Viha-rakkaus

Viulu. Sieluni soitin. Uskollinen, luotettu ystävä, joka tuntee syvimmätkin salaisuuteni. Säälimätön, tyytymätön ja uppiniskainen piiskuri. Yhtenä päivänä tottelee ajatusta, toisena ei soi vaikka vääntäisi sormensa mille mutkalle. Viulun kanssa olen kasvanut, rakentanut identiteettini, purkanut tunteeni, oppinut kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Ja tehnyt miljoonia ja miljoonia toistoja. Saanut hartiat ja niskan jumiin. Harjoitellut. Soittanut. Nauttinut. Vihannut. Lannistunut. Kyllästynyt. Opetellut koko tekniikan alusta uusiksi. Kärsinyt. Turhautunut. Löytänyt. Innostunut. Rakastanut. Improvisoinut. Antanut kaikkeni. Paljaana. Ja mikään ei koskaan ollut täydellistä.

Siinä soittamisen ja taiteen ydin onkin. On omistauduttava, nähtävä elämän mittainen vaiva, jotta voi omaksua taidon ja muodon. Ja sitten päästettävä irti. Hyväksyttävä vajaavaisuus. Koska mikään ja kukaan ei ole virheetön eikä täydellinen. Särössä on kauneus ja voima. Ja jokaisen särö on omanlaisensa.

Viulun viemä

Viulun viemä

Jokaisella viulistilla on oma soundinsa. Toki viulutkin ovat yksilöitä – suuria diivoja suorastaan, joita täytyy maanitella ja palvoa  pyyteettömästi, mikäli mielii saada esiin ytimen. Mutta mikä tahansa viulu kuullostaa erilaiselta jokaisen soittajan käsissä. Mystistä! Missä se soundi oikein on? Toki kädet ja sormet, lihakset tekevät varsinaisen työn, mutta väitän, että omassa päässä oleva soundi on niin vahva, että se ohjaa kehoa tuottamaan haluamansa tuloksen.

Kerrotaan, että Heimo Haitolle vietiin soitettavaski halpoja instrumentteja, koska muutama tunti hänen käsissään ja viulu alkoi soimaan kuin laatupeli. Eli kyllä se viulu jotenkin palan sielua nappaa. Tapasin muutes Heimon useita kertoja hänen palattuaan Suomeen 80-luvulla. Hän kävi keikoilla Mikkelin kaupunginorkesterissa, missä minäkin nuorena likkana soitin. Useat konsertit istuttiin vierekkäin pulttikavereina. Imin sitä lumoavaa soundia, katselin rikkaan ja risaisen elämän jälkiä hennon miehen kasvoilla ja ajattelin, ettei kenenkään soitto voi varmaan kuullostaa tuolta ilman  elämän isoa ristiriitaa.

Soundi on myös tunnistettavissa. Ihan niinkuin moni tunnistaa heti esim Stingin tai Elviksen äänen, minä tunnistan Gidon Kremerin tai David Oistrakhin soiton. Musiikin tulkinta se vasta vaihteleekin. Onneksi!

90-luvun lopulla lopetin aktiivisen soitto-urani. Koin, että olin tehnyt yhden elämäntyön valmiiksi – 20 vuotta töitä ja 30 vuotta harjoittelua. 5 pientä lasta kotona ja alkaneet tuottajan hommat vetivät pidemmän korren. Silti viulu ei lähde minusta koskaan. Myin jumalaisen arvo-viuluni jo kymmenisen vuotta sitten. Halusin, että se saa uuden elämän. Jonkun, joka soittaa sitä kaiket päivät, rakastaa ja antaa sille sielunsa. Omistan edelleen kakkos-viulun ja sähköviulun, jolla itseasiassa teen kaikki keikat. Ne kaikki noin kolme vuodessa. Rakastan sähköviuluani. Se tuntuu oikealta viululta. Mikäli äänentoistosta vastaa ammattinsa osaava, se myös kuullostaa oikealta viululta. Ja se tottelee tahtoani. Astetta helpommin kuin akustinen. Koska sähköviulu ei mene koskaan tukkoon, niinkuin käy normi viululle tosi nopeasti, jos sitä ei soita. Omalla ”silent-voilinilla” saan siis nauttia soittamisen riemusta, muutaman kerran vuodessa. Harjoittelut on nimittäin meikäläisen osilta harjoiteltu. Ei pitäisi sanoa, never again. Mutta sanon kumminkin. Oikeastihan en enää edes ajattele soittamista soittamisena. Vaan luon nahkani. Kun harvoin soitan keikan, silloin puran viuluuni kaiken. Antaudun. Tuskin mikään koskaan tulee toimimaan vastaavanlaisena puhdistautumis-riittinä.

Silent violin

Silent violin

Huomenna on yksi näistä päivistä. On keikka Kapsäkissä Helsingissä. Tessa Virta– trio puikoissa, puoliso Nicke ja tytär Greta laulaa. Sinatraa, lattareita, Gretalta myös jotain muuta. Rakkaiden ihmisten kanssa, rakasta musiikkia, rakkaalla viululla. Tervetuloa kuuntelemaan!

Keikalla

Keikalla

Ja kun en tosiaankaan harjoittele, niin soundi otetaan sieltä viulusta irti tavalla tai toisella. Eli kropan kustannuksella. Pari päivää on tiedossa niska-hartia-jumia. Mutta sielu hymyilee.

Avasin äsken viulukotelon tarkistaakseni, että kielet ovat tallella ja jousi kunnossa. Olihan ne. Uskollisesti.

– Raakel

P.S. Lukaiskaapa blogini Surma Kuhmossa , jossa kerron, miten ajoin arvo-viuluni yli. Peruutin. Autolla. Jep.

Vaiennut viulu

Vaiennut viulu

 

Kommentit
  1. 1

    Maija sanoo

    Enpä tiennyt, että tuommoisia Silent viuluja on. Olipa opettavainen tarina ei muusikolle. Kiitos!

  2. 2

    raakel lignell sanoo

    Maija, kiitos palautteesta! Silent violin tosiaan toimii kuin sähkökitara. Mukavaa syksyä!

    Raakel

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *