Johanneksenkirkossa

Kliseen
mukaan ”vapauteen kuuluu vastuu”. Kuten kliseet yleensä, väite pitää paikkansa.
Erityisen suuri vastuu kuuluu taiteelliseen vapauteen, kun sitä käytetään
oikein ja tehdään jotain suurta. Keskinkertaiset taiteilijat eivät kanna yhtä
merkittävää vastuuta kuin nerot nerokkuuksineen. Luovaa ihmistä pitää syyttää
silloin, kun hän on onnistunut ja löytänyt yleisönsä. Epäonnistujista
huolehtivat unohdus ja alelaarit.
Mikko
Joensuulla oli viime vuosikymmenellä yhtye, Joensuu 1685, joka julkaisi yhden
levyn ja katosi. Joensuu 1685 (2008)
on pelastanut minua ilmestymisestään saakka. Yhtä raikasta, vakavaa ja hyvässä
mielessä tyylitietoista musiikkia tehdään Suomessa harvoin, jos koskaan.
Kuuntelukestävyyttä on lisännyt käsitys siitä, että enempää ei tullut tai tule.
Ehdin jo turtua huhuihin Mikko Joensuun soololevystä, sillä vuosikausiin ei
kuulunut mitään. Land of Darkness / Lake
of Fire
-ep (2014) vaikutti jäävän yksittäiseksi houkuttimeksi.
Sitten
kerrottiin, että Joensuu julkaisee albumitrilogian. Melkein petyin. Siirtymä
niukkuudesta yltäkylläisyyteen sisältää riskin. Tähän mennessä Joensuun
tuotanto on ollut erehtymätöntä.
Trilogian
avaavan Amen 1 -albumin
julkaisukonsertti järjestettiin viime perjantaina Helsingin Johanneksenkirkossa.
Joensuuta säesti yli kymmenhenkinen orkesteri jousineen, kirkkourkuineen ja
taustalaulajineen. Ensimmäisen tunnin aikana Joensuu yritti muutaman kerran
puhua kappaleiden välillä ja sai sanotuksi sen, että hänen ei kannata puhua.
Että hän on kiitollinen. Laajemmat spiikkiyritykset tukahtuivat.
Noina
hetkinä mietin vastuuta. Mikko Joensuun käytös ei vaikuttanut hermostuneelta
tai ramppikuumeiselta. Enemmänkin hän tuntui tiedostavan, että teoilla,
varsinkin hyvillä, on seurauksensa. Jo lyhyen kuuntelun perusteella rohkenen
väittää, että Amen 1 on lähivuosien
merkittävimpiä kotimaisia musiikkijulkaisuja. Joensuu tietää tämän itsekin. Hän
vaikuttaa ihmisiin. Vähemmästäkin menee puhekyky, mutta enemmän on tulossa.
Julkaisukeikan loppupuolella Joensuu esitti kappaleita levyiltä Amen 2 ja Amen 3. Osallistun sanattomuuteen kommentilla: huhhuh.
Edellisessä postauksessani sivusin taiteilijoiden kyvyttömyyttä puhua taiteestaan. Kaikkien
ei tarvitse, ei ainakaan Mikko Joensuun, mutta vastuutaan hän ei pääse pakoon.
Ehkä toimittajat kannustavat höpöttämään, enkä todellakaan lue Amen 1 -aiheisia haastatteluja. Mitä
Closer My Godin” ja ”Thief and a Liarin” kaltaisista kappaleista kannattaa
kertoa? Riittää kun – seuraa toinen klisee – ”seisoo niiden takana”.

Johanneksenkirkon
tunnelmakin vaurioitui loppua kohden, kun Joensuu alkoi nauttia olostaan. Eipä
rentouduta! Amen 1 on niin kaunis
asia, että Mikko Joensuuta täytyy syyllistää vielä kauan. Miltähän Amen 3:n julkaisukonsertissa tuntuu?
Mistä löytyy riittävän suuri kirkko?




Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *