Kenen latuja hiihdät?

Täydellinen aurinkoinen talvisää! Koira-kävelyn päälle päätin lähteä sivakoimaan suksilla ekaa kertaa tänä talvena. Hymyssä suin avasin ladon oven. Buuuu, mehän siivottiin koko lato viime kesänä 100-v juhlia varten ja kaikki sukset siis monen metrin korkeudessa laipiossa siististi rivissä. Ja mies töissä. Meikä ei uskalla kiipeillä kiikkerillä tikkailla korkeuksiin. Ei muuta kun monot pois jalasta ja peukut pystyyn, että huomennakin paistaa aurinko. Aamulla ehdin nakittaa puolison kiipeily-keikalle. Nyt parveke-kahvit ja kirjoitus-töiden kimppuun!

Partsikahvit

Partsikahvit

Jäin miettimään hiihtämistä. Latuja. Elämän latuja. Mikä on tilanne elämässä? Kenen latuja hiihdän? Omiani vai muiden vetämiä? Umpihangessa en jaksa tarpoa, ainakaan jatkuvasti. Kyllä elämässä saa olla myös luistoa ajoittain. Työ-rintamalla tuntuu olevan voitelu kohdillaan, perheen ja läheisten kanssa myös leutoa ja leppeää, riemukastakin sauvomista. Itseni kanssa ehkä vähän nuoskaa. Mistä ne kokkareet  suksenpohjiin meinaa kasautua? Tänään taas päätän rapsuttaa ne päättäväisesti pois. Kauas liiat vaatimukset ja huolehtiminen, armottomuus ja kipuilu. Tilalle kiitollisuus, ilo ja hyväksyntä. Riitän, kelpaan, osaan, jaksan. Rakastan.

Havuja perkele tulee ajoittain. Niiden yli mennään kiukku-sisulla. Nyt kuitenkin tervetuloa loiva alamäki, tasaiset ladut ja auringonpaiste.

Huomenna toivottavasti näissä merkeissä:

Hiihtolenkin jälkeen viime talvena

Hiihtolenkin jälkeen viime talvena

Nautitaan auringosta!

  • Raakel

50-v kiittää

Kiitollisena eletyistä 50 vuodesta. Erityisen hiljentävää on ollut lukea onnittelu-tervehdyksiä. Mikä rikkaus!  Miten upeita ihmisiä, kohtaamisia ja yhdessä opittuja ja koettuja juttuja. Elämälle tosiaan kiitos! Aina toitotan, että muistetaan sanoa toisillemme hyviä ja kannustavia asioita. Kun itse saa sellaisten vyöryn, on sulateltavaa pitkäksi aikaa. Kiitos jokaiselle!

Juhlimme puolison kanssa 100-vuotisia jo loppukesästä yhdessä. Mutta sain osani hemmottelusta myös varsinaisena synttärinä. Perhe ja ystävät järjestivät mammalle ensinnäkin yhteistä aikaa ja sitten yhdessä nauttimista ja herkuttelua. Pari ihanaa päivää juhlahumussa!

Onnea mamma 50-v

Onnea mamma 50-v

Muru-ravintolassa

Muru-ravintolassa

Vera aina lähellä, myös juhlailtana

Vera aina lähellä

On väistämättä välitilinpäätöksen kohta. Vaiherikasta ja värikästä on elämä tarjoillut tähän saakka. Miten tästä eteenpäin? Radikaaleja päätöksiä tai muutoksia en ainakaan just nyt näe. En usko tarkkoihin suunnitelmiin. Uskon uteliaaseen asenteeseen ja rohkeuteen tarttua mahdollisuuksiin. Mitä ikinä elämä tuokaan eteen. Olla totta itselle ja läheisille. Siihen pyrin. Toivon, että oman kehollisuuden kanssa olisi edessä jopa laadullisesti paremmat vuosikymmenet. Juuri itselle sopivalla ja oikealla tavalla. Ilman liikaa pinnistelyä ja pakottamista. Houkutellen ja tunnistaen.

Ihmisenä on paljosta kiittäminen omia, rakkaita lapsia. Miten eri ihminen olisinkaan ilman sitä mankelia. Luulisin tietäväni vaikka mistä mitä. Nyt tiedän, etten juurikaan mistään mitään tiedä. Tai mitä enemmän tiedän, sen enemmän tajuan olevan opittavaa. Ilman heidän korvia, silmiä ja suita, voisin myös kuvitella olevani varsin joustava ja liberaali. Olisikin ihanaa olla.  Nuoriso osaa onneksi haastaa ja avartaa ajattelumalleja. Ei kivutonta eikä helppoa. Martta-asenne saattaa välillä kytätä nurkan takana. Mutta yritystä ja edes hitunen itseironiaa ainakin toistaiseksi löytyy.

Naisena olen armoitetussa tilanteessa. Saan olla rakastettu ja rakastaa. Edessä uusi aikakausi. Enemmän omaa aikaa, enemmän aikaa puolison kanssa. Elämä näyttää, mitä uusia polkuja poljetaan vai lasketellaanko nautiskellen vanhoja tuttuja ja turvallisia.

Ystävät ovat elämän suola. Onnellinen jokaisesta. Osa kulkenut rinnalla pitkään, osa vain hetken. Mutta jokainen on jättänyt jälkensä elämäni ryijyyn. Jonkin lyhyenkin kohtaamisen merkitys on saattanut olla mullistava. Jaettu ajatus, hetki, tunne.

Nyt on myös luopumisen vaihe. Lapset lentävät omilleen, toivottavasti kauniisti ja hyvin. Enää ei saa takaisin peuhaavaa hullunmyllyä nimeltä meidän perhe. Vaikkei se poissa olekaan. Olomuoto on vain muuttunut. Myös tietynlainen ketteryys on poissa – fyysinen ja psyykkinen. Vie enemmän aikaa  siirtyä asiasta ja paikasta toiseen. Palautuminen on hitaampaa. Mutta hyvä näin. Mihis tässä kiire. Ei enää tarvetta pissata reviiriä eikä todistella kykenevyyttään. Voi olla, tehdä parhaansa, kuunnella. Ja haastaa itseään juuri niinkuin on hyvä. Ei puskea väkisin. Ja luottaa, että saat sen mistä luovut. Tavalla tai toisella. Saanko sen, minkä ansaitsen? Se onkin vaikeampi kysymys. Tähän astisesta von sanoa, että jos on elämä ottanut, on se moninkertaisesti myös antanut. Ei ansiosta, vaan armosta!

50-v kiittää

50-v kiittää

Siispä armoa ja rakkautta kaikille! Kiitos jokaiselle olevalle, menneelle ja tulevalle ihmiselle elon polulla! Yhdessä eteenpäin,

  • Raakel

Palaa lähtöruutuun

Vuosi on pitkä aika. Ja lyhyt. Kuluneen vuoden saatossa koen saaneeni käteen ”palaa lähtöruutuun”-kortin  pelissä nimeltä Elämä. Mitään suurensuurta mullistusta ei ole varsinaisesti tapahtunut. Parisuhde ja työrintama luojan kiitos stabiili. Mutta palikat ovat jotenkin levinneet eri suuntiin ja asetukset ja perusrakenteet pitää taas kerran rakentaa uudelleen.

Toki on läpikäytynä ja edelleen prosessissa isoja terveyteen liittyviä juttuja – lonkan tekonivel-leikkaus ja kilpirauhasen vajaatoiminnan raivostuttava monimutkaisuus, jolle ei tunnu löytyvän toimivaa hoitoa ei millään. Eli on melkoisen haasteellista haluta elää hyvällä draivilla, kun fysiologia huutaa väsymystä, apeutta, turvotusta ja pistää vastaan hyväksi tiedettyjä ja koettuja juttuja, kuten vireänä pitävä ruokavalio ja liikunta. On paljon hetkiä, kun on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja lopettaa yrittäminen. Ehkä tavallaan niin pitääkin tehdä. Väkisin ei toimi mikään.

Mietintämyssy

Mietintämyssy

Juuri siitä tässä ehkä onkin kysymys. Tietynlaisesta luovuttamisesta. Myöntää, että nyt en hallitse tilannetta. Vaikka kuinka haluaisin. On löydettävä uusi tapa ajatella, toimia, kuunnella, kohdella niin mieltä kuin kehoa. Vaikka pelottaa, että mitä sitten tapahtuu, jos päästän irti. Pelko on toisaalta tervekin kaveri. Suojaa monelta pahalta, mutta liiallisena se on elämän pahin myrkky. Lamaannuttaa ja estää elämästä. Ja minä, joka olen ollut rohkea ja tarttunut uusiin tilanteisiin innolla. Mikä ihmeen raukkis nyt sisuksissa huutaa?

Suurin käymistila onkin henkisellä puolella. Olisiko tämä nyt sitä kuuluisaa keski-iän kriisiä. Mihin suuntaan olen menossa? Kuka on se nainen, joka pyrkii pintaan 25 huolehtija-vuoden jälkeen? Tunnistanko sitä naista ja uskallanko antaa sen tulla näkyväksi? Jos missaan tämän käännekohdan, tuleeko elämästä onttoa? Toivon olevani elävä itselleni, ollakseni myös elävä puoliso ja aikuisten lasteni elävä äiti ja isoäiti.

Tämän viikon olenkin käynyt neuvonpitoa itseni ja läheisimpieni kanssa. Tämä syövyttävä tunne, että on kuin olisi jokin pause-nappula pohjassa, sen on nyt loputtava. Hakeuduttava oman perustan ja voimaannuttavien asioiden äärelle. Päästettävä irti asioista, joihin ei voi vaikuttaa ja oltava lempeä itselle. Ei luovuttaa, mutta hyväksyä.

Eilen olin hoitopöydällä, jolta suuri muutokseni elintavoissa alkoi 6 vuotta sitten. Silloin olin jäsenkorjaajan pakeilla, eilen tämä upea nainen teki akupunktio-hoidon. Kelasimme pikakelauksella tapahtumia, fiiliksiä, iloja ja suruja. Hoidossa rentoutuessani oma tilanne jotenkin loksahti lähtötelineisiin. Huokailu ja haikailu on nyt nähty. Heitän noppaa ja siirryn seuraavaan ruutuun.

Rohkeutta kaikille oman sisimmän kuuntelussa ja kunnioituksessa!

  • Raakel