Vauhti, lohtu, pako vai paljas addiktio?

Vihaan median otsikointeja nykyään. Haetaan klikkauksia provosoivilla väittämillä, jotka usein revitty jostain epäoleellisesta sivulauseesta ja otsikko vääristää koko vaikutelman. Erityisen ärhäkän ihottuman saan verbistä avautua. Se ja se avautuu siitä ja tästä asiasta…. Voitte olla varmoja, että 99,99999% tapauksissa jutun ihmiset eivät todellakaan ole avautuneet yhtään mistään, vaan jonkin työhön liittyvän haastiksen lomassa on ohimennen kysytty jotakin ja siitä sitten väännetään nämä ”avautumiset”. Ja lukija menee ehkä halpaan ja ajattelee, että taasko ton pitää tuolla olla valittamassa tai lässyttämässä jonninjoutavia.  Saan itsenikin välillä kiinni pyörittelemästä silmiäni jollekin ihmiselle raflaavan otsikon takia. Kunnes nipistän itseäni ja muistan, että nyt ei välttämättä ole haastateltava todellakaan halunnut antaa moista käsitystä. Eikä usein edes jutun tehnyt toimittaja, vaan ne kuuluisat ”meillä kannet ja otsikot tekee ihan eri tyypit”. Ikinä ei vaan ole kysyessä selvinnyt, että ketä ne piilottelevat tyypit sitten on. Ja kenen etu on saada ihmiset vaikuttamaan hölmöiltä. Mielestäni se on lukijoiden aliarvioimista. Mutta kai se sitten bisneksien kannalta toimii, kun on kerran maan tapa.

Nämä banaaliudet ovat kuitenkin aina kulloisenkin ihmisen selkänahasta. Voi sanoa, että itsepä ovat julkisuutensa valinneet, ken leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Onko näin ja miksi muka? Artistin työ on julkista, samoin poliitikon, tv-työläisen jne. Ei sitä tehdä julkisuuden takia vaan sisällön vuoksi. Kuitenkin julkisuudessa töitä tekevistä tulee vapaata riistaa. Törky ja vihapuhe saa vapaasti velloa somessa, mutta myös tietynlainen media ”kunnostautuu” tässä. Lopettakaa please nämä ”avautumis”-jutut! Nyt en tarkoita pieteetillä ja kunnioituksella tehtyjä henkilöhaastiksia, joissa voidaan puhua asioista oikeilla nimillä ja tuodaan samaistumispintaa, lohtua ja rohkaisua lukijoille, samalla rikastuttaen ja laventaen käsitystä ihmisestä.

Saako julkkis vetää kamaa?

Kun koko kansan rakastama artisti käryää huumeiden käytöstä ja vielä ratista, on iltapäivälehdillä riemujuhlat. Klikkauksia tulee, kassakoneet laulaa. En tarkoita, että moinen emämoka pitäisi painaa villaisella, en todellakaan. En hyväksy huumeita missään muodossa, mielestäni viihdekäyttö on silkkaa itsepetosta. Kannabiksen terveysvaikutuksista on meikäläiselle ihan turha mussuttaa. Myrkkyä se on ja liian usein syy varsinkin nuorten psykooseille. Puhumattakaan kovemmista aineista. Ja niistähän tässä oli kyse – kaiken kukkuraksi vielä ratissa, jossa vaarantaa itsensä lisäksi muut. Artisti pahoitteli jotenkuten, ei ollut kriisiviestintä kohdillaan. Moni ajatteli, että sinne meni artistin uljas ura. Että nyt ei kyllä suomalainen fani moista sulata. Kuitenkin juuri alkavan kiertueen liput on myyty. Yleisö rakastaa artistiaan. Hyvä niin. Eihän hylkääminen ketään auta. Mutta olisiko suoraselkäisempää tuotanto-ja tukijoukoilta ohjata artisti olosuhteisiin, joissa voi oikeasti päästä aineista eroon, rauhoittua ja parantua rauhassa. Eikä imeä viimeisiäkin pisaroita artistin todellista, oikeaa jaksamista. Toki kiertue voi olla myös eheyttävä kokemus, saa anteeksiannon yleisöltä, pääsee häpeän läpi ja voi jatkaa eteenpäin. Tämä mahdollista, mikäli addiktio ei vielä vie koko miestä. Moni miettii varmasti, että mikä on saanut miehen, joka on saanut tässä maassa kaiken, mitä artisti voi saada, sekaantumaan kiellettyihin aineisiin. Syitä on varmasti monia. Kun mikään ei enää tunnu miltään. Kun möröt -yksinäisyys, riittämättömyys, surut ja huolet ottavat vallan. Kun kivut riivaavat. Kun ei kertakaikkiaan jaksaisi mitään, varsinkaan itseään. Ehkä.

Katsoin Netflixistä koskettavan dokumentin Whitney Houstonista. Supertähteyden hinta oli raju. Hän koki täyttävänsä muiden odotuksia, pakeni syvemmälle ja syvemmälle päihteiden sumuun. Silti ollen edelleen palvottu tähti ja täyttäen areenat maailmalla. Samalla kokien syyllisyyttä ja häpeää, että on pettänyt jumalansa jättäessään huolehtimatta itsestään ja lahjaksi saamastaan äänestä. Lähipiiri ei sormeaan nostanut saadakseen päihdekierteen poikki. Joko he olivat siinä mukana  tai muuten kiertue-bisneksessä ja halusivat, että show must go on. Jopa omat vanhemmat.

Dokumentissa oli myös pätkiä Whitneyn vanhoista haastatteluista. Yhdessä niistä häneltä kysyttiin, onko menestys muuttanut häntä, tyttöä slummista. Hän mietti pitkään ja vastasi:” Ei menestys ole muuttanut mitään, mutta kuuluisuus on. Yhtäkkiä tajuat olevasi ihmisten mielessä joku ja jonkunlainen, etkä tunnista sitä tyyppiä ollenkaan itseksesi. Itseasiassa et edes tykkää koko tyypistä.” Menettääkö jokainen julkisuuden myötä tekijänoikeuden omiin motiiveihinsa, arvoihinsa, persoonaansa? Alkaako julkinen hahmo syödä sisältä sitä oikeaa, yksityistä ja varjeltua? Voiko moiselta suojautua? Osa pystyy, osa ei.

Ihmisyys

Julkisuutta ei voi hallita, ainut tapa hallita on olla joutumatta sinne ikinä. Mutta köyhäksipä kävisi meidän elämä ilman muusikoita, näyttelijöitä, koomikoita, kirjailijoita, toimittajia, poliitikkoja, juontajia… Ollaan kiitollisia, että riittää rohkeita itsensä julkisuuden alttarille altistamaan ja nautitaan heidän aikaansaannoksistaan. Ja kohdellaan heitä kuten haluaisimme itseämme kohdeltavan!

  • Raakel

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *