Tuomas Enbuske: Selfie on feminismiä, sillä se vei vallan vanhoilta ukoilta

Selfiet – ai että meitä ärsyttää niiden pinnallisuus ja narsismi, koska me sedät itse olemme aina olleet ­syvällisiä altruisteja. Kolumnisti Jyrki Lehtola kirjoitti uusimpaan Anna-lehteen yläkoulun filosofia-aineen siitä, kuinka selfiet ovat naurettavia.
Kritiikin kohteena oli se, että ”Instagram ei tarjoa mahdollisuutta rehellisyyteen”. Onneksi meillä on kuitenkin has been -kolumnisteja opettamassa rehellisyyden perimmäisen määritelmän.

Tuomas Enbuske

Tuomas Enbuske

Suurin ongelma Lehtolan mukaan on, että selfieissä kuvataan ”vain itseään, eikä ympäristöä”. Jyrki Lehtolan kulta-aikana, joskus 1990-luvulla, lehtien jutuissa ja valokuvissa kuvattiin lähinnä toimittajia ja valokuvaajia itseään. Haastateltava ja kuvattava, eli kivan näköinen tyttönen, oli väline sille, mitä kuvaaja ja toimittaja halusivat itsestään kertoa.
Järkyttävintä nykyselfieissä on, että kuvan kohde saa itse määritellä, miten hänet nähdään. Kuvaajana ei olekaan enää vanha setä. Kuvaaja on nyt sekä kohde että katse. Ja se katse näkee Lehtolan ja minun setämaailman naurettavuuden ja sen läpi.

Koska ne veivät valtamme, peitämme hämmennyksemme naurulla ja pilkalla. 1990-luvulla nuoret tytöt vielä mielistelivät Lehtolaa ja hänen setäkavereitaan Soda-baarissa, jotta pääsisivät hänen juttuihinsa ja valokuvakavereidensa kuviin. Nyt kun Lehtolan pöytään ei enää änkeä kukaan – ei edes kolumnien haukkujia – hän on peloissaan.
Me yli nelikymppiset sedät mediaeliitissä olemme tolaltamme. Kaipaamme aikaan, kun me juopot vanhukset saimme määrittää, miten nuoret naiset mediassa esitetään.
Saimme myös mahdollisuuden piilottaa ikääntyvät naiset kuvastosta kokonaan, mutta nyt nekin perkeleet julkaisevat kuvia itsestään hymyillen, ryppyineen kaikkineen. Vanhoina hyvinä aikoina yli 40-vuotiaat naiset kuuluivat ­lähinnä mielenterveysongelmia käsittelevään kuvastoon.

Selfieitä ottavat erityisesti nuoret naiset. Siksi selfie on pilkkasana. Kun nuoret tytöt tekevät jotain itse, se pelottaa. Emme enää voi kontrolloida heitä ja käskeä heitä katsomaan alakulmasta linssiin nöyristelevästi kuin pelokas lapsi koulukuvassa. Emme enää voi lisätä tekstiin sitaattia, ­joka vahvistaa sitä, mitä me haluamme maailmasta kertoa.
Siksi selfie on vallankumous. Siinä kuvaaja ei enää olekaan vain eliittiin kuuluvan äijän objekti, vaan itse subjekti ja objekti samaan aikaan.
Selfien ottaja päättää itse, miten haluaa tulla nähdyksi. Tytöt eivät enää kiltisti alistu muiden katseille, vaan suuntaavat spottivalot itse siihen, mitä haluavat itsestään näyttää. Kameran takana ei olekaan enää Lauri Törhönen, vaan kohde itse.
Juuri siksi selfie pelottaa vanhaa eliittiä. Aina, kun nuoret tytöt alkavat tehdä jotain, sitä pilkataan, kunnes aikuiset alkavat tehdä samaa. Harva edes muistaa, kuinka kymmenen vuotta sitten sosiaalinen media oli pilkan kohde: ”Kuka nyt haluaa nähdä, mitä minä syön aamiaiseksi”. Kunnes sosiaalisesta mediasta tulikin valtavirtaa. Ne, jotka olivat aiemmin pilkanneet Facebookia, hiipivät sinne kikkeli koipien välissä ja käyttäytyivät kuin aina olisivat olleet sen puolella.

Selfie on voimaantumista ja julkisen tilan valtaamista. Selfiet eivät ole miellyttämässä meitä.
On hienoa, kuinka paljon meikittömät kuvat keräävät tykkäyksiä, sillä ne rikkovat Jyrki Lehtolalle ja meille muille sedille suunnattuja kauneuskäsityksiä.
Hei setä, katso mitä 15-vuotiaat tytöt tekevät nyt. Pilkkaat sitä nyt, mutta teet sitä itse kymmenen vuoden päästä. Ja väität silloin seminaaripuheessasi keksineesi itse koko homman.

Pääkirjoitus: Hyvien ihmisten Apu täyttää 85 vuotta

En tiedä toista lehteä, jolla olisi niin hieno tarina kuin Avulla. Suomessa elettiin 85 vuotta sitten suurtyöttömyyden aikaa soppajonoineen ja hätäaputöineen. Helmikuussa 1933 A-lehdet Oy:n nykyisten omistajien isovanhemmat Yrjö ja Aune Lyytikäinen perustivat Apu-lehden perheellisten työttömien auttamiseksi.

Marja Aarnipuro

Marja Aarnipuro

Samaan aikaan Suomeen perustettiin kaksi muutakin lehteä työttömien hyväksi, Urpu ja Lukki. Nämä kuitenkin lopettivat pian, sillä Avun sisältö oli niin paljon parempaa, että kilpailijat eivät pärjänneet.
Työttömät myivät Apua kaduilla, ravintoloissa, junissa ja ovelta ovelle. Myyjä sai kahden markan hintaisesta lehdestä 1,25 markkaa perheen elättämiseen. Myyjillä oli rintamuksessaan neulalla kiinnitetty pahvilappu, jossa luki: ”Osta Apu, anna apu työttömälle!”
Työttömien lehdenmyyntiä ehdotettiin kiellettäväksi, keskusteltiin oliko se kerjäämistä vai ei. Toiminta sai kuitenkin jatkua, kunnes vuonna 1935 työllisyystilanne oli parantunut, ja Avusta tuli normaaliin tapaan myytävä lehti.
Avulla on edelleen vahva sosiaalinen omatunto, olemme aina heikomman puolella. Suomi on hyvien ihmisten maa -kampanjassa jaamme hyvää tekeville hankkeille Apu-tonnin kerran kuussa.
Apu on hyvien ihmisten lehti. Lukijamme ovat fiksuja ja ahkeria Suomen rakentajia, jotka haluavat ymmärtää maailmaa syvällisesti. Avun lukijat tuntevat myötätuntoa heikompia kohtaan ja keskustelevat asioista rakentavasti, eivät repien. Kiitos siitä!

Anna-Leena Härkönen: Linnan romaani kestää vaikka kymmenen filmatisointia

Kävin katsomassa uusimman version Tuntemattomasta sotilaasta. Se toimi, taas kerran. Olen pitänyt kaikista kolmesta elokuvasta. Tosin Laineen elokuvassa näytellään vanhanaikaisen reippaalla kädellä. Mutta Linnan loistava dialogi toimii siinäkin. Myös kauhu välittyy katsojalle.

Anna-Leena Härkönen

Anna-Leena Härkönen

– Jeesus, kuinka tuolla voi ihminen olla? kysyy yksi sotilaista katsellessaan kauempaa tykistökeskitystä.
Niin, miten?
Lempihahmoni on Vanhala, joka jaksaa nauraa samalle asialle tuhat kertaa. Hänen elämänasenteensa on lohdullinen, samaan pyrin minäkin. Jos on pienikin aihe nauraa, naura! Uusimmassa elokuvassa Vanhalaa esitti hurmaavasti Hannes Suominen.

Hyvä ratkaisu oli myös se, ettei yksittäisen sotilaan kuolemasta tehty kertaakaan numeroa. Vaikka henkilö olisi ollut keskeisessä roolissa, hän vain kuoli pois ja tarina kulki eteenpäin. Niinhän se on ollut myös todel­lisuu­dessa.
Ehkä koskettavin kuulemani kommentti Louhimiehen elokuvasta oli se, kun ystäväni sanoi: ”Nyt mä pystyn antamaan mun isälle anteeksi”. Isä oli sodassa traumatisoitunut veteraani, joka sai hulluuskohtauksia, kivitti lapsiaan ja paiskoi heitä pitkin seiniä.

Odotetusti Louhimiehelle ja muulle työryhmälle esitettiin ensi-illan kynnyksellä typeriä kysymyksiä. Miksi naiset eivät saaneet suurempaa roolia? Miksi etulinjan naisia ei kuvata juuri lainkaan? Vastaus: heitä ei ollut siellä. Teoksen nimi on Tuntematon sotilas, ei Tuntematon lotta! Yksi naistuttavani väitti, että naisilla oli sota-aikana paljon raskaampaa kuin rintamalla taistelevilla miehillä. Heidän kun piti ihan yksin hoitaa koti ja karja. Minä väitän, että rintamalla oli rankempaa. En tosin ole ollut kummassakaan paikassa.
Elokuvan nähtyäni innostuin lukemaan sensuroimattoman Tuntemattoman eli Sotaromaanin. Kieltämättä jotkut poistot tuntuivat järkeviltä. Linna intoutui välillä selittelemään liikaa henkilöhahmojaan ja paasaamaan paatoksellisesti.
Jotkut sensuroinnit taas tuntuivat naurettavilta. Mitä sillä on väliä, jos romaanihahmo huutaa neljä kirosanaa ja niistä yksi napsaistaan pois? Alapäähuumoriakin oli siloiteltu, mikä on sääli. Luulisi, että nimenomaan sitä rintamalla viljeltiin ”mielialan kohottamiseksi”.

Sotaromaanin edetessä aloin puhua kuin Rokka. Itsetuntokin kohosi taivaisiin.
– Mie ku hoijan asiat niin ne hoituu! kailotin miehelle. Kuule sie ukko, jos sie tarttet oikeen hyvvää pullanpaistajaa niin täs siul on sellane!
– Kuinkahan kauan tuo kestää? mies kysyi masentuneena.
– En tiedä.
Se jatkui niin kauan kuin romaanin lukeminenkin.

Järkyttävää, miten huonosti ruokahuolto rintamalla toimi. Miehet joutuivat kauhun ja kylmyyden lisäksi kärsimään nälkää. Miten he pystyivät taistelemaan ilman kunnon ravintoa? Ei sitä ruokaa varmaan ollut liikaa siviileilläkään, mutta luulisi että sotilaitten saamaa ruokaa olisi pidetty kaikkein tärkeimpänä. Tai no, entä kotirintaman lapset?
Tuntemattoman sotilaan tulkinnat ovat muuttuneet elokuva elokuvalta brutaalimmiksi ja todellisemmiksi. Hyvä niin. Ja Linnan romaani on niin hieno, että minusta sen voisi filmatisoida vielä vaikkapa kymmenen kertaa. Tulen katsomaan kaikki versiot. Anta soitta nii saatanan ­taval!