Tarve hyvästellä
Morrisseyn
hiljattain ilmestynyt Low in High School
-pitkäsoitto ilahduttaa minua. Etenkin a-puolen kappaleita olen kuunnellut kahden
viikon ajan intensiivisesti, tehnyt muistiinpanoja ja ihastellut. ”I Wish You
Lonely” ja ”My Love, I’d Do Anything For You” ovat matkalla klassikkoasemaan.
Johtopäätös on ennenaikainen mutta väistämätön. Kun Morrissey toistaa viisi
kertaa sanan ”heroin”, olen myyty.
hiljattain ilmestynyt Low in High School
-pitkäsoitto ilahduttaa minua. Etenkin a-puolen kappaleita olen kuunnellut kahden
viikon ajan intensiivisesti, tehnyt muistiinpanoja ja ihastellut. ”I Wish You
Lonely” ja ”My Love, I’d Do Anything For You” ovat matkalla klassikkoasemaan.
Johtopäätös on ennenaikainen mutta väistämätön. Kun Morrissey toistaa viisi
kertaa sanan ”heroin”, olen myyty.
Moni
ei ole ollut. Low in High Schoolin
arvoa vieläpä tyydytään mittaamaan Morrisseyn idioottimaisilla
haastattelulausunnoilla. Antti Nylén toteaa Helsingin
Sanomien pyynnöstä olennaiset asiat heistä, jotka ”pesevät kätensä” nykyisestä
Morrisseysta. Totta, luovuttaa voi, mutta pahastumiseen perustuvassa kieltoreaktiossa
on vähän ylpeiltävää. Pakeneminen viittaa siihen, että Morrissey ei ole ollut
erityisen tärkeä myöskään ollessaan nk. hyvien puolella.
ei ole ollut. Low in High Schoolin
arvoa vieläpä tyydytään mittaamaan Morrisseyn idioottimaisilla
haastattelulausunnoilla. Antti Nylén toteaa Helsingin
Sanomien pyynnöstä olennaiset asiat heistä, jotka ”pesevät kätensä” nykyisestä
Morrisseysta. Totta, luovuttaa voi, mutta pahastumiseen perustuvassa kieltoreaktiossa
on vähän ylpeiltävää. Pakeneminen viittaa siihen, että Morrissey ei ole ollut
erityisen tärkeä myöskään ollessaan nk. hyvien puolella.
Musiikkitoimittaja
Tero Alangon manööveri on typerin tähän saakka lukemistani. Suomen Kuvalehdessä 48/2017* Alanko kehuu
ensin The Smithsin The Queen Is Deadia,
josta on ilmestynyt deluxe-versio. Hän pitää The Queen Is Deadia 1980-luvun parhaana levynä. Se on paljon,
tyypillisesti ja suunnilleen oikein sanottu. Alanko siteeraa ”I Know It’s Overin”
rivejä siitä, kuinka vaikeaa on olla hellä ja ystävällinen. Nuoren Morrisseyn
rooli ulkopuolisuuden ja epävarmuuden tuntojen sanoittajana mainitaan, eikä
mitään tästä voi kiistää.
Tero Alangon manööveri on typerin tähän saakka lukemistani. Suomen Kuvalehdessä 48/2017* Alanko kehuu
ensin The Smithsin The Queen Is Deadia,
josta on ilmestynyt deluxe-versio. Hän pitää The Queen Is Deadia 1980-luvun parhaana levynä. Se on paljon,
tyypillisesti ja suunnilleen oikein sanottu. Alanko siteeraa ”I Know It’s Overin”
rivejä siitä, kuinka vaikeaa on olla hellä ja ystävällinen. Nuoren Morrisseyn
rooli ulkopuolisuuden ja epävarmuuden tuntojen sanoittajana mainitaan, eikä
mitään tästä voi kiistää.
The
Smiths lopetti toimintansa kolmekymmentä vuotta sitten. Alangon mukaan
siitä alkoi solistin alamäki. Low in High
School hahmottuu vain ääripisteeksi:
Smiths lopetti toimintansa kolmekymmentä vuotta sitten. Alangon mukaan
siitä alkoi solistin alamäki. Low in High
School hahmottuu vain ääripisteeksi:
2000-luvun Morrissey-levyt ovat
korkeintaan välttäviä ja hänen yhteiskunnalliset tyrskähdyksensä jopa
kammottavia. Ymmärryksen ja empatian sijaan Morrisseyn, 58, mielen täyttävät
kitkeryys ja katkeruus. Siksi ”All The Young People Must Fall in Loven”
kaltaiset, epäilemättä hyvää tarkoittavat tekstitkin tuntuvat falskeilta.
korkeintaan välttäviä ja hänen yhteiskunnalliset tyrskähdyksensä jopa
kammottavia. Ymmärryksen ja empatian sijaan Morrisseyn, 58, mielen täyttävät
kitkeryys ja katkeruus. Siksi ”All The Young People Must Fall in Loven”
kaltaiset, epäilemättä hyvää tarkoittavat tekstitkin tuntuvat falskeilta.
You Are the Quarryn (2004) ohittaminen ”korkeintaan
välttävänä” on karkeaa ja ajattelematonta. Ennen kaikkea sitaatti pakottaa
pohtimaan, onko Tero Alanko kuunnellut 1980-luvun parasta levyä. En
ensimmäisenä liittäisi sanoja ”ymmärrys” ja ”empatia” ”Bigmouth Strikes Againiin”
tai ”Frankly, Mr. Shanklyyn”. Moni pitää kitkeryyttä ja katkeruutta Thatcher-ajan
Morrisseyn suurina hyveinä. The Smiths löysi tiensä ulkopuolisiin sieluihin
käyttämällä epäkorrekteja menetelmiä. On virheellistä luoda mielikuvaa, jossa
varhainen Morrissey on enkeli ja nykyinen paholainen.
välttävänä” on karkeaa ja ajattelematonta. Ennen kaikkea sitaatti pakottaa
pohtimaan, onko Tero Alanko kuunnellut 1980-luvun parasta levyä. En
ensimmäisenä liittäisi sanoja ”ymmärrys” ja ”empatia” ”Bigmouth Strikes Againiin”
tai ”Frankly, Mr. Shanklyyn”. Moni pitää kitkeryyttä ja katkeruutta Thatcher-ajan
Morrisseyn suurina hyveinä. The Smiths löysi tiensä ulkopuolisiin sieluihin
käyttämällä epäkorrekteja menetelmiä. On virheellistä luoda mielikuvaa, jossa
varhainen Morrissey on enkeli ja nykyinen paholainen.
Jeesuksellekin
hän antoi anteeksi vasta vuonna 2004. Mutta silloin Tero Alanko oli jo
luovuttanut.
hän antoi anteeksi vasta vuonna 2004. Mutta silloin Tero Alanko oli jo
luovuttanut.
Nyt
Alanko uskaltaa päättää artikkelinsa: ”Hyvästi, Morrissey”. Kun ex-hyvis
seuraavan kerran puhuu tai julkaisee, Alangon kaltaiset kai peittävät korvansa.
Mieleen tulee vuoden 2009 single ”All You Need Is Me”:
Alanko uskaltaa päättää artikkelinsa: ”Hyvästi, Morrissey”. Kun ex-hyvis
seuraavan kerran puhuu tai julkaisee, Alangon kaltaiset kai peittävät korvansa.
Mieleen tulee vuoden 2009 single ”All You Need Is Me”:
You
don’t like but you love me
don’t like but you love me
Either
way, you’re wrong
way, you’re wrong
You’re
gonna miss me when I’m gone
gonna miss me when I’m gone
Myös
The Smithsin “Rubber Ring” (1985) tarjoaa viisautta hyvästelytilanteeseen. Kappale
julkaistiin ”The Boy With the Thorn in His Side” -singlen b-puolena ja löytyy
myös Alangon kehumalta The Queen Is Dead
-deluxelta. ”Rubber Ring” kuvaa aikuistumisen ikäviä vaikutuksia pop-suhteeseen.
Laulut, jotka ovat joskus pitäneet kuulijaansa hengissä, menettävät arvoaan,
kun nuoruuden kurimus väistyy:
The Smithsin “Rubber Ring” (1985) tarjoaa viisautta hyvästelytilanteeseen. Kappale
julkaistiin ”The Boy With the Thorn in His Side” -singlen b-puolena ja löytyy
myös Alangon kehumalta The Queen Is Dead
-deluxelta. ”Rubber Ring” kuvaa aikuistumisen ikäviä vaikutuksia pop-suhteeseen.
Laulut, jotka ovat joskus pitäneet kuulijaansa hengissä, menettävät arvoaan,
kun nuoruuden kurimus väistyy:
Yes,
you’re older now
you’re older now
And
you’re a clever swine
you’re a clever swine
Näin
empaattisesti 80-luvun Morrissey laulaa ja etenee tulevaisuuttaan koskevaan
kysymykseen:
empaattisesti 80-luvun Morrissey laulaa ja etenee tulevaisuuttaan koskevaan
kysymykseen:
Do
you love me like you used to?
you love me like you used to?
Mikä
Morrissey-uskollisuudessa on niin vaikeaa? En itsekään pidä kaikista hänen
lauluistaan tai edes levyistään – maahanmuuttonäkemyksistä puhumattakaan. Silti
Low in High Schoolista kuulee saman
tappavan kaihon kuin The Smithsin urotöistä, Viva Hatesta tai Years of
Refusalista. Morrissey ei ole muuttunut läheskään niin paljon kuin annetaan
ymmärtää. Häntä yritetään istuttaa pop-journalistiseen narratiiviin, jossa
varhaisia klassikkolevytyksiä seuraa tuuliajo, hiipuminen ja parhaimmassa
tapauksessakin pelkkä paluu juurille. Morrissey ei kuitenkaan alistu
kunniavanhukseksi. Hänen keskenkasvuisuutensa on kroonista ja ikävää.
Morrissey-uskollisuudessa on niin vaikeaa? En itsekään pidä kaikista hänen
lauluistaan tai edes levyistään – maahanmuuttonäkemyksistä puhumattakaan. Silti
Low in High Schoolista kuulee saman
tappavan kaihon kuin The Smithsin urotöistä, Viva Hatesta tai Years of
Refusalista. Morrissey ei ole muuttunut läheskään niin paljon kuin annetaan
ymmärtää. Häntä yritetään istuttaa pop-journalistiseen narratiiviin, jossa
varhaisia klassikkolevytyksiä seuraa tuuliajo, hiipuminen ja parhaimmassa
tapauksessakin pelkkä paluu juurille. Morrissey ei kuitenkaan alistu
kunniavanhukseksi. Hänen keskenkasvuisuutensa on kroonista ja ikävää.
Rakastan
nykyistä Morrisseyta nimenomaan ”like I used to”. Löysin hänet The Queen Is Deadin avulla noin neljätoista
vuotta sitten. Silloiset heavyn ja progen marinoimat korvani pitivät
äänimaisemaa liian ohuena, mutta – Mark Simpsonin sanoin – perkeleen runoutta en voinut vastustaa. Edelleen useimmissa
Morrisseyn levytyksissä on jotain, mistä en pidä, mutta viettelevät voimat
vievät toistuvasti voiton.
nykyistä Morrisseyta nimenomaan ”like I used to”. Löysin hänet The Queen Is Deadin avulla noin neljätoista
vuotta sitten. Silloiset heavyn ja progen marinoimat korvani pitivät
äänimaisemaa liian ohuena, mutta – Mark Simpsonin sanoin – perkeleen runoutta en voinut vastustaa. Edelleen useimmissa
Morrisseyn levytyksissä on jotain, mistä en pidä, mutta viettelevät voimat
vievät toistuvasti voiton.
Morrissey
on vaativa kumppani. Toisin kuin monet artistit, hän ylipäätään on kumppani.
Hyvästelyn ja käsien pesemisen trendi osoittaa, että myös ne, joille Morrissey
ei ole koskaan merkinnyt paljoa, haluavat tehdä jotain merkityksellisyyteen
viittaavaa.
on vaativa kumppani. Toisin kuin monet artistit, hän ylipäätään on kumppani.
Hyvästelyn ja käsien pesemisen trendi osoittaa, että myös ne, joille Morrissey
ei ole koskaan merkinnyt paljoa, haluavat tehdä jotain merkityksellisyyteen
viittaavaa.
Kuten
”en enää kannata”-twiitin tai kirjoitelman Suomen
Kuvalehteen.
”en enää kannata”-twiitin tai kirjoitelman Suomen
Kuvalehteen.
—————-
*Juttu
on maksumuurin takana osoitteessa: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/musiikki/ylivertainen-lauluntekija-vai-kammottava-rajat-kiinni-polvasti-morrissey-on-molempia/
on maksumuurin takana osoitteessa: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/musiikki/ylivertainen-lauluntekija-vai-kammottava-rajat-kiinni-polvasti-morrissey-on-molempia/
Kommentit (2)
Kyllä Morrisseyn viimeisimmät ulostulot, joissa sivumennen sanoen kummastuttaa paitsi vastenmielinen aate myös ajattelun latteus ja mielikuvituksettomuus (tajuaako hän latelevansa aivan samoja fraaseja kuin tuhannet alt-right-pellet?), ovat olleet järkytyksen ja kriisin paikkoja nimenomaan monelle hartaalle Morrissey-fanille. Morrissey kun on (ollut) artisti, jota seurataan ja rakastetaan kokonaisuutena, ei pelkästään musiikin vaan myös esteettisen ja yhteiskunnallisen näkökulman takia. Ja kyllä tässä näkökulmassa on nähdäkseni tapahtunut selvä käännös. Parin vuoden takaiset Nigel Farage -sympatiat panivat jo vähän miettimään, mitä on tekeillä, mutta en minä ainakaan osannut varautua viime aikojen möläytyksiin. Retoriikka on vanhastaan tuttua, mutta vihan ja samastumisen kohteet ovat kääntyneet päälaelleen. Mikä saa Morrisseyn kaltaisen ihmisen asettumaan limaisten populistipoliitikkojen, raiskarimoguleiden ja miehittäjävaltioiden puolelle? Ei sitä voi selittää vain iällä ja sosiaalisella taustalla, niin kuin Nylén Hesarin haastattelussa tekee, eikä Morrisseyn kohdalla ole mahdollista myöskään keskittyä vain musiikkiin ja ummistaa silmiään hahmon muilta tekemisiltä — kyllä moralisointi on tässä tapauksessa suotavaa ja välttämätöntä, koska Morrissey itsekin on aina ollut lauluissaan ja lausunnoissaan häpeämätön moralisti.
Siinä mielessä kaikenlaiset jäähyväiset ja bänät ovat ymmärrettäviä reaktioita (parisuhteen päättymisen metaforat tuntuvat tässä yhteydessä varsin sopivilta). Salaa toivoin itsekin, että Low in High-School olisi roskaa, jotta voisi hyvillä mielin lakata seuraamasta Morrisseyn uraa ja "katkaista välit", mutta eihän se valitettavasti ole (vaikka lyriikkaan onkin kyllä tunkeutunut uudenlaista ankeutta ja laiskuutta). Vaan eipä hänestä oikein kumppaniksikaan enää ole. Vaikeita aikoja Morrissey-fanille…
Ymmärrän. Samaa mieltä olen erityisesti siitä, että Morrisseyn hiljattaisessa mediapreesensissä pöyristyttävintä on ollut juuri ajattelun ja ilmaisun latteus. Joitain vuosia sitten hänen haastattelunsa olivat ilotulitusta, nyt sameaa ölinää.
Ehkä minua suojaa tässä perikadossa se, että oma Morrisseyni on aina ollut virheellinen. En ole koskaan "allekirjoittanut" häntä. Esimerkiksi vuosikymmeniä jatkunut antipatia monarkiaa kohtaan ei ole suuremmin kiinnostanut minua. Eläinoikeusasia lienee Morrisseyn ainoa poliittinen ulottuvuus, jossa hän on suvereeni.
Olen ylipäätään huono loukkaantumaan mistään, mitä taiteilijat julkisesti sanovat. Sielussani tiedän, että vaikka kuinka pimeäksi Morrisseyn maailmakatsomus vajoaisi, hän ei lyö tai ammu – vaan laulaa. Taivaan (tai helvetin) porteillakin hän esittää "Life Is a Pigstyn".
Tilanne on varmasti ikävämpi niille, joille Morrissey on joskus ollut totuus kaikesta. Voimia. Itse jatkan hirviön rakastamista valikoivalla otteella.
(Tein postauksen koska ärsyynnyin Tero Alangon tärkeilevästä eleestä. Julkinen, suurieleinen "hyvästi" kertoo lausujansa halusta todistaa omaa oikeamielisyyttään, ei niinkään Morrisseyn hölmöyksistä.)