kipuaminen listoille vaikuttaa yhtä ratkaisevalta
seikalta kuin Kerry Kingin kitarasärö. Tätä mieltä on kirjailija, toimittaja ja
Saint Etienne -yhteen perustajajäsen Bob Stanley. Teoksessaan Yeah Yeah Yeah – The Story of Modern Pop
(Faber & Faber 2013) Stanley kiertää oppiriidat ja esittää, että popiksi
lasketaan se, mikä päätyy listoille. Pop on yläkäsite, jonka alle rock asettuu
jos vastaa teollisuuden tarpeisiin:
krooniseen umpikujaan, jossa niin kutsuttu ”ulkomusiikillinen” ei irtoa
musiikillisesta. Lou Reedin kipuaminen listoille vaikuttaa yhtä ratkaisevalta
seikalta kuin Kerry Kingin kitarasärö. Tätä mieltä on kirjailija, toimittaja ja
Saint Etienne -yhteen perustajajäsen Bob Stanley. Teoksessaan Yeah Yeah Yeah – The Story of Modern Pop
(Faber & Faber 2013) Stanley kiertää oppiriidat ja esittää, että popiksi
lasketaan se, mikä päätyy listoille. Pop on yläkäsite, jonka alle rock asettuu
jos vastaa teollisuuden tarpeisiin:
If you make records, singles and albums, and if you go on TV or on tour to promote
them, you’re in the pop business. If you sing a cappella folk songs in a pub in
Whitby, you’re not. Pop needs an audience that the artist doesn’t know
personally – it has to be transferable. (s. xiii)
them, you’re in the pop business. If you sing a cappella folk songs in a pub in
Whitby, you’re not. Pop needs an audience that the artist doesn’t know
personally – it has to be transferable. (s. xiii)
Yeah Yeah Yeahin esipuheen määritelmä haiskahtaa väistöliikkeeltä.
Kaikki pääsevät taivaaseen? Bob Stanley kiemurtelee, mutta kiemurrella saa jos
kiemurtelee tyylillä. Stanley tekee genrejakoon liittyvästä
avarakatseisuudestaan hyveen, jota hän hyödyntää 700 sivun ajan. Yeah Yeah Yeahin suuruudenhulluna
tavoitteena on osoittaa, että popissa kaikki liittyy kaikkeen; skiffle uuteen
aaltoon, country metaliin ja doo-wop poikabändeihin. The Beatles uudisti
lainaamalla. Brian Wilson halusi olla Phil Spector ja tuli paremmaksi. Punk teki vallankumouksen ja palasi 1950-luvulle:
Kaikki pääsevät taivaaseen? Bob Stanley kiemurtelee, mutta kiemurrella saa jos
kiemurtelee tyylillä. Stanley tekee genrejakoon liittyvästä
avarakatseisuudestaan hyveen, jota hän hyödyntää 700 sivun ajan. Yeah Yeah Yeahin suuruudenhulluna
tavoitteena on osoittaa, että popissa kaikki liittyy kaikkeen; skiffle uuteen
aaltoon, country metaliin ja doo-wop poikabändeihin. The Beatles uudisti
lainaamalla. Brian Wilson halusi olla Phil Spector ja tuli paremmaksi. Punk teki vallankumouksen ja palasi 1950-luvulle:
In
pop, the conservative can be seen as cool. (s. xiv)
pop, the conservative can be seen as cool. (s. xiv)
Tiiliskivikin
on rajallinen formaatti. Stanley painottaa suosikkejaan, joiden tunnettuus
vaihtelee puolittain unohdetuista (Joe Meek, The Stranglers) kanonisoituihin
(The Beach Boys, The Rolling Stones). Yeah
Yeah Yeah kykenee tutustuttamaan outoon sekä outouttamaan tuttua, mikä
takaa erinomaisen luettavuuden. The Beatlesia käsittelevä luku tuntuu
raikkaalta ja näkemykselliseltä, vaikka yhtyeen tarina on liiankin tuttu. Sama
pätee Abba-analyysiin. Stanley luottaa lukijoidensa pop-sivistykseen mutta ei
pakene tiedonjakajan vastuuta. Opin suunnilleen yhtä paljon Del Shannonista ja
Princestä, joista ainoastaan jälkimmäinen pitäisi
tuntea.
on rajallinen formaatti. Stanley painottaa suosikkejaan, joiden tunnettuus
vaihtelee puolittain unohdetuista (Joe Meek, The Stranglers) kanonisoituihin
(The Beach Boys, The Rolling Stones). Yeah
Yeah Yeah kykenee tutustuttamaan outoon sekä outouttamaan tuttua, mikä
takaa erinomaisen luettavuuden. The Beatlesia käsittelevä luku tuntuu
raikkaalta ja näkemykselliseltä, vaikka yhtyeen tarina on liiankin tuttu. Sama
pätee Abba-analyysiin. Stanley luottaa lukijoidensa pop-sivistykseen mutta ei
pakene tiedonjakajan vastuuta. Opin suunnilleen yhtä paljon Del Shannonista ja
Princestä, joista ainoastaan jälkimmäinen pitäisi
tuntea.
Yeah Yeah Yeah etenee kronologisesti 1950-luvun
alusta vuosituhannen vaihteeseen (jolloin, Stanleyn mukaan, digitaalinen jakelu
päättää ”modernin popin” ajanjakson). Jokainen sivupolku on pääväylä. Rivien
välissä Stanley vakuuttelee kuin Blues
Brothers -elokuvan Elwood: We’re on a
mission from God. Nimenomaan me, sinä ja minä, sillä Stanley osallistaa. En
koe lukeneeni Bob Stanleyta vaan Bob Stanleyn kanssa.
alusta vuosituhannen vaihteeseen (jolloin, Stanleyn mukaan, digitaalinen jakelu
päättää ”modernin popin” ajanjakson). Jokainen sivupolku on pääväylä. Rivien
välissä Stanley vakuuttelee kuin Blues
Brothers -elokuvan Elwood: We’re on a
mission from God. Nimenomaan me, sinä ja minä, sillä Stanley osallistaa. En
koe lukeneeni Bob Stanleyta vaan Bob Stanleyn kanssa.
Popin
elävä virta on hoidettavissamme; hyllyissä ja levylautasilla. Jos emme nöyrry,
paina play-nappia, muistele Altamontia tai John Lydonin ”I hate Pink Floyd”
-paitaa, ihme saattaa kadota. The Lovin’ Spoonfulin ”Do You Believe in Magic”
ja Madonnan “Into the Groove”, popin lumousta käsittelevät pop-laulut, ovat
Stanleylle erityisen rakkaita. Suurempi hyvä tarvitsee julkilausumia.
elävä virta on hoidettavissamme; hyllyissä ja levylautasilla. Jos emme nöyrry,
paina play-nappia, muistele Altamontia tai John Lydonin ”I hate Pink Floyd”
-paitaa, ihme saattaa kadota. The Lovin’ Spoonfulin ”Do You Believe in Magic”
ja Madonnan “Into the Groove”, popin lumousta käsittelevät pop-laulut, ovat
Stanleylle erityisen rakkaita. Suurempi hyvä tarvitsee julkilausumia.
Jo
teoksen esipuheessa muistutetaan: context
is everything. Donna Summerin ”I Feel Loven” poikkeuksellisuutta ei voi
käsittää jos ei huomioi, mitkä yhdeksän muuta singleä mahtuivat kymmenen
kärkeen kesällä 1977. Myös niin kutsuttu ajattomuus sitoutuu aikaan. The
Smithsin piti tapahtua 1980-luvun puolivälissä ja Belle & Sebastianin
kymmenen vuotta myöhemmin, vaikka molempien irrallisuus vaikuttaa
nykyperspektiivistä tarkastellen fundamentaaliselta.
teoksen esipuheessa muistutetaan: context
is everything. Donna Summerin ”I Feel Loven” poikkeuksellisuutta ei voi
käsittää jos ei huomioi, mitkä yhdeksän muuta singleä mahtuivat kymmenen
kärkeen kesällä 1977. Myös niin kutsuttu ajattomuus sitoutuu aikaan. The
Smithsin piti tapahtua 1980-luvun puolivälissä ja Belle & Sebastianin
kymmenen vuotta myöhemmin, vaikka molempien irrallisuus vaikuttaa
nykyperspektiivistä tarkastellen fundamentaaliselta.
Pop
on Stanleylle monenlaisten voittojen tarina. Joskus asiat tapahtuvat viiveellä.
Aikanaan minimaalisesti myyneet The Stooges ja Jonathan Richman kelpuutetaan
käsittelyyn, koska molempien vaikutus on kasvanut räjähdysmäisesti. Sillä välin
lukuisat listaykköset ovat kadonneet. Yeah
Yeah Yeah ei unohda tähdenlentoja ja tilaisuuksiensa hukkaajia. The Dave
Clark Five ja The Beatles olivat vuonna 1964 yhtä varteenotettavia beat boom
-nousukkaita. Stanleyn teos on luettavissa surkuhupaisten anekdoottien sarjana,
jossa maine ja kunnia jakautuvat epätasa-arvoisesti.
on Stanleylle monenlaisten voittojen tarina. Joskus asiat tapahtuvat viiveellä.
Aikanaan minimaalisesti myyneet The Stooges ja Jonathan Richman kelpuutetaan
käsittelyyn, koska molempien vaikutus on kasvanut räjähdysmäisesti. Sillä välin
lukuisat listaykköset ovat kadonneet. Yeah
Yeah Yeah ei unohda tähdenlentoja ja tilaisuuksiensa hukkaajia. The Dave
Clark Five ja The Beatles olivat vuonna 1964 yhtä varteenotettavia beat boom
-nousukkaita. Stanleyn teos on luettavissa surkuhupaisten anekdoottien sarjana,
jossa maine ja kunnia jakautuvat epätasa-arvoisesti.
Tietenkin
Stanleylla on kuolleet kulmansa. The Curesta hän kirjoittaa vielä
huolimattomammin kuin Simon Reynolds Rip
It Up and Start Again -teoksessaan. Jotkut tärkeiksi tiedetyt artistit
käsitellään silkasta velvollisuudesta. Esimerkiksi Talking Headsista ja The
Yardbirdsista Stanleylla ei ole juurikaan sanottavaa. Yksittäisten
suosikkiyhtyeidensä poisjäännistä olisi pikkumaista valittaa, sillä kokonaiskuva
on silmittömän laaja.
Stanleylla on kuolleet kulmansa. The Curesta hän kirjoittaa vielä
huolimattomammin kuin Simon Reynolds Rip
It Up and Start Again -teoksessaan. Jotkut tärkeiksi tiedetyt artistit
käsitellään silkasta velvollisuudesta. Esimerkiksi Talking Headsista ja The
Yardbirdsista Stanleylla ei ole juurikaan sanottavaa. Yksittäisten
suosikkiyhtyeidensä poisjäännistä olisi pikkumaista valittaa, sillä kokonaiskuva
on silmittömän laaja.
Yeah Yeah Yeah on perusteos niille, jotka eivät
kaipaa perusteoksia. Se ei ”fiilistele” vaan rakastaa ja usuttaa artistit ja
genretkin rakastamaan toisiaan. Stanley kirjoittaa fanina vertaisilleen. 700
lämmintä ja ymmärryksentäyteistä sivua mistä hyvänsä muusta aiheesta kuin
pop-musiikista saisivat minut voimaan pahoin. Nyt hehkun onnesta ja siteeraan
Madonnaa:
kaipaa perusteoksia. Se ei ”fiilistele” vaan rakastaa ja usuttaa artistit ja
genretkin rakastamaan toisiaan. Stanley kirjoittaa fanina vertaisilleen. 700
lämmintä ja ymmärryksentäyteistä sivua mistä hyvänsä muusta aiheesta kuin
pop-musiikista saisivat minut voimaan pahoin. Nyt hehkun onnesta ja siteeraan
Madonnaa:
Music can be such a revelation!
***
Saint
Etienne jää vaatimattomuussyistä käsittelemättä. Yeah Yeah Yeahin lukemisen jälkeen yhtyeen debyyttisingle, Neil
Young -cover ”Only Love Can Break Your Heart”, tuntuu entistä luontevammalta
ratkaisulta. Bob Stanleyn estetiikassa hippikrapulainen folkrock ja house-sävytteinen
konepop ovat yhtä. Mitä muutakaan?
Etienne jää vaatimattomuussyistä käsittelemättä. Yeah Yeah Yeahin lukemisen jälkeen yhtyeen debyyttisingle, Neil
Young -cover ”Only Love Can Break Your Heart”, tuntuu entistä luontevammalta
ratkaisulta. Bob Stanleyn estetiikassa hippikrapulainen folkrock ja house-sävytteinen
konepop ovat yhtä. Mitä muutakaan?
Kommentit (2)
Hyvä kirjoitus, varsinkaan kun en luultavasti jaksa kahlata tuota 700 sivua.
Siis VARSINKIN.