Ei hyvinvointia

Libera-säätiön
toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kyseenalaisti viikonloppuna Helsingin Sanomissa taiteen julkisen
rahoituksen. Pursiaisen kirjoitus julkaistiin Hesarin Esseevieras-palstalla,
johon ei ole tapana etsiä esseitä vaan epämuotoisia
mielipidekirjoituksia. Pursiainen asettuu jatkumoon. Hän vahventaa nuorekasta
sekä todellisuudentajustaan vakuuttunutta argumentaatiotaan esiintymällä
kirjoittajakuvassa huppari päällä. Avatut ylimmät napit ovatkin niin 00-lukua.
Pursiainen
haluaisi, että taiteen arvo – ja oikeus olla olemassa – mitattaisiin vapailla
markkinoilla. Taloudellinen tukeminen voitaisiin jättää vähemmälle. Ongelmallisena
Pursiainen pitää myös riippuvuussuhdetta, joka syntyy taiteilijan ja tätä tukeneen julkisen sektorin välille.
Valppaat
Mikko Aarne ja Aleksis Salusjärvi ampuivat Pursiaisen näkemykset alas muutamassa
tunnissa, enkä kirjoita laajamittaisesti päälle. Kuten Aarne toteaa, juuri
systemaattinen ja julkinen tuki mahdollistaa taiteellisen ilmaisunvapauden.
Salusjärvi puolestaan huomauttaa, että vaikka Pursiainen haluaa lietsoa
mielikuvaa taiteilijoille syydettävistä miljoonista, suurin osa valtion tuista
menee instituutioiden ylläpitoon. Tekijöitä tukevat usein yksityiset säätiöt,
minkä luulisi kelpaavan Liberalle.
Populistinen
antipatia nk. kulttuuriväkeä kohtaan on Pursiaisen kirjoitelman varsinainen
moottori. Hän tietää kyllä, että taiteilija-apurahat eivät nykymitassaan
hetkauta valtiontaloutta. Lisäyksiä tuskin on luvassa ainakaan tällä
hallituskaudella. Silti Pursiainen katsoo aiheelliseksi hiukan ravistella,
muistuttaa kaapin paikasta:
Kulttuurin tukien tarkoituksena on edistää kuluttajien, ei tuottajien
hyvinvointia. Siksi tuottajien, kuten taiteilijoiden elintasolla on kulttuuria
tuettaessa pelkkä välinearvo. Tuet eivät ole olemassa taiteilijoita 
elättääkseen.
Pursiainen käyttää tahallisen kankeita termejä
”kuluttaja” ja ”tuottaja”. Taide on jotain, mitä alkutuotanto valmistaa
kulutettavaksi. Kun on kulutettu eli saatu vatsat täyteen, voidaan hyvin. Tämä
on signaali tuottajalle: tuota lisää hyvinvointia, sehän ihmisille maistuu. Yhtälö
vaikuttaa sujuvalta jos unohtaa, että taiteen tehtävä ei missään nimessä ole hyvinvoinnin
tuottaminen. Taideyliopiston Artsequal-tutkimushankkeen varajohtaja Kai
Lehikoinen kommentoi vuosi sitten Helsingin
Sanomissa
:
Teknokraattisesta toimintapolitiikasta nouseva ja uusliberalistiseen
hyötyajatteluun perustuva mittaristo on suunnannut keskustelua väärään
suuntaan. On jouduttu puolustamaan julkista taiderahoitusta, ja
puolustuspuheessa toisarvoiset asiat ovat saaneet etusijan.
Hyvinvointivaikutuksiin vetoaminen vääristää
taidepoliittista pohdintaa. Merkityksellinen taidehan ei paranna vaan paljastaa
ihmisille pahoinvointia sekä yksilössä että yhteiskunnassa. Epäilen sitä kurjaa,
joka poistuu teatterista esityksen ”ravitsemana” eli entistä kyvykkäämpänä
huomisen työpäivän haasteisiin. Toki kohottavuus on yksi taideteoksen
mahdollisista vaikutuksista mutta vain yksi.
Toisin kuin Pursiainen kovistelee, tuet ovat
olemassa nimenomaan taiteilijoiden elättämistä varten. Alkeellinen hyvinvointi
luo edellytykset, joiden avulla taiteilija voi keskittyä elämän
fundamentaalisen pahoinvoinnin tutkimiseen. Ilman tuettuja ilonpilaajia maailma
olisi vielä enemmän pursiaisten. Kulttuurista rakentuisi ruuansulatusjärjestelmältä
kalskahtava hyvinvointimylly, jossa sellainen, mistä ei juuri nyt haluta maksaa,
siirtyisi lautasen reunan kautta jätteisiin.
Pursiainen jatkaa:
Kenelläkään
ei ole kansalaisoikeutta saada valtiolta elantoa vain siksi, että on päättänyt
ryhtyä taiteilijaksi.
Olen samaa mieltä. Oma päätös ei tälläkään
hetkellä riitä perusteeksi edes yksittäisen työskentelyapurahan saamiseen. Ei
ole olemassa anteliasta valtiota,
joka jakaa kirstustaan jokaiselle pyytävälle piirtelijälle tai
kirjoittelijalle. Päätökset perustuvat vertaisarviointiin, kilpailu on lohduttoman
kovaa ja apurahat yleisimmin kertaluontoisia.

Mitäs näistä, sillä Pursiainen haluaa herättää
keskustelua. Ikään kuin keskustelu koskaan nukkuisi. Jutun kommenttiosiosta
huomaa, että kansa tietää taas hiukan paremmin, mistä karsia tässä vaikeiden
aikojen loppuliu’ussa.
Kommentit (2)
  1. Hienoa että tähän otetaan kantaa. Julkiseen rahoitukseen puuttuminen johtaisi taiteilijoiden ajamiseen yrittäjiksi jolloin tekijöiden ympärille vaadittaisiin välttämättä markkinallisten gallerioiden ja mesenaattien koneisto. Tällaisesessa skenaariossa ero designiin, manieristiseen hölynpölyyn ja käsityöhön kuroutuisi, eipä niin että jälkimmäiselläkään olisi juuri itseisarvoa jota ei tarvitsisi hellittämättä vakuutella.

    Julkisesti rahoitettujen museoiden ja vesileimagallerioiden kuraattorit ovat jo valmiiksi lukeneet aimo annoksensa markkinataloutta ja jo nykyisellään ajavat toimeentuloa havittelevia taiteilijoita tuottamaan teoksia jotka vain taloudellisesti vakaissa olosuhteissa kykenevät tuottamaan fotorealisminsa, kitchinsä tai muun dekoratiivisen, helposti omaksuttavan taideteosten sarjan. Henkilökohtaiset apurahat ovat tärkeä viesti tekijöille heidän arvostuksestaan ja ammattialan oikeutetusta olemassaolosta rahamaailman ulkopuolella.

    1. Antti Hurskainen
      23.5.2017, 08:11

      Kiitos tästä, hyviä tarkennuksia. Tänään onkin ohjelmassa apurahahakemuksen tekemistä. Sitä kehotetaan häpeämään, mutta en suostu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *