Pääkirjoitus: Palvelut karkaavat

Seuraavan Suur-Avun teemana on rakennemuutos, jonka myötä syrjäseutujen työpaikat, palvelut ja työikäiset asukkaat karkaavat kasvukeskuksiin.
Piirretään 20 kilometriä leveä rantu Torniosta pitkin länsirannikkoa Helsingin kautta itärajalle – puolet Suomen työpaikoista ja 40 prosenttia väestöstä on siellä. Muu Suomi on siihen nähden pohjoiseen ja itään päin harventuva erämaa, toimittajamme Jorma Lehtola kirjoittaa ansiokkaassa artikkelissaan.

Marja Aarnipuro

Marja Aarnipuro

Suomi asutettiin aikoinaan rannikolta sisämaahan päin. Nyt pikkuhiljaa palataan siihen tilaan, josta lähdettiin liikkeelle, aluetutkija Timo Aro sanoo.
Keskittymistä kauhistellaan, mutta se on ajanhukkaa, sillä kehityksen suunta ei käänny. Maailma on tällainen. Ennusteiden mukaan 15 vuoden kuluttua kahdessa kunnassa kolmesta on vähemmän väkeä. Yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa 66 prosenttia.
Ainoa vaihtoehto on sopeutua. Kaikki eivät halua eivätkä voi muuttaa kasvukeskuksiin, eikä heidän tarvitsekaan. Ihmisellä on oikeus valita asuinpaikkansa. On kuitenkin turha kuvitella, että palaisimme aikaan, jolloin joka kylässä oli kauppa, posti, koulu, pankki ja terveyskeskus.
Poliitikkojen tehtävä on keksiä keinot, joilla peruspalvelut turvataan syrjäseutujen asukkaille.
On olemassa monia virkeitä kyliä, joissa asukkaat pistävät tuulemaan. Täällä punotaan parhaillaan isoja juttuja, Sorsakoskella asuva Kyösti Koponen, 86, paljastaa ja lähettää terveisiä kuntapoliitikoille. Asukkaat toimivat, mutta tukea tarvitaan.

Anna-Leena Härkönen haluaisi hyvän nukkujan geenit

Tulisi uni jota kehtaisi seurata, kirjoittaa Tommi Liimatta romaanissaan Muovikorvo.
Unet ovat tosiaankin välillä niin mielisairaita, ettei niistä voi puhua edes parhaalle ystävälleen. Jotkut taas ovat tuttuja monille.
Näen usein ahdistavaa unta, jossa olen taas ylioppilaskirjoituksissa. En ole lukenut tarpeeksi ja istun kauhuissani kysymysten äärellä. Siinä vaiheessa kun olen tekemässä täysin mahdottomia matematiikan tehtäviä, yleensä herään.
Olen kuullut, että jos näkee toistuvasti unta samasta tilanteesta, se liittyy johonkin selvittämättömään asiaan. Minun lukioajassani on siis jotain selvittämätöntä. Mutta eikö kaikissa ajoissa ole?

Anna-Leena Härkönen

Anna-Leena Härkönen

Kun tapasin ensimmäisen kerran kirjailijakollegani Anita Konkan, keksin mielestäni loistavan keskustelunaiheen. Tiesin hänen olevan erittäin kiinnostunut unista ja kerroin hänelle tuon ylioppilaskirjoitusunen toistumisen.
– Mitä luulet unen tarkoittavan? kysyin.
– En tiedä, Konkka vastasi.
Se keskustelu loppui siihen.
Kerran näin unta, jossa voitin euroviisut kappaleella Haltin häät.
Mikä musertava pettymys, kun heräsin ja käsitin, ettei mitään voittoa oikeasti ollut. Eihän koko kappale ole edes euroviisuehdokas.
Unet myös viestivät yllättäviä asioita. Eräs terapeutti kertoi kerran, että jos joku yrittää unessa tappaa sinut, tosiasiassa sinä haluaisit tappaa hänet.

Sekin on ylellisyyttä, että ylipäätään näkee unia. Niitten näkeminenhän tarkoittaa sitä, että nukkuu. Siitä taidosta on nykyään tullut tähtitiedettä.
Vanhemmiten unen tarve vähenee. Miksi vanhukset muuttuvat vuosi vuodelta virkeämmiksi, vaikka olisi vihdoin aikaa nukkua? Ruuhkavuosia elävät vanhemmat taas kituvat unen puutteesta. Epäreilua.
Usein pelkään jo nukkumaan mennessä, että uni ei tule. Sinänsä mukavasta asiasta tulee taakka. Joskus varustaudun lämpimillä sukilla, jotka kuulemma auttavat nukahtamaan. Myös ruisleivän tai muun hiilihydraattipitoisen syöminen voi auttaa.
Jos uni ei tule, voisi tietysti vaikka lukea sen sijaan että pyörii ahdistuneena lakanoissa. Aina se ei kuitenkaan onnistu. Vaikka mieli on virkeä, silmät ovat liian väsyneet lukemiseen. Minä noudatan tunnin sääntöä. Jos en nukahda tunnin sisällä, otan pillerin.
Taito nukkua on myös geeneissä. Katson joskus kateellisena, miten aasialaiset retkottavat lentokoneissa tajuttomina suut auki. He nukahtavat heti, kun kone nousee ilmaan. Jos tuo geeni olisi kaupan, ostaisin heti. Vaikka nukkuva ihminen näyttää usein naurettavalta, hänessä on aina myös jotain kaunista ja liikuttavaa. Nukkuva ihminen ei ole uhka kenellekään.

Nukun usein levottomasti. Höpötän mitä sylki suuhun tuo ja huudan kuin susilauma.
– Jumala ja Jeesus! karjaisin kerran aamuyöllä niin kovaa, että mies oli vähällä saada sydänhalvauksen.
Lisäksi kuulemma potkin.
– Heräätkö sä siihen vai ootko jo tottunu? kysyin kerran mieheltä.
– Ei lähisuhdeväkivaltaan koskaan totu, hän vastasi.
Kuorsaaminen lisääntyy iän myötä, ja se on naiselle kipupiste. Helvetillinen pärinä ei kuulosta miehen mielestä naiselliselta, vaikka olisi kuinka vastarakastunut.
Lapsena olin perheen virallinen unissakävelijä. Nykyään kävely on jäänyt. Kerran tosin havahduin siihen, että olin työntämässä rannekelloa pakastelokeroon.

Tuomas Enbuske: Inhosin Aki Kaurismäkeä

Inhosin Aki Kaurismäkeä. Kunnes aloin ymmärtää häntä täysin.
”V**tu mikä urpo.” Näin puhisin, kun luin, miten palkittu ohjaaja oli käyttäytynyt Berliinin elokuvafestivaaleilla. Taiteilija oli selkeästi tuhannen päissään. Miksi tyyppi on niin narsisti, että haluaa koko gaalan huomion itselleen? Kaurismäki ei tullut hakemaan palkintoa lavalle, vaan palkinnonjakajien piti tulla naula päässä olevan ohjaajan luokse. Selkeää nöyryyttämistä!

Tuomas Enbuske

Tuomas Enbuske

Miten ihminen kehtaa poseerata olevansa joku suuri humanisti, mutta ei välitä muiden ajasta paskan vertaa? Kaurismäki antoi toimittajien odotuttaa itseään tunnin, koska herra taiteilija oli samaan aikaan ryyppäämässä.
Suurin kohteliaisuus on ottaa toinen toisissaan. Kaurismäki ei tee sitä. Hän vastaa kysymyksiin pelleillen, höpöttelee kummallisia, mumisee outoja sisäpiirivitsejä, vähättelee itseään, on epälooginen. The Guardianin haastattelussa Kaurismäki oli sitä mieltä, että maailman rikkain prosentti pitäisi tappaa. Tätä logiikkaa ei häirinnyt se, että hän kuuluu siihen.
Tämä ylimielinen käytös ärsytti minua vuosia. Hänen käytöksensä oli niin 80-lukulaista. Silloin älykön maineen sai Suomessa helposti sillä, että oli haastattelussa ”outo” ja kieltäytyi osallistumasta Kymppitonniin.

Kunnes aloin tehdä sitä, minkä puutteesta juuri Kaurismäkeä syytin. Änkeydyin sekunniksi hänen housuihinsa. Miten itse osaisin käyttäytyä tuollaisissa tilanteissa? Enpä sen kummemmin. Olen aina ollut ujo. Kammoksun sosiaalisia tilanteita niin, että usein vaihdan kadun puolta, kun joku mukavakin puolituttu tulee vastaan. Yritän olla amerikkalaisen sujuva, mutta jotenkin suustani pääsee tahattomasti vääriä kommentteja. Olen usein tullut tulkituksi tylyksi, kun en vain ole tiennyt, miten olla.
Kaurismäki on vain niin herkkä, ettei hän osaa olla sosiaalisissa tilanteissa. Se johtaa kahteen asiaan. Ujouden peittämiseen viinalla. Ja roolin vetämiseen.
Hänessä on samaa kuin Jörn Donnerissa. Molemmat ovat selkeästi herkkiksiä. Siksi kummankin pitää alkaa ihmisten edessä näytellä roolia, jota he olettavat ihmisten heiltä odottavan. Jörn Donner on esimerkiksi siviilissä empaattinen keskustelukumppani. Mutta kun häntä haastatellaan, hän alkaa möristä kyynisesti. Hallitus on paska. Suomalaiset ovat tyhmiä. Helsinki on takapajula.
Donner ja Kaurismäki ovat ennalta-arvattavia. Mutta yleisö tykkää siitä. He ovat kuin hittiradio, joka soittaa aina samat laulut. Rakkautta molemmat haluavat. Ihminen alkaa toimia sen kaavan mukaan, jolla sitä on saanut.

Miksi ihmiset pelkäävät sosiaalisia tilanteita? Koska se oli muinaisyhteisössä suurin moka. Jos olit liian kummallinen, sinut eristettiin yhteisöstä ja jäit ilman ruokaa.
Amerikkalaiset ovat yhtä kompleksisia kuin me, mutta he ovat rakentaneet tähän koodin. Small talk -höpötys ja turhat kysymykset. Eihän ketään voi kiinnostaa, mitä kaupan kassalle kuuluu? Ei kiinnostakaan. Mutta sillä peitetään se, että uuden ihmisen kohtaaminen on riski. Pinnallinen jorina tekee sosiaaliset tilanteet siedettäviksi. Se tuo tilanteisiin ennustettavuutta. Suomalaisissa sosiaalisissa tilanteissa hankalinta on ennustettavuuden puute.
Miksi suomalaiset räpläävät kännyköitä? Koska he eivät tiedä, miten olla. Entä sitten? Meidän on oltava armollisempia ihmisten sosiaaliselle kömpelyydelle.
Ulospäin suuntautuneen on hankala tajuta, ettei sisäänpäin suuntautuminen ole ilkeyttä. ”Ole vain oma itsesi” on huonoin ohje, jonka ihmiselle voi antaa.
Meillä on eri rooleja eri ihmisille, eri tilanteisiin. Mistä tietää, mikä omista itseistä pitää milloinkin olla?