Liian parantunut

Pyrin
välttelemään kirjoitustaidottomien ihmisten kirjoittamia kirjoja. Aina en
onnistu, sillä etenkin populaarimusiikin piirissä aihe ja tekijä saattavat
asettaa pakotteita. Vaikka pidän The Cure -yhtyeestä enemmän kuin useimmista
elämään liittyvistä asioista, olen lukenut vain murto-osan The Cure -aiheisesta
kirjallisuudesta. Yhtyeen tarina ei kiinnosta minua niin paljon, että jaksaisin
täydentää Jeff Apterin kattavan Never
Enough
-biografian piirtämää kuvaa. Muunlaista on vähän tarjolla. Silti:
jos jättäisin The Curen alkuperäisen rumpalin muistelmateoksen lukematta,
tuntisin itseni riittämättömäksi faniksi.
Neron
läheisen työtoverin muistelmat muodostavat alalajinsa pop-kirjallisuuteen. The
Fallin basist
i Steve Hanleyn teos The Big Midweek – Life Inside The Fall (2014) on dokumentaarisessa
illuusiottomuudessaan merkkitapaus. Pulp-yhtyeen Russell Seniorin Freak Out the Squares: My Life in a Band
Called Pulp
(2015) odottaa vuoroaan lukulistallani.
Lol
Tolhurstin (s. 1959) Cured ilmestyi
tänä vuonna Kirsi Luoman suomennoksena ja pääsi jonon ohi. Asetelma on
potentiaalisesti herkullinen: Tolhurst ja The Curen mastermind Robert Smith
ovat tunteneet toisensa viisivuotiaasta saakka, perustaneet yhtyeen keskellä
1970-luvun Britannian sähkökatkoja ja epätoivoa, popularisoineet goottihenkisen
postpunkin, riitautuneet ja selvitelleet välejään oikeussalissa. Lisäksi
Tolhurst kamppaili vakavan alkoholiongelman kanssa koko 1980-luvun. Disintegration-sessioissa vuonna 1989
hän oli jo työkyvytön, ja lopulta Smith erotti lapsuudenystävänsä The Curesta –
kirjeitse!
Reflektoitavaa
siis riittäisi, mutta Tolhurst hukkaa mahdollisuutensa. Hänellä ei ole mitään
musiikkijournalistisen tason ylittävää sanottavaa The Curen levytyksistä. Pornography (1982) on hänen suosikkinsa,
koska se on The Curen ”rankin albumi”. Seventeen
Secondsilla
(1980) ”Robertin musiikillinen nerous välittyy kuulijalle
ensimmäisen kerran”. Ehkä Tolhurst on tarkistanut näkemyksen AllMusicista, niin
häkellyttävän tiedotemaista kieltä hän käyttää.
Jo
Curedin avausvirke on ala-arvoinen:
Yleensä The Curea ei yhdistetä
punkiin, mutta Robert ja minä olimme Crawleyn ensimmäiset punkkarit.
(s. 15)
Lol!
Kaikki, jotka ovat kuulleet ”Boys
Don’t Cryn” tai joilla on edes alkeellista pop-sivistystä, ymmärtävät The Curen
punk-yhteydet. Ylipäätään Cured
tukehtuu ilmiselvyyksiinsä, fraaseihinsa ja kliseisiinsä. Menestyksen ontto
glamour mainitaan, samoin teinivuosien veljeys ja omaehtoisuus. Pop-tähteyteen
kasvaminen saattaa olla ennalta-arvattava ja mieltä samentava kokemus, mutta
Tolhurst onnistuu kuvauksellaan laskemaan riman niin alas että sen tiputtaminen
alkaa menettää merkityksensä. Bändissä soittaminen näyttäytyy Curedia lukiessa harvinaisen
luotaantyöntävänä optiona.
Kauhistuttaa
ajatella, että joku saattaa luoda käsitystään The Curen musiikista ja
maailmakatsomuksesta Curedin avulla.
Kuuntelisin mieluummin Kotiteollisuutta kuin Tolhurstin lääppimää versiota The
Curesta.
Kuten
teoksen nimi antaa ymmärtää, Lol puhuu parantuneen näkökulmasta. Cured pursuu AA-jargonia, jossa entinen
elämä kutistuu sumuiseksi taivallukseksi kohti pohjaa. Jälkiviisaasta ”en
ymmärtänyt, kuinka lähellä tuhoa olin” -logiikasta puuttuu ainoastaan roima
uskoontulo. Eipä silti, Tolhurstissa on kosminen puolensa. Bändin, vaimon ja
lapsen eli kaiken menettänyt Lol vaeltaa 1990-luvun alussa Kuolemanlaaksoon:
Kuljin rakennusten ohi aavikon
laitaan. Ilta oli kuuma, ja riisuin alushoususilleni. Halusin aistia kuivan
tuulen ihollani. Olo tuntui paremmalta ilman vaatteita. Katsoin ylös ja näin
koko taivaan, kuun ja kaikki tähdet yhtenä ohikiitävänä iäisyyden hetkenä
ylläni, ympärilläni, osana minua.

(s. 295–296)
Paljas
synnintekijä on valmis aloittamaan uuden elämän. Minä taas olisin valmis
kysymään Tolhurstin kustannustoimittajalta: ihanko ilkeyttäsi et puuttunut
tuohon?
Alkoholivieroituksessa
on kerrottu, että katkeruudesta pitää päästä. Curedin itseinhokin on ulkokohtaista, aivottoman vakauden
lävistämää. Tolhurst ei piittaa tarinallistamisen sudenkuopista. Ikään kuin Pornography-kiertueen humalaiset
sattumukset olisivat ennalta määrättyjä välietappeja hänen suuressa
sairaskertomuksessaan. Ikään kuin kaaosta ei olisi. Nyt hän sen huomaa, kun
kaikki on selvää.
Englanninkielisessä
maailmassa teos tunnetaan nimellä Cured.
The Tale of Two Imaginary Boys.
Tolhurst kirjoittaa
Robert Smithistä paljon ja saa sanottua uskomattoman vähän. Ainoat ”paljastukset”
liittyvät The Curen johtajan persoonan kaksijakoisuuteen. Smith vetäytyy mutta
kykenee myös puhumaan pubissa jalkapallosta ja olemaan faneille mukava.
Tämänkin tiesimme jo. Cured on
antikatkeruudessaan johdonmukainen, eikä Tolhurst avaa Smithin ikäviä puolia
käytännössä lainkaan.
1990-luvun
alussa Tolhurst haastoi Smithin oikeuteen tienatakseen The Curen tuotannolla
enemmän. Smith voitti, ja Cured ottaa
tehtäväkseen painottaa, kuinka suuri virhe oikeudenkäyntiin lähteminen oli.
Kierot lakimiehet vain käyttivät Lol-rukkaa hyväkseen ja yrittivät tuhota hänen
ja Smithin välit lopullisesti.
Eivätpä
onnistuneet! Vuonna 2000 The Curen Bloodflowers-kiertue
saapui Tolhurstin kulmille Los Angelesiin. Lol oli jo aiemmin lähestynyt
Smithiä katumuskirjeitse, mutta nyt oli aika polvistua Donin jalkojen juureen.
Isä Robert harkitsee hetken ja armahtaa:
[T]unsin ystävän käden olallani.
”Hei, älä nyt hätäile, kaikki on ihan hyvin. Näistä ehditään kyllä puhua.”
Keskeytin vuodatukseni ja nostin katseeni, ja kun näin edessäni Robertin
hymyilevät kasvot, tajusin saaneeni jo anteeksi. Tuhlaajapoika saattoi vihdoin
palata kotiin
. (s.
310)
Ainoa
seikka, jota Cured kannustaa
pohtimaan, on Robert Smithin tyrannian todellinen luonne. Olisiko Smith
lähettänyt gorillat Tolhurstin perään, jos tämä olisi uskaltanut sanoa jotain
poikkipuolista? I know it was you, Fredo?

Curedin rivienvälejä tulkitsemalla
vastausta ei löydy. Tolhurstin teosta myydään paljaana selontekona, mutta
pikemminkin hänen retoriikkansa peittelee, lapioi kuonaa totuuden ylle. Jos
Tolhurst joskus oppii katumaan, hän katuu Curedin kirjoittamista.
Kommentit (2)
  1. AH, hei,

    tämä on ehkä kiusallista kuulla, mutta käytät kieltä niin, että voisin kirkua eturivissä, jos olisit erehtynyt lavatähdeksi. Tosin en kehtaisi kirkua etkä sinä joudu lavalle, mutta noin muuten. Olet kirkas, alakuloinen ja viiltävä viehättävällä tavalla. Sinulla tarkoitan tekstiäsi. Lisäksi assosioit lyyrisemmin kuin suomalaiset esseistit yleensä. Olet esseekirjallisuuden Sirkka Turkka. Sitäkin joku on muuten nimitellyt körtiksi.

    Olen lukenut sinua parvekepatjalla pitkin heinäkuuta. Patja on toki kova, päivät viileitä, asento epämukava, ja välillä käyn vetämässä leukaa niin kuin Juha Seppälä. Vaikka en tiedä mitään The Curesta tai muistakaan musiikeista enkä liene kustantajasi teoksille arvioimaa ensisijaista kohderyhmää, jatkan lukemista. Joissakin kohdissa tekisi mieli kysyä jotain (mitä vikaa on liassa ja hajussa, häh?; miksi rakastat alaviitteitä?), useimmissa vain nautin tekstin rytmistä, julmuuteen taipuvasta itsereflektiosta (olet siinä parempi kuin Hännikäinen) ja sellaisesta mustasta pohjavirrasta, joka veisi pateettisiin kauheuksiin, jos antaisi viedä.

    Ota tämä fanipostina. Ei sitä koskaan kovin paljon tule.

    1. Antti Hurskainen
      30.7.2017, 14:53

      Kiitän ja punastun. Ensi vuonna ilmestyvässä esseekokoelmassani on muuten ennätyksellisen vähän alaviitteitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *