Surma Kuhmossa

Kuhmon Kamarimusiikkijuhlat ovat jo institutio. 46. kesä menossa. Lukuisia huikeita konsertteja  päivittäin, parin viikon ajan. Aamusta yömyöhään. Yöttömässä yössä. Maailman kärkinimet kokoontuvat harjoittelemaan ja esiintymään tutuissa ja yllättävissä kokoonpanoissa. Kamarimusiikin maraton: taiteilijoille, konserttivieraille sekä festivaalin kupeessa myös opiskelijoille, jotka pääsevät imemään mestareiden oppeja. Romansseista puhumattakaan…

Itsekin kasvoin kiinni Kuhmon huumaan. Mestarikurssit olivat kesän odotetuin kohta. Usean vuoden ajan soitin duona rakkaan ystäväni Rebekan kanssa. Päivät harjoiteltiin, illat istuttiin konserteissa sydän sykkien ja yöt sitten sitä mitä nuorena kuuluukin. Tulin myös valituksi Virtuosi di Kuhmo-orkesteriin. Puhuttiin Suomen nuorison parhaimmistosta. Oli intoa, taitoa ja kunnianhimoa kasaantuneena. Näin myös kesänä -89. Olin kiireessä lähdössä orkesterin konserttiin. Majapaikan pihassa huomasin, että nuotit jäivätkin sisälle. Kipaisin hakemaan, heitin ne auton takapenkille ja ampaisin liikkeelle. Peruutin hanakasti. Olin rivakka kaasujalan kanssa ja usein vähän myöhässä. Jostain syystä meno tyssäsi, polkaisin vielä äkäisemmin kaasua. Auto hypähti töyssyn yli. Sillä sekunnilla tajusin ajaneeni oman viuluni yli. Luulin laittaneeni viulun jo autoon, mutta se olikin jäänyt pihalle. Paniikkireaktiossa iskin ykkösen silmään ja kaasutin takaisin. Ajoin siis viuluni yli kahdesti. Sammutin moottorin. Olo oli sanoinkuvaamaton. Olin shokissa. En meinannut uskaltaa mennä katsomaan, mitä jälkeä olin saanut aikaiseksi. En ollut varma, miten kattavan vakuutksen olin arvoviululleni ottanut. Kyse oli kumminkin kuusinumeroisesta summasta. Ja kaikenlisäksi olin hakenut ja etsinyt mieleistä instrumenttia parin vuoden ajan ympäri Eurooppaa. Rakastuin ranskalaiseen 1600-luvun lopun ihanaan yksilöön. Tummaan ja syvään soundiin, joka sopi omalle rouhevalle soittotyylilleni täydellisesti.  Ja sitten vasta vuoden siitä nauttineena tapahtuu katastrofi. Hoipertelin ulos autosta. Viulukotelo, tukeva ja turvallinen sellainen oli liiskaantuneena. Sydän pamppaillen väänsin sen auki. Viulun kansi-osa oli säleinä. Luulin kuolevani siihen paikkaan. Festivaalien hovikuvaaja Stefan Bremer osui paikalle ja ikuisti hätäisen ja hysteerisen hetken.

Vaiennut viulu

Vaiennut viulu

Luulin olevani ainut urpo maailmassa, jolle voi käydä niin nolosti. Aika pian taiteilijat kertoivat useammankin anekdootin mm autotallin eteen jätetyn Stradivariuksen yliajosta. Meni pari päivää ennenkuin uskaltauduin ruumiinvalvojaisten jälkeen soittamaan vakuutusyhtiöön ja isälleni. Onneksi vakuutus päätteli, että mikäli halusin pistää viulun lihoiksi, olisin sen myynyt, enkä tappanut. Korvaus oli 80%. Sen verran takkiin tuli. Mutta suurin itku oli itse instrumentin murha. Viulu oli intiimi osa minua. Jokainen soittaja viettää instrumenttinsa kanssa tuhansia ja tuhansia tunteja. Tutustuu, opettelee, maanittelee, vaatii, vihaa, rakastaa ja sopii. Ja viulu vastaa pikkuhiljaa muovautumalla soittajansa kuuloiseksi. Sielun jatkeeksi, jolla paljastetaan koko sisin. Jokaisella on oma soundi, yksikään viulu ei kuullosta samalta kahden eri soittajan käsittelyssä.

Alkoi uuden  viulun metsästys. Se kesti taas reilun vuoden. Siihen saakka soitin eri viuluilla. Tympeästi, pettyneenä, mutten lakannut etsimästä. Seuraava kumppani löytyi Wiesbadenista. Myös ranskalainen  ja saman vvuosituhannen tuotos. Sillä kävin vielä Kuhmon huumassa soittamassa triona opiskelukaupungistani Berliinistä käsin. Sinä kesänä oli vuorossa Mozartin sekä Schnitken tuotantoa. Ja sinä kesänä kompuroin portaissa ja hajotin MOLEMPIEN nilkkojeni nivelsiteet. Sen jälkeen en ole Kuhmoon uskaltautunut. Mutta muistot elävät. Ja kaikista sadoista ja sadoista konserteista elämäni aikana, on ylivoimaisesti vahvimmat tunnejäljet jääneet Kuhmon Kontionkoulun konserteista. Kuunnelkaapa vaikka Schubertin Pianokvintetto A-duuri, lisänimeltä ”Forelli”. Tosin mikään äänite ei ikinä kykene tuomaan sitä hurmoksen tiheyttä, joka salissa silloin vallitsi.

Tuo kuva vaienneen viulun äärellä oli muutes myös Kuhmon kamarimusiikin 40-vuotis juhlanäyttelyssä. Armas puolisoni tilasi sen kuvaajalta meikäläiselle synttärilahjaksi ja nyt hetki komeilee melkoisen suurena kodin seinällä. 25 vuotta välissä jo kultaa senkin hetken.

– Raakel

Ei kommentteja.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *