Riidan päätteeksi lapsen sänkyyn nukkumaan

Riitely on mielestäni yliarvostettua. En halua enkä jaksa riidellä. En tajua, minkä ihmeen takia olisi arvokasta oksentaa oma paha olo toisen päälle ja satuttaa toista tieten tahtoen ? Raivo-höyryissä tai loukkaantuneena sanoo mitä sattuu, eikä mieti pätkääkään seurauksia. Kunhan saa purettua kiukkunsa.

Erimielisyyksiä ja pettymyksiä tietenkin tulee parisuhteessa. Kukaan ei ole täydellinen, varsinkaan samaan aikaan. Arki, väsymys, huolet ja pelot vievät veronsa jokaisessa suhteessa. Itselleni on kuitenkin kaikkein raskainta olla riidoissa. Ei tartte olla kummoinenkaan epäsopu kun jo lähes lamaannun. Asia on pakko selvittää heti, jotta pystyn jatkamaan eteenpäin. Joku ajattelee takuulla, että pelkään riitelyä. Että pitäisi puhua suu puhtaaksi ja puhdistaa ilmaa säännöllisesti. Toki pitääkin. Mutta huuto-riitely ei mielestäni puhdista mitään. Päinvastoin. Se myrkyttää. Kuka pystyisi täysin unohtamaan loukkaavat sanat? Eikö ne heikkona hetkenä muistu mieleen ja syö luottamusta ja rakkautta sisältä päin? Ehkä jollekin raivoaminen sopii, minulle ei. Elämä tarjoilee riittävästi vaaran tuntua ilman parisuhde-riitelyä.

Välillä rinnakkain, joskus selätysten. Mutta yhdessä.

Välillä rinnakkain, joskus selätysten. Mutta yhdessä.

Toki puolisoni huomaa, jos hampaankolossa on jotain. Ajoittain on haasteellista itsekään aina tietää, että mikä jurppii takaraivossa. Siksi on turhaa ja epäreilua toisen naamalle sitä heittää. Yhdessä puhumalla asia kuin asia etenee, välillä hetkessä, joskus vuosien saatossa. Mutta kuitenkin tavalla tai toisella yhteiseen suuntaan. Omia höyryjä ja ärsytyksiä päästelen jumpatessa. Tarkoitus ei ole olla omahyväinen ja pitää meitä muita parempina parisuhde-onnistujina. En tiedä, miksi suhteemme jo alkuun lähti näille riitelemättömille uomille. Varmaan molemmat oltiin lyöty riittävästi päätä seinään edellisissä suhteissa. Ei ollut tarvetta pissata omaa reviiriä. Ei riitelylle tosin ollut juuri aikaakaan. Nopeasti kasvanut lapsikatras piti siitä huolen. Molemmat teki minkä pystyi ja vähän enemmänkin. Jos siinä oltais alettu riitelemään, olisi koko yritys nimeltä Meidän perhe takuulla kaatunut. Nykyään painotetaan omaa aikaa ja omaa tilaa. Toki on pidettävä itsestä huolta, muuten ei ole annettavaa muillekaan. Mutta kyllä jousto ja tietyssä määrin jopa uhrautuminen on paikallaan. Mikäli siis arvoasteikossa parisuhteen jatkuvuus on korkealla. Kaikkea ei voi saada. Jokainen joutuu tahollaan miettimään, mikä on oma arvomaailma ja tekeekö valintoja ja tekoja sen eteen oikeasti. Arvot ei ole erillinen osa arkea. Jos käytäntö on ristiriidassa niiden arvojen kanssa, joita pitää tärkeinä, on joko muutettava tekoja tai arvoja.

Taistelupari meidän 100-vuotis-juhlissa

Taistelupari meidän 100-vuotis-juhlissa

Kerran olen liittomme aikana hiiltynyt niin, että menin nukkumaan lapsen sänkyyn. Sängyn mitta taisi tuolloin olla alle metrin. Neljä alle 4-vuotiasta lasta oli mummilassa, istuimme kaksin iltaa kotona. Univelkaa oli muutaman vuoden verran ja aikuisten keskinen aika todella kortilla. Suunniteltiin tulevien häiden ohjelmaa. Juotiin vähän viiniä. Jostain syystä keskustelu kääntyi kirjoittamiseen. Tietokoneet ja tekstinkäsittely-ohjelmat olivat silloin meikäläiselle vielä täyttä hebreaa.  Huom, vuosi oli -95. Väitin kivenkovaan, että ikinä ei ihminen voi olla koneella kirjoittaessa yhtä luova kuin lyijykynän varressa. Että luova prosessi vaatii tuskailua, kumitusta ja rutistettuja paperiarkkeja roskiksessa. Mieheni taas puolusti teknologiaa ihmistä ja luovaa prosessia helpottavana tekijänä. Meikäläinen ei antanut periksi, suutahti moisesta loukkaavasta ja naurettavasta asenteesta ja painui niskojaan nakellen lapsen sänkyyn sykkyrään. Nukuin kuin tukki, univelat pitivät siitä huolen. Mutta aamulla ei ollut naurusta tulla loppua. Kummallakaan. Että sellaista laatuaikaa kaksin, ilman lapsia. Naurettava riita täysin epäoleellisesta asiasta. Inhimillistä eikä varmaan kovinkaan yllättävää. Oltiin aika kovilla jaksamisen kanssa. Mutta silloin lupasin itselleni, etten tarvitse moista riitelyä. Muutama kerta pian 25-vuotisen liittomme aikana ollaan riidelty niinkuin perinteisessä mielessä. Muuten ollaan tavalla tai toisella purettu sykkyrät mielestä ja sydämestä. Pyydetty ja annettu anteeksi. Ilman tahallista loukkaamista. Opeteltu toisen huomioimista ja kunnioitusta. Aina ei voi toista ymmärtää.  Eikä edes itseään. Suunta on kuitenkin yhteinen. En pidä meitä muita parempina. Tiedän vaan, että tämä ”riitelemättömyys” sopii meille. Ja tajuan, että tämäkin on elämän iso lahja.

Kiitos ja anteeksi,

  • Raakel

P.S. en edes muista, koska olisin viimeeksi ottanut käteeni lyijykynän. Että se siitä luovuudesta sitten kai… 😀

 

Liikkeellä on väliä

Jokainen askel on kotiinpäin ja kunhan jotenkin liikut, se on pääasia. Totta ja tarua. Toki liikunta kannattaa aina, mutta olen kävelevä esimerkki siitä, että vääränlaisilla liikeradoilla ja vääränlaisella liikunnalla kehon edellytyksiin nähden voi saada pahaa jälkeä aikaiseksi. Onneksi täsmä-liikkeillä voi tilannetta myös korjata.

Rintarangan ja lapatuen vahvistusta

Rintarangan ja lapatuen vahvistusta

Syksyllä kerroin, että luotto-fyssarini Anne Purasen kanssa laitettiin stop kaikelle ryhmä-jumppailulle ja tanssille. Siis kaikelle, mistä liikunnassa nautin. Miksi? Koska koko ajan sattui, tulehdus-kierre kiersi kroppaa paikasta toiseen. Tuntui, että mitä enemmän jumppaan, sen huonompaan suuntaan keho menee. Alkoi täsmä-treeni. Koti-liikkeillä ja kuntosalilla, sekä lisänä  kehonhuollollinen FasciaMethod-ryhmätunti. Kyllä, jouduin ”nöyrtymään” kuntosalin puolelle. Ja reilussa kahdessa kuukaudessa huomaan jo nauttivani treenistä siellä. Alkuun vihasin joka minuuttia. Mutta kun sitkeästi jatkoin, alkoi kehitystä tapahtua toivottuun suuntaan ja mukaan on tullut uusia mahtavia toiminnallisia harjoitteita, joista jo saan ihanat endorfiinit irti. Kävelykin on pykälän kivuttomampaa. Vaikkakin edelleen kaikkein haastavin laji. Suurimman muutoksen huomaan olkapäiden ja lavan seudun raastavan kipuilun helpottumisessa. Rintarangan liikkuvuuskin alkaa olemaan normaali. Toki matkaa on kivuttomuuteen vielä. Mutta jo rohkaiseva kehitys käynnissä. Kuntoilu ja kuntoutus ovat kaksi eri asiaa!

Liikkuvuutta rintarankaan sekä lonkan seudulle, fysioterapeutti Viivi Kettukangas opastaa

Liikkuvuutta rintarankaan sekä lonkan seudulle, fysioterapeutti Viivi Kettukangas opastaa, kuva Fysioaamu-sarjasta/MTV

Leikatun lonkan puoleinen pakara alkaa myös kiittää sitkeydestä. Täsmä-treeni on tuonut voimaa ja pitoa.

Rintarangan ja lapatuen vahvistusta

Pakaran vahvistusta, kuva Fysioaamu-sarjasta/MTV, fysioterapeutti Viivi Kettukangas ohjeistaa

Eilen FasciaMethod-tunnilla huomasin myös ilokseni, että syksyllä toivoton tasapaino-liike – vaaka, sujui jo mukavasti. Nämä hetket kannatta muistaa, kun tulee uskon puute. Kehitystä tapahtuu. Vakka välillä tuleekin takapakkia. Mutta vähän pidemmällä perspektiivillä huomaa hyödyt! Eikä kehitys onneksi katkennut, vaikka sairastelinkin välillä pari viikkoa enkä kyennyt treenaamaan. Itse asiassa tuntui, että tapahtui harppaus eteenpäin levon aikana.

Vaaka-yritys marraskuussa, vielä tuettuna tuolia vasten. Vierellä luotto-fyssari Anne Puranen

Vaaka-yritys marraskuussa, vielä tuettuna tuolia vasten. Vierellä luotto-fyssari Anne Puranen, kuva Fysioaamu-sarjasta/MTV

Liikkeen laadulla ja määrällä on siis todella väliä! Oikeanlainen liike, oikein annosteltuna tekee ihmeitä. Ja vaikka sattuu, kannattaa silti tehdä. Muuten sattuu vielä enemmän. Mutta ehdottomasti asiantuntijan ohjauksessa! Omat tuntemukset nimittäin voi todellakin valehdella. Se, mikä tehdessä tuntuu ihanalta, voi viedä ojasta allikkoon.

Tekemisen meininkiä ja iloa kaikkien treeneihin!

Ja muistetaan se ehkä kaikkein tärkein – riittävä lepo ja uni!

Vireää tammikuun alkua kaikille!

  • Raakel

Vuoden saldo

Vuosi vaihtuu. Mennyt vuosi on ollut edeltäjiään vaativampi. Se jää mieleen monella tapaa synkkänä – maailman tapahtumat ja oman elämänpiirin huolet, vastoinkäymiset, kivut ja säryt. Toki on myös lukuisia kirkkauden hetkiä, rakkautta, läheisyyttä, perhe, ystävät, rakkaat koirat, mieluisa työ, monet rauhan keitaat kotona ja mökillä. Elämän arvaamattomuus ja kaiken väliaikaisuus on tehnyt itsensä varsin näkyväksi.

Kuluneen vuoden askelmerkit, mökin rannalla Veran ja Demin kanssa

Kuluneen vuoden askelmerkit, mökin rannalla Veran ja Demin kanssa

En ole tehnyt Uuden vuoden lupauksia muistaakseni koskaan. Tänä vuonna teen. Lupaan kuunnella ja kuulla itseäni, antaa aikaa läheisille, tehdä rakkauden tekoja. Myös itselle. Hyväksyä elämän rajallisuus ja iloita siksi pienistä asioista. En kaipaa ”elä kuin viimeistä päivää”-olotiloja. Kaipaan levollista ja rakastavaa sydäntä. Vaikka ympärillä kuohuisi. Lapsuuteni hengellinen laulu sanoo ” Pauhatkoonpa elon meri, purtein kestää sen”. Pois liika huolehtiminen ja pelko. Tilalle pyydän viisautta, rohkeutta ja kiitollisuutta. Viisautta nähdä olennainen, rohkeutta kulkea omaa polkua, kiitollisuutta kaikesta, mitä elämän oppikoulu eteen kantaa.

Tämän vuoden Joulupyhät sujahti vähän ohi kiukkuisen vatsatauti-epidemian kiroissa. Koko suku sairastui. Mutta yhdessä saimme silti olla. Nyt, kodin tyhjennyttyä ja nuorison ollessa juhlistamassa alkavaa vuotta, ollaan puolison kanssa kotona kaksin. Ei raketteja eikä muutakaan rekvisiittaa. Pyjamat, toisemme, Crown-tv-sarja ja kodin autuas rauha ja hiljaisuus. Hyvästellään tämä vuosi, jolla ollut paljon opetettavaa ja otetaan vastaan tuleva. Luottavaisin ja kiitollisin mielin.

Kiitos kuluneesta vuodesta rakkaat blogini lukijat, parasta mahdollista tulevaa vuotta 2017! Olkoon se rakkaudesta rikas!

  • Raakel