Mun MaMu

Meillä on Unelma! Näistä postauksista täyttyi facebook viime päivinä. Syystä! Kerrankin käydään arvo-keskustelua.

Perheeni on suureksi ylpeydekseni rikas sekoitus eri perimiä. Nuorena ajattelin kantavani jonkin kulkurin perimää, niin kova matkustus-ja seikkailuvietti vei maailmalle. Tuskin meni tuntiakaan, etten suunnitellut jotakin seuraavaa reissua.  Todellisuudessa veressäni on savolaisen lisäksi ainakin italialaista – mieleiseni selitys jo lapsena alkaneelle Italia-fanitukselle. Lasteni perimä on huomattavasti monisäikeisempi. Esikoiseni puolet beniniläistä, loppu katras puoliksi suomenruotsalaista verta, johon sekoittunut aikojen saatossa saksalaista useampaakin kautta. Kaikki olemme suomalaisia, Suomessa syntyneitä. Kotona puhutaan suomea ja ruotsia. Yhtä vahvasti.

Perhe-lounas

Perhe-lounas

Esikoiseni on joutunut kohtaamaan pienestä pitäen asenteita ja tilanteita, joiden rankkuutta kasvavalle lapselle me muut emme edes osaa kuvitella. Itsekin muistan lukuisia hetkiä, kun meiltä 5 pikkulapsen vanhempina on kysytty, että mistä vanhin lapsenne on adoptoitu. Kun olen vastannut, että ihan oma tekemä on, on tilanne jäätynyt ja kysyjä mennyt menojaan tai vaihtanut puheenaihetta. Reaktiot ovat olleet joko hienovaraisia tai räikeitä. Toki myös suuri joukko on ottanut perheemme sellaisen akuin se on.

Ylpeä isosiko kevät -93

Ylpeä isosiko kevät -93

Muutimme maalle esikoisen ollessa 6. Siellä oli tilaa hengittää ja lasten leikkiä omalla pihalla naapuruston muksujen kanssa. Keskustaan jäivät spora-katseet ja leikkipuisto-keskustelut. Eniten taisi kommentteja tulla perheemme koosta….pohjalta oletteko lestadiolaisia…eikö teillä ole telkkaria jne.

Sipoossa pienenpieni ruotsinkielinen kyläkoulu oli kuin satukirjasta ja turvallinen kasvuympäristö. Paitsi, että kyllähän ainoana ihonväriltään poikkeavana sielläkin sai tyttö tuntea nahoissaan. Ylä-asteesta puhumattakaan. Jopa yhden opettajan taholta. Olin valmis tökkäämään dynamiittia äijän persuksiin, kun oli tunnilla kuittaillut teinityttärelle afro-hiusten volyymistä ja afrikkalaisen kropan erilaisuudesta. Ehdottanut ihan noin vaan koe-mielessä tilavuuksien mittausta… ei ihme, ettei kemia ja fysiikka sen jälkeen napannut…

Happy Family kesä -03

Happy Family kesä -03

Perheenä ollaan oltu tiivis setti. Silti ei aina olla takuulla osattu, pystytty, ymmärretty kaikkia vivahteita erilaisuuden kokemuksessa. Esikoiseni ei edes muista aikaa ennen Nickeä, josta tuli isä yhden yön yli, tyttäreni ollessa 10 kk. Puolisoni on sittemmin adoptoinut esikoiseni ja sisaruksillakin meni pienempinä sormi suuhun, kun joku puhui sisko-puolesta. He eivät ymmärtäneet, mistä puhuttiin. Isosiskohan oli aina ollut olemassa ja isosisko. Ehkä yllättävintä äitinä oli kuitenkin koulu-bussin realismi. Suomenkieliset muksut kiusasivat  ruotsinkielisiä minkä ehtivät. Ei tietenkään kaikki, mutta osa. Ja loput olivat hiljaa. Ehkä vain salaa tyytyväisinä, ettei ainakaan heihin itseensä silloin kohdistunut riiviöiden huomio. Eli kyllä kaikenlainen pikku erilaisuus tai etu-oikeus on bensaa kiusaamiselle. Tuskinpa pieni alakoululainen itse keksii asenteita naapurissa asuvaa kaksikielistä lasta kohtaan. Olisiko joku aikuinen mahdollisesti möläytellyt jotakin…. Onneksi viiden lapsen rintama on melko vahva panssari.

Nyt, aikuisten lasten äitinä en enää voi olla tasoittelemassa töyssyjä. Eihän vanhemmuus ikinä lopu, mutta arjen puuskat ja puhurit on jo kohdattava itse. Erilaisuudesta on jo kasvanut voimavara. Mutta kyllä edelleen sattuu, jos osuu kohdalle viha-kommentti. Esikoiseni muutes kummastelee, että useimmiten pahimmat möläukset tulevat mummojen suusta. Eli ei tämä suvaitsemattomuus ole mikään uusi keksintö.

Itse olen kokenut tietynlaista mamu-kohtelua Berliinissä opiskelu-vuosinani. Mutta en ottanut sitä varsinaisesti itseeni, tiesin, että olen siellä väli-aikaisesti. Ja pakko vielä todeta, että valko-ihoisena miniänä Beninissä, Afrikassa, olin melkoisen oudoksunnan ja epäluulojen kohteena.

Kuten ranskalais-suomalaisen perheen omaava ystäväni totesi, olemmeko olleet väärässä paikassa väärään aikaan vaiko juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan.Vaiko vaan ihmisiä.

Peace and love kaikille. Tutustutaan ja kuunnellaan niin itseämme, kuin muitakin! Ehkä ehdimme avata enemmän uusia ovia, kuin sulkea niitä.

– Raakel

Tosca

Kävin Savonlinnan Oopperajuhlilla parin vuosikymmenen tauon jälkeen. Nuoruusvuodet ramppasin siellä joka vuosi ja näin perus-repertuaarin useampaan kertaan. Olikin varsin nostalgista palata kuhisevaan ooppera-humuun. Taisi osua kesän hienoin keli. Lämpöä ja aurinkoa riitti, jopa Olavinlinnan saliin, joka usein on varsin kolea läpi kesän.

Oopperaan!

Oopperaan!

Sattumoisin oli samana aamuna Studio55:n vieraanani Suomen keskiaikaan erikoistunut arkeologi Ilari Aalto, joka on kirjoittanut kiinnostavan ja houkuttelevan kirjan Matkaopas keskiajan Suomeen. Olavinlinna on ”tuorein” keskiajan linnoista. Sen rakentaminen aloitettiin 1475. Linna huokui taianomaisena laskevan auringon kajossa. Puitteet oopperafestareille eivät voisi olla dramaattisemmat.

Olavinlinna

Olavinlinna

Alla Elina Helkalan piirtämä kirjan kuvituskuva, kartta vuodesta 1400. Suomi oli silloin Ruotsin Itämaa, Österland ja Suomi-nimike tarkoitti vain nykyistä Varsinais-Suomen aluetta. Asukkaita oli noin 200 000. Turussa 1500. Tukholmassa 6000. Kielinä suomi, ruotsi, alasaksa, venäjä, saame ja latina. Eikä urbaani-legenda pimeästä keskiajasta todellakaan pidä paikkaansa. Oli kansainvälisyyttä, kielitaitoa ja talonpoikien asema varsin mallikas. Kirkonkaan ote ei ollut rautakourainen, vaan kansa sai melko rauhassa soveltaa uskomuksiaan katolilaisuuteen. Olavinlinna ei siis tässä kartassa näy, koska valmistui vasta lähes sata vuotta myöhemmin.

Keskiajan Suomi,  Itämaa

Keskiajan Suomi, Itämaa

Pakko oli tietty vetäistä torilla lörtsyt ennen oopperaa.

lörtsyt

lörtsyt

Ja sitten alkoikin tykitys. Puccinin Tosca kuuluu esitetyimpiin oopperoihin. Sen sopraano-ja tenori-aariat karsivat jyvät akanoista. Juoni on tietenkin oopperamaisesti täynnä lemmen leiskuntaa, juonittelua, mustasukkaisuutta ja kuolemaa. Patetiaa koko rahalla. Ja linnan puitteet ovat henkeäsalpaavat! Näimme sopraano Johanna Rusasen debyytin Toscana. Olen edelleen täpinöissä. Johanna oli tyrmäävä! Voimakas, dramaattinen, verevä ja samalla luonteva ja vapaa. Johannan Tosca meni luihin ja ytimiin. Oli totta. Olipa upeaa saada olla todistamassa hetkeä, kun kansainvälinen tähti syntyy. Sanokaapa minun sanoneen, näin tulee käymään!

Tosca Johanna Rusanen

Tosca Johanna Rusanen

Katsomo ja orkesterimonttu kuhisi tuttuja. Olikin suorastaan pakko lähteä porukalla pienelle baari-kierrokselle. Alkuun dinneri festivaalijohtaja Jan Strandholmin kanssa. Ei ihan kävelty vetten päällä, mutta syötiin sentään pontonin päällä. Janin kanssa työskentelimme yhdessä useamman vuoden ajan Svenska Teaternissa, Jan markkinointijohtajana, minä musikaali-tuottajana. Kunnes Kansallisooppera vei intohimoisen oopperan ystävän. Sitten Oopperajuhlat muutaman viime vuoden ajan. Helppo hymyillä, kun katsomo on täysi ja lavan tähdet loistavat.

Festarijohtaja Jan Strandholm

Festarijohtaja Jan Strandholm

Olipa tajuttoman hauskaa nähdä muitakin vanhoja kollegoja ja ystäviä vuosien varrelta. Tuntuu, kuin olisi tehnyt aikamatkan. Ei ehkä ihan keskiaikaan, mutta muusikko-vuosiin.

– Raakel

Surma Kuhmossa

Kuhmon Kamarimusiikkijuhlat ovat jo institutio. 46. kesä menossa. Lukuisia huikeita konsertteja  päivittäin, parin viikon ajan. Aamusta yömyöhään. Yöttömässä yössä. Maailman kärkinimet kokoontuvat harjoittelemaan ja esiintymään tutuissa ja yllättävissä kokoonpanoissa. Kamarimusiikin maraton: taiteilijoille, konserttivieraille sekä festivaalin kupeessa myös opiskelijoille, jotka pääsevät imemään mestareiden oppeja. Romansseista puhumattakaan…

Itsekin kasvoin kiinni Kuhmon huumaan. Mestarikurssit olivat kesän odotetuin kohta. Usean vuoden ajan soitin duona rakkaan ystäväni Rebekan kanssa. Päivät harjoiteltiin, illat istuttiin konserteissa sydän sykkien ja yöt sitten sitä mitä nuorena kuuluukin. Tulin myös valituksi Virtuosi di Kuhmo-orkesteriin. Puhuttiin Suomen nuorison parhaimmistosta. Oli intoa, taitoa ja kunnianhimoa kasaantuneena. Näin myös kesänä -89. Olin kiireessä lähdössä orkesterin konserttiin. Majapaikan pihassa huomasin, että nuotit jäivätkin sisälle. Kipaisin hakemaan, heitin ne auton takapenkille ja ampaisin liikkeelle. Peruutin hanakasti. Olin rivakka kaasujalan kanssa ja usein vähän myöhässä. Jostain syystä meno tyssäsi, polkaisin vielä äkäisemmin kaasua. Auto hypähti töyssyn yli. Sillä sekunnilla tajusin ajaneeni oman viuluni yli. Luulin laittaneeni viulun jo autoon, mutta se olikin jäänyt pihalle. Paniikkireaktiossa iskin ykkösen silmään ja kaasutin takaisin. Ajoin siis viuluni yli kahdesti. Sammutin moottorin. Olo oli sanoinkuvaamaton. Olin shokissa. En meinannut uskaltaa mennä katsomaan, mitä jälkeä olin saanut aikaiseksi. En ollut varma, miten kattavan vakuutksen olin arvoviululleni ottanut. Kyse oli kumminkin kuusinumeroisesta summasta. Ja kaikenlisäksi olin hakenut ja etsinyt mieleistä instrumenttia parin vuoden ajan ympäri Eurooppaa. Rakastuin ranskalaiseen 1600-luvun lopun ihanaan yksilöön. Tummaan ja syvään soundiin, joka sopi omalle rouhevalle soittotyylilleni täydellisesti.  Ja sitten vasta vuoden siitä nauttineena tapahtuu katastrofi. Hoipertelin ulos autosta. Viulukotelo, tukeva ja turvallinen sellainen oli liiskaantuneena. Sydän pamppaillen väänsin sen auki. Viulun kansi-osa oli säleinä. Luulin kuolevani siihen paikkaan. Festivaalien hovikuvaaja Stefan Bremer osui paikalle ja ikuisti hätäisen ja hysteerisen hetken.

Vaiennut viulu

Vaiennut viulu

Luulin olevani ainut urpo maailmassa, jolle voi käydä niin nolosti. Aika pian taiteilijat kertoivat useammankin anekdootin mm autotallin eteen jätetyn Stradivariuksen yliajosta. Meni pari päivää ennenkuin uskaltauduin ruumiinvalvojaisten jälkeen soittamaan vakuutusyhtiöön ja isälleni. Onneksi vakuutus päätteli, että mikäli halusin pistää viulun lihoiksi, olisin sen myynyt, enkä tappanut. Korvaus oli 80%. Sen verran takkiin tuli. Mutta suurin itku oli itse instrumentin murha. Viulu oli intiimi osa minua. Jokainen soittaja viettää instrumenttinsa kanssa tuhansia ja tuhansia tunteja. Tutustuu, opettelee, maanittelee, vaatii, vihaa, rakastaa ja sopii. Ja viulu vastaa pikkuhiljaa muovautumalla soittajansa kuuloiseksi. Sielun jatkeeksi, jolla paljastetaan koko sisin. Jokaisella on oma soundi, yksikään viulu ei kuullosta samalta kahden eri soittajan käsittelyssä.

Alkoi uuden  viulun metsästys. Se kesti taas reilun vuoden. Siihen saakka soitin eri viuluilla. Tympeästi, pettyneenä, mutten lakannut etsimästä. Seuraava kumppani löytyi Wiesbadenista. Myös ranskalainen  ja saman vvuosituhannen tuotos. Sillä kävin vielä Kuhmon huumassa soittamassa triona opiskelukaupungistani Berliinistä käsin. Sinä kesänä oli vuorossa Mozartin sekä Schnitken tuotantoa. Ja sinä kesänä kompuroin portaissa ja hajotin MOLEMPIEN nilkkojeni nivelsiteet. Sen jälkeen en ole Kuhmoon uskaltautunut. Mutta muistot elävät. Ja kaikista sadoista ja sadoista konserteista elämäni aikana, on ylivoimaisesti vahvimmat tunnejäljet jääneet Kuhmon Kontionkoulun konserteista. Kuunnelkaapa vaikka Schubertin Pianokvintetto A-duuri, lisänimeltä ”Forelli”. Tosin mikään äänite ei ikinä kykene tuomaan sitä hurmoksen tiheyttä, joka salissa silloin vallitsi.

Tuo kuva vaienneen viulun äärellä oli muutes myös Kuhmon kamarimusiikin 40-vuotis juhlanäyttelyssä. Armas puolisoni tilasi sen kuvaajalta meikäläiselle synttärilahjaksi ja nyt hetki komeilee melkoisen suurena kodin seinällä. 25 vuotta välissä jo kultaa senkin hetken.

– Raakel