Musta takki
Jäähallikeikoillaajattelen jäätä. Käsitykseni mukaan sitä ei sulateta vaan se peitetään. (Luotan
Helsingin kaupunginkirjaston mainion Kysy.fi-palvelun vastaukseen – en kysynyt itse.) Eli jalkojen alla on kylmää. Jos kantta raottaisi, voisi
ottaa vauhdin ja liukua.
The
Curen Hartwall Arenan keikalla olisi mahtunut tekemään vaikka piruetin.
Permanto ei ollut tiivisti täynnä edes miksauskopille saakka. Epäonnistun aina
lippujen ostohetkellä, minkä vuoksi jouduin alakatsomoon. Sieltä näki
tyhjyyden, ja siellä vierelläni istui kaksi pankkivirkailijan oloista naista.
Kun toinen heistä innostui, hän nosti kätensä pystyyn ja huojui aistillisesti.
Oli perjantai ja hän oli rakastunut.
Curen Hartwall Arenan keikalla olisi mahtunut tekemään vaikka piruetin.
Permanto ei ollut tiivisti täynnä edes miksauskopille saakka. Epäonnistun aina
lippujen ostohetkellä, minkä vuoksi jouduin alakatsomoon. Sieltä näki
tyhjyyden, ja siellä vierelläni istui kaksi pankkivirkailijan oloista naista.
Kun toinen heistä innostui, hän nosti kätensä pystyyn ja huojui aistillisesti.
Oli perjantai ja hän oli rakastunut.
It’s so cold it’s like cold if you
were dead
were dead
Avauskappale
”Plainsongin” aikana seurasin toista naista tai pikemminkin tyttöä, joka seisoi
permannon takaosassa. Musta pitkä takki oli napitettu ylös asti. Halutessaan
hän olisi voinut kävellä kymmenen metriä eteenpäin, eikä vieläkään olisi tullut
ahdasta. Mutta tyttö seisoi tarpeettoman etäällä, kädet takin taskussa, silmät
kiinni tai auki.
”Plainsongin” aikana seurasin toista naista tai pikemminkin tyttöä, joka seisoi
permannon takaosassa. Musta pitkä takki oli napitettu ylös asti. Halutessaan
hän olisi voinut kävellä kymmenen metriä eteenpäin, eikä vieläkään olisi tullut
ahdasta. Mutta tyttö seisoi tarpeettoman etäällä, kädet takin taskussa, silmät
kiinni tai auki.
Jäällä,
joka ei ollut jäätä vaan muovia.
joka ei ollut jäätä vaan muovia.
”Plainsong”
on laulu hänestä. Myös ”Pictures of You”, ”A Night Like This”, ”High” ja ”Last
Dance” kertovat mustatakkisesta tytöstä, ja The Cure esitti ne kaikki settinsä
ensimmäisessä osiossa. Wishin ja The Head on the Doorin kappaleet
kuulostivat paremmalta kuin Disintegrationin,
jonka äänivallia viisihenkisen The Curen on vaikea toisintaa lavalla.
”Lullabyssa” he onnistuivat ja ”Lovesongissa” olivat onnistua, kunnes Robert
Smith mylvi herkimmän kertosäkeensä pilalle. Wish-albumin ”From the Edge of the Deep Green Sean” tyyppisessä vyörytyksessä
nyky-Cure oli oikeammilla jäljillä.
on laulu hänestä. Myös ”Pictures of You”, ”A Night Like This”, ”High” ja ”Last
Dance” kertovat mustatakkisesta tytöstä, ja The Cure esitti ne kaikki settinsä
ensimmäisessä osiossa. Wishin ja The Head on the Doorin kappaleet
kuulostivat paremmalta kuin Disintegrationin,
jonka äänivallia viisihenkisen The Curen on vaikea toisintaa lavalla.
”Lullabyssa” he onnistuivat ja ”Lovesongissa” olivat onnistua, kunnes Robert
Smith mylvi herkimmän kertosäkeensä pilalle. Wish-albumin ”From the Edge of the Deep Green Sean” tyyppisessä vyörytyksessä
nyky-Cure oli oikeammilla jäljillä.
Disintegrationin ohella niin kutsuttu ”tuomio-trilogia”
eli Seventeen Seconds, Faith ja Pornography on ollut perusravintoani viimeisen kymmenen vuoden
ajan. Faithilta, kolmikon parhaalta,
ei kuultu yhtään kappaletta, Seventeen
Secondsilta ja Pornographylta
yhdet.
eli Seventeen Seconds, Faith ja Pornography on ollut perusravintoani viimeisen kymmenen vuoden
ajan. Faithilta, kolmikon parhaalta,
ei kuultu yhtään kappaletta, Seventeen
Secondsilta ja Pornographylta
yhdet.
Toisen
encore-osuuden lopussa olin kadottanut mustatakkisen tytön näkökentästäni. Jos
hän ei ollut lähtenyt kesken, hän takuulla arvosti ”A Forestia”, The Curen
varhaista keskeisteosta. Smith tulkitsi kappaleen asiaankuuluvalla
pakokauhulla. ”A Forestin” perusteella yhtye olisi ollut ärsyttävän kyvykäs
esittämään tuhkanharmaata materiaaliaan vuosilta 1980–1982. Kolkko halli olisi
tarjonnut erinomaiset puitteet ”The Holy Hourille” tai ”A Strange Daylle”.
encore-osuuden lopussa olin kadottanut mustatakkisen tytön näkökentästäni. Jos
hän ei ollut lähtenyt kesken, hän takuulla arvosti ”A Forestia”, The Curen
varhaista keskeisteosta. Smith tulkitsi kappaleen asiaankuuluvalla
pakokauhulla. ”A Forestin” perusteella yhtye olisi ollut ärsyttävän kyvykäs
esittämään tuhkanharmaata materiaaliaan vuosilta 1980–1982. Kolkko halli olisi
tarjonnut erinomaiset puitteet ”The Holy Hourille” tai ”A Strange Daylle”.
Mutta
ei. Etenkin viimeinen tunti mentiin pankkileidien ehdoilla. ”Never Enough” ja ”Wrong
Number” olivat heille outoja valintoja, mutta reippaan rytmin tahdissa oli
kiva hytkyä. ”Friday I’m in Love” ja ”Just Like Heaven”, The Curen varsinaiset
pop-helmet, hukkuivat bileputkeen, ”Hot Hot Hot!!!”:in ja ”The Love Catsin” saastaan.
Kitarastaan luopuneen Robert Smithin tanssahtelulle saattoi bongata lähes yhtä
vieraannuttavia vastineita pitkin katsomoa.
ei. Etenkin viimeinen tunti mentiin pankkileidien ehdoilla. ”Never Enough” ja ”Wrong
Number” olivat heille outoja valintoja, mutta reippaan rytmin tahdissa oli
kiva hytkyä. ”Friday I’m in Love” ja ”Just Like Heaven”, The Curen varsinaiset
pop-helmet, hukkuivat bileputkeen, ”Hot Hot Hot!!!”:in ja ”The Love Catsin” saastaan.
Kitarastaan luopuneen Robert Smithin tanssahtelulle saattoi bongata lähes yhtä
vieraannuttavia vastineita pitkin katsomoa.
Puristin
omaa mustaa takkiani ja halusin poistua. Vaan entä jos, sittenkin, ilta olisi päättynyt arvokkaasti? Entä jos loppuun olisi
säästetty ”All Cats Are Grey”?
omaa mustaa takkiani ja halusin poistua. Vaan entä jos, sittenkin, ilta olisi päättynyt arvokkaasti? Entä jos loppuun olisi
säästetty ”All Cats Are Grey”?
Valot
syttyivät, toivossa ei ollut hyvä elää. Jonotin vessaan, jonka seinällä oli
eturauhaslääkkeen mainos. Otin Faith-annokseni
kotona kuulokkeilla.
syttyivät, toivossa ei ollut hyvä elää. Jonotin vessaan, jonka seinällä oli
eturauhaslääkkeen mainos. Otin Faith-annokseni
kotona kuulokkeilla.
***
Perjantai-ilta
osoitti, kuinka vieraantunut olen enemmistön tavasta suhtautua The Cureen.
Tiedän tarinan mutta en yleensä ota sitä huomioon. 1980-luvun loppupuolella The
Cure siirtyi postpunkin jälkeiseen tilaan ja onnistui valloittamaan Amerikan.
Myös Disintegration (1989) oli
kaupallinen menestys, eikä kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt ”Friday I’m in
Love” -single hidastanut tahtia. Monille, hyvin monille, The Cure on MTV:n
kulta-ajan ääniraitaa, ”kasaria” tai ”ysäriä” siinä missä Madonnakin.
osoitti, kuinka vieraantunut olen enemmistön tavasta suhtautua The Cureen.
Tiedän tarinan mutta en yleensä ota sitä huomioon. 1980-luvun loppupuolella The
Cure siirtyi postpunkin jälkeiseen tilaan ja onnistui valloittamaan Amerikan.
Myös Disintegration (1989) oli
kaupallinen menestys, eikä kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt ”Friday I’m in
Love” -single hidastanut tahtia. Monille, hyvin monille, The Cure on MTV:n
kulta-ajan ääniraitaa, ”kasaria” tai ”ysäriä” siinä missä Madonnakin.
Monille
heistä Seventeen Seconds ei ole
elintärkeä. Minulle taas Kiss Me, Kiss
Me, Kiss Me ja Wish ovat
vaihtelevasta erinomaisuudestaan huolimatta pelkkiä Seventeen Secondsin ja Faithin
alaviitteitä, joissa mainitaan, että näin isoa ja rahakasta voi kasvaa näin
pienestä ja lohduttomasta.
heistä Seventeen Seconds ei ole
elintärkeä. Minulle taas Kiss Me, Kiss
Me, Kiss Me ja Wish ovat
vaihtelevasta erinomaisuudestaan huolimatta pelkkiä Seventeen Secondsin ja Faithin
alaviitteitä, joissa mainitaan, että näin isoa ja rahakasta voi kasvaa näin
pienestä ja lohduttomasta.
En
ehkä tietäisi Faithista, ellei The Cure
olisi voittanut massoja puolelleen. Tästä ei seuraa kiitollisuudenvelkaa.
ehkä tietäisi Faithista, ellei The Cure
olisi voittanut massoja puolelleen. Tästä ei seuraa kiitollisuudenvelkaa.
Pettymyksensekainen
keikkakokemus sulaa helpotukseksi. Vuosien ajan rakentamani ”Oma Cure” jäi ”A
Forest” -tulkintaa ja joitain The Head on
the Door / Disintegration / Wish -pilkahduksia
lukuun ottamatta koskemattomaksi. Jos Robert Smith olisi esittänyt ”All Cats
Are Greyn” huonosti, palautuminen
olisi nyt vaikeampaa.
keikkakokemus sulaa helpotukseksi. Vuosien ajan rakentamani ”Oma Cure” jäi ”A
Forest” -tulkintaa ja joitain The Head on
the Door / Disintegration / Wish -pilkahduksia
lukuun ottamatta koskemattomaksi. Jos Robert Smith olisi esittänyt ”All Cats
Are Greyn” huonosti, palautuminen
olisi nyt vaikeampaa.
Todennäköisesti
mustatakkista tyttöä ei ole olemassa. ”A Forest” kertoo Smithin toistuvasta
painajaisesta. Sen voi ottaa myös kirjoittamisen, etenkin The Curesta
kirjoittamisen kommentaarina.
mustatakkista tyttöä ei ole olemassa. ”A Forest” kertoo Smithin toistuvasta
painajaisesta. Sen voi ottaa myös kirjoittamisen, etenkin The Curesta
kirjoittamisen kommentaarina.
The
girl was never there
girl was never there
It’s
always the same
always the same
I’m
running towards nothing
running towards nothing
Again
and and again and again and again…*
and and again and again and again…*
(*
Toistetaan kymmenen tai sata kertaa. Metsän ei kuulu vastata.)
Toistetaan kymmenen tai sata kertaa. Metsän ei kuulu vastata.)