Radion vihaaja

En kuuntele radiota. Paitsi joskus yksin autossa, mikäli pakko pysyä hereillä. Silloinkin valitsen puheen. Nautin laadukkaasti toimitetusta ohjelmasta. Kammoan tyhjänpäiväistä hölötystä, kuuntelijoiden soittelua ja soittolistoja. Sori vaan kaikki radiotyötä tekevät kaverit. Musiikkia en kuuntele radiosta kuin pakon edessä. En juuri silloinkaan. Lapset – tai siis nykyään nuoret aikuiset tietävät tämän paremmin  kuin hyvin. Auton radio pysyy kiinni, mikäli mamma ratissa tai kyydissä. Muuten saan ihottumaa.

En ole kasvanut kiinni radioon. En kuulunut niihin, jotka sormi mankan rec-liipaisimella odotti uusimpia hittibiisejä. Ala-asteella ihmettelin BCR-faneja, ylä-asteella häpesin hysteerisiä DuranDuran-ja Dingo-tyttöjä. Ehkä olen jäänyt paljosta paitsi, kun en ole koskaan kokenut idoli-psykoosia. Ehkä musiikin opiskelu ja sitten muusikon työ on ollut vankin ehkäisy moiselle nautinnolle.

Varmaankin musiikki ammattina on myös syyllinen siihen, etten kertakaikkiaan siedä musiikkia taustalla. Yhtään missään. Siitä tulee melua. Ahdistavaa, rasittavaa, häiritsevää. Jostain syystä en pysty ohittamaan sitä. Se vie suuren osan huomiosta, en pysty keskittymään muuhun. Ja koska olen musa-maultani kranttu, niin aika usein se vain ja ainoastaan ärsyttää. Varmin tapa saada meikäläinen ulos kaupasta on taustamusan korkeat desibelit. Huvittavaa sensijaan on, etten juuri koskaan kuule tai kuuntele tekstejä. Ehkä menetän paljon, ehkä en…

Perheen pikkulapsi-vuosina en kuunnellut musiikkia. Omat työt orkesterissa ja harjoittelu täytti kiintiön. Menoa ja meininkiä kotona oli myös aamusta iltaan niin valtavasti, ettei enää riittänyt kovalevyssä tilaa. Lisäksi kaikki soittivat jotakin instrumenttia ja usein siis jokin vempele soi kotona. Tai sana” soi” on liikaa luvattu. Mikään ei ole riipivämpää kuultavaa kuin jousisoittimen opettelu. Nostan todella korkealle hattua soitonopettajille! Meikäläisestä ei ikinä olisi siihen. Kun joku rääkkää viulua, tuntuu kuin ihon alla luikertelisi tuhat toukkaa.  Olen toimija, en opettaja. Itseäni voin haastaa vaikka mihin uusiin juttuihin, mutta muiden opettelua en siedä. Vihonviimeinen suoritus ennen meikäläisen maisterin papereita olikin pedagogiikka. Huvittavaa sinänsä, että loistavin arvosanoin.

Musiikki on siis elämässäni kaksiteräinen miekka. Rakkauden ja vihan kohde. Toki kuuntelen ja nautin. Mutta itse valitsemastani musasta. Tai kun puoliso tai jälkikasvu pyytää kuuntelemaan jotakin erityistä. Pääpaino sanalla kuuntelu. Silloin lamaannun muusta elämästä. Genren suhteen en ole kranttu. Hyvä  musa on hyvää ja huono huonoa. Musiikin suhteen olen mielipiteissäni jyrkkä. Ei tartte kuunnella paskaa. Loistavaa musaa on tarjolla enemmän kuin elinikänäni ehdin kuuntelemaan. Haluan lumoutua, haluan tuntea sykkeen joka solussa, haluan saada ihon kananlihalle, haluan niellä itkua liikutuksesta, haluan aikamatkailla musiikin avulla, haluan vaaran tunteen, uhkan ja helpotuksen. Yhdellä sanalla siis intohimoa. Siksi esim Bachin sinänsä huikea tuotanto ei ole ikinä puhutellut. En saa kiksejä. Sen soittaminenkin oli aina pakkopullaa. Sama pätee barokki-musiikkiin ylipäänsä. Haluan räiskyvää roihua. Jopa pateettisuutta. Tai kunnon groovea. Tai itkettäviä balladeja.

Radiosta kuultuna kaikkein rakkaimmatkin biisit jotenkin latistuvat. Viimeistään kun toimittaja sutkauttaa siitä jotakin omasta mielestäni banaalia. Musiikki taitaa olla mulle aika pyhää. Onneksi on olemassa kuulokkeet, jotta kaikki perheenjäsenet saavat kuunnella mieleistään musaa tai mitä sitten haluaakin kuunnella. Kaikki kun ei mun mielestä ansaitse nimikettä musiikki…

Radio-fobiani suhteen tajuan, että kyse on omasta vammasta, ei sen median huonoudesta tai muiden osaamattomuudesta. Hyväksyn haavani ja annan sen arpeutua. Siihen tosin saattaa mennä loppuikä.

Mikäli haluatte kesäpäivän illaksi aimo annoksen puhdasta romantiikka, kuunnelkaa Felix Mendelssohn-Bartholdyn  Jousioktetto Es-duuri, op. 20. Se häikäisee joka kerta! Erikoisin  esitys tästä oli pari vuotta siitten Hiittisten saaren kirkossa huippukapellimestareiden esittämänä. Omien instrumenttiensa ääreen olivat palanneet mm Jukka-Pekka Saraste, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Osmo Vänskä. Melkoista ilotulistusta!

Kesälomaterkuin,

Lomalla

Lomalla

– Raakel

 

Kommentit
  1. 1

    Ulla sanoo

    Hei, muistelen, kun harjoittelin viululäksyjä mummolassa joskun 70-luvulla.Mummon kissa lähti aina pakoon, kun näkikin vi8ulukotelon….
    No, vaihdoin sittemmin soittimeksi oboen ja ihme kyllä, omat kissni eivät ole moksiskaan, vaikka nyt tyttäreni,myös oboen valittuaan, soittaa päivittäin läksyjään!!
    Ehkä juuri viulun sointi käy kissan korvaan, tai sitten soittajan taidoilla on jotain tekemistä asian kanssa!!Joskus hiljaisuus on parasta musiikkia!

  2. 2

    Anneli sanoo

    Hei ja ihanaa aurinkoista kesäpäivää!
    Hyvin pitkälti myös omia tuntojani! Hymyilytti, enkö olekaan ainoa ’frikki’ ;D. Lapset onneksi jo omillaan..huh…
    Pienestä pitäen olen rakastanut musiikkia..siis…musiikkia, en mölysaastetta, mitä nykyään kanavat suoltaa tyhjen sanojen höystämänä! Riipii!
    Osasin sanat ja muistin kappaleiden kulut, vaikka en ole soittimia koskaan nähnytkään, olin ylpeä kun minusta sanottiin, että tuo se osaa kaikki kappaleet! Vieläkin,,ensimmäinen sävel ja tiedän mikä kappale tulee.
    Jazzia, bluesia, konserttimusiikki, vanhaa tanssimusiikkia tietyjä annoksia), groovea, raskasta heviä, mutta niitä parhaita paloja, ei kaikista kaikkea. Se mikä soi sielussa, hyrisee ja saa ilon, tanssin, rytmiä vereen ja/tai hiljentymään, täyttymään, itkemään. Hiljaisuuskin on musiikkia, joka sallii mm. keskustelut itsensä kassa – eipähän kukaan ole sanomassa vastaan! 🙂 tai no….

  3. 3

    Raakel Lignell sanoo

    Ulla ja Anneli,
    Ihanaa, että kukin saa löytää oman tapansa soittaa, laulaa, kuunnella tai olla kuuntelematta musaa.
    Aurinkoisin terkuin,

    Raakel

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *