Pääkirjoitus: Kansainvaellus

Marja Aarnipuro

Marja Aarnipuro

Eipä käy kateeksi poliitikkoja. Näinä kauhistuttavina terrori-iskujen aikoina heidän on päätettävä, mitä tehdään kansainvaellukselle, joka suuntautuu Eurooppaan Välimeren yli.

Vuonna 2014 Välimeren ylitti 218 000 ihmistä, joista useimmat pakenivat väkivaltaa ja vainoa. Yli 3 500 heistä kuoli tai katosi. YK:n pakolaisjärjestön pääsihteeri António Guterres kuvaa pakolaisvirtaa suurimmaksi humanitaariseksi katastrofiksi sitten toisen maailmansodan.

Guterres sanoi Time-lehden haastattelussa näin: ”Emme voi estää ihmisiä pakenemasta henkensä edestä. He tulevat. Meidän valintamme on, miten hyvin hoidamme heidän tulonsa – ja miten inhimillisesti.”

Ratkaisu on lopettaa maailmassa riehuvat konfliktit ja estää uusia syttymästä. Mutta sillä välin meillä on laillinen velvollisuus auttaa näitä pakolaisia. Turvapaikan hakeminen on ihmisoikeus. Se on myös poliittinen periaate, joka on ohjannut kansakuntia tuhansia vuosia.

”Tälle arvoperustalle moderni Eurooppa on rakennettu”, Guterreskin muistuttaa.

Helpointa olisi pistää pää pensaaseen ja leikkiä, että Suomi on saari, joka tulee toimeen omillaan ja jonka ympärille voi rakentaa muurit. Mutta kun ei ole. Meillä on yhteinen vastuu ihmisten hädästä. Jos me emme sitä vastuuta kanna, emme voi kutsua itseämme YK:n jäseniksi tai eurooppalaisiksi – emme edes ihmisiksi.

 

Apu kävi Lampedusan saarella vuonna 2011 jututtamassa Välimeren ylittäneitä pakolaisia. Lue juttu täältä!

Anna-Leena Härkönen: Tahdon!

Anna-Leena Härkönen

Anna-Leena Härkönen

Tämä on noloa tunnustaa. Rakastan kuninkaallisia häitä. Ilmeisesti se, että olen itse kolmatta kertaa naimisissa, ei ole kokonaan kyynistänyt minua.

Katsoimme vihkimisen ystäväni kanssa. Juuri ennen lähetystä avasimme samppanjapullon. Jopa miehet malttoivat istua seurassamme viitisentoista minuuttia, kunnes pakenivat pihalle.

Kirkkoon saapuvien vieraitten pukuja oli ihanaa katsoa. Yksikin vanha rouva oli pukeutunut kirkkaankeltaiseen ja näytti aivan juuri puhjenneelta narsissilta. Harmi, että kunniamerkit ja pakolliset protokollan mukaiset kangashärpäkkeet usein rikkovat kokonaisuuden.

Eikä kruunukaan kaikille sovi.

Kumma juttu muuten, että kun arvostelee kuninkaallisten häävieraitten asuja, puheesta puuttuu kokonaan pahantahtoinen sävy. No, taisin sanoa yhtä naisvierasta harakan näköiseksi.

 

Vihkikirkon jännittynyt ilmapiiri tarttui katsojaan. Carl Philipin itkuiset silmät saivat meidätkin nieleskelemään. Mahasta kouri, kun h-hetki alkoi lähestyä.

Viimein Sofia saapui isänsä käsipuolessa. Hänen pukunsa oli yksinkertaisuudessaan todella kaunis. Morsian itse näytti veikeältä rakohampaineen. Joku on joskus keksinyt nimittää Alexander Stubbia ilahtuneeksi oravaksi, ja määritelmä sopi myös Sofiaan. Toivottavasti hän ei koskaan tee hammaskalustolleen mitään.

Odotimme parin ensimmäistä suudelmaa kuin Jeesuksen ilmestymistä.

Juuri kun se tuli, poikani peitti televisioruudun sohvatyynyllä.

Huusimme verenhimoisesti. Miten brutaali teko! Tyyny väistyi.

Pelkäsimme, että se oli siinä, mutta suutelivathan ne pian uudelleen.

Minkähän takia kuninkaallisten hääsuudelmat ovat aina niin siveitä?

Tällä kertaa esimerkiksi kirkkomusiikin epäsovinnaiset valinnat antoivat ymmärtää, että odotettavissa olisi jotain räväkämpää. Mutta ei. En nyt tarkoita, että pitäisi tunkea kieltä kurkkuun, mutta saisivat ne nyt edes kestää vähän pidempään.

 

Häistä  on jo aikaa. Olen yhä rakastunut Carl Philipiin. En ole yleensä tummien miesten perään, mutta herranen aika että tämä yksilö osasi olla söötti! En muista ennen nähneeni yhtä leveää hymyä kenenkään sulhasen naamalla.

Ei Carl Philip ole ensimmäinen. Olen aikoinaan rakastunut myös Norjan prinssi Haakoniin ja Daniel Westlingiin. Prinssi William ei tosin herättänyt minussa juurikaan tunteita. Näin jälkikäteen tuntuu muuten käsittämättömältä, että jätin aikoinaan Sarahin ja Andrewin häät väliin, vaikka olin juuri silloin Lontoossa. En halunnut lähteä tungeksivaan ihmisjoukkoon vaan menin mieluummin ostoksille puolityhjiin kauppoihin.

 

Kun lähetys oli ohi, putosimme ystäväni kanssa täysin tyhjän päälle.

Mielekästä katsottavaa tai tekemistä ei enää löytynyt. Tunsimme itsemme petetyiksi. Mikä meitä aikuisia naisia vaivaa? Taannummeko aina kuninkaallisia häitä katsoessamme pikkutyttöjen prinsessasatu-ikään?

Siniveristen elämähän olisi oikeasti kammottavaa. Loputtomia kissanristiäisiä ja muita edustusvelvollisuuksia. Aina pitää olla viimeisen päälle ja hymyillä, vaikka mielentila olisi mikä.

Nyt on jäljellä enää yksi kysymys: minne häämatka suuntautuu? Lehdissä veikkaillaan Havaijia. Haluan tietää! Ja nähdä matkalta edes yhden romanttisen kuvan. Odotan sitä melkein yhtä kiihkeästi kuin ilmojen lämpenemistä.

Pääkirjoitus: Keskeytinkö?

Marja Aarnipuro

Marja Aarnipuro

Aika on arvokkainta omaisuuttamme. Että minua sieppaa, jos erehdyn katsomaan huonoa teatteriesitystä tai elokuvaa. Ellen kehtaa lähteä kesken pois, kihisen esityksen jälkeen kiukusta: elämästäni riistettiin kolme tuntia! Minun aikaani.

Aikavarkaita on myös työelämässä. Juuri kun olet päässyt syventymään tarkkuutta tai pohtimista vaativaan tehtävään, niin sanottuun flow-tilaan, puhelin soi tai joku ilmestyy työpisteellesi kysymyksineen.

Kalifornian yliopiston professori Gloria Markin mukaan tietotyö keskeytyy joka kolmas minuutti. Ihmisellä kestää 23 minuuttia keskeytyksen jälkeen päästä takaisin keskittyneeseen flow-tilaan. Melkein puoli tuntia!

Hämmentävintä asiassa on se, että keskeytyksen aiheuttaja on useimmiten ihminen itse. Meillä on nykyisin taipumus hypätä aiheesta toiseen kolmen minuutin välein. Tarkistamme sähköpostin, luemme tekstarin tai katsomme, mitä
Facebookissa on meneillään.

Keskeytykset aiheuttavat stressiä ja hidastavat työtä. Viidesosa suunnitelluista työtehtävistä lykkäytyy seuraavaan päivään.

Mietitäänpäs kesälomalla ajankäyttöämme. Mitä jos syksyllä jokaiseen työpäivään sisältyisi hiljainen aika, jolloin kukaan ei keskeytä toisen työtä? Pidetään silloin myös omat näpit irti sähköpostista ja sosiaalisesta mediasta.