Tuomas Enbuske: Nalle Wahlroos on väärässä

Pidän Nalle Wahlroosista. Rakastan jokaista, joka uskaltaa ajatella tässä nöyryyskilpailun diktatuurissa. Suomi olisi valtioiden Toyota Avensis, ellei meillä olisi valopilkkuina Nallea, Lenita Airistoa, Anna Kontulaa, Elina Lepomäkeä, Koko Hubaraa, Jörn Donneria, Merete Mazzarellaa, Veronika Honkasaloa, Timo Hännikäistä, Maryan Abdulkarimia, Juhana Vartiaista tai Leif Salménia.

Tuomas Enbuske

Tuomas Enbuske

Yhdessä asiassa Nalle on väärässä. Hän kertoi Hjalliksen haastattelussa Maikkarilla, ettei voi ajaa Suomessa autoa, koska täällä on niin kovat sakot. Ja toden totta. Meillä miljonäärit saavat Guinnessin ennätysten kirjaan päätyviä sakkoja.
Tästä on tehty eduskunta-aloitteita, ja jopa laiskat suomalaiset, jotka yleensä kadehtivat ahkerien tuloja, pitävät isoja sakkoja kohtuuttomina. Isot sakot eivät siis vastaa kansan oikeustajua. Se on hyvä. Rangaistusten ei tarvitsekaan vastata kansan oikeustajua. Jos ne vastaisivat, emme tarvitsisi oikeuslaitosta, vaan torikäräjiä.
Suomalainen ylinopeussakotusjärjestelmä on silti nerokas. Kannatan tuloverotuksessa progressiivisen verotuksen asemesta tasaveroa. Ylinopeussakot eivät Suomessa ole progressiivisia, vaan lähempänä tasaverotuksen ideaa. Samalla tavalla kuin tasaverotuksessa, sakotuksessa kaikki maksavat sakkoa saman prosenttimäärän.
Wahlroosin mukaan ”Suomen sakot ovat aivan absurdeja”. Niin ovat. Mutta niin ovat myös Nalle Wahlroosin tulot. Vuoden 2014 verotuksessa Wahlroos tienasi nettona yli miljoona euroa kuussa. Minusta tässä palkassa ei ole mitään väärää. Päinvastoin. Yksikään yksityinen firma ei maksa kenellekään isompaa palkkaa kuin kokee tyypistä hyötyvänsä. Siksi ihmisten palkat eivät kuulu ulkopuolisille, vaan niiden maksajille.

Lähestytään asiaa Isaiah Berlinin positiivisen ja negatiivisen vapauskäsityksen kautta.
Positiivinen vapaus on ”vapautta johonkin”. Negatiivinen vapaus on ”vapautta jostakin”. Klassisena liberaalina olen negatiivisen vapauden kannattaja. Se tarkoittaa sitä, että ihmisen pitää olla vapaa pakottamisesta. Muut eivät saa loukata näitä vapauksia. Eli miljardööri (tai kuka tahansa), joka julkisella tiellä ajaa ylinopeutta, loukkaa toisten negatiivisia vapauksia, koska hän asettaa muut hengenvaaraan omalla kaahailullaan.
Kun tätä toisten vapautta esimerkiksi olla joutumatta auto-onnettomuuteen loukkaa, siitä pitääkin rangaista. En tarkoita, että ylinopeus olisi anteeksiantamaton synti. Mutta jos liikenteessä vallitsisi sääntelemätön libertaarinen kapitalismi, se tarkoittaisi, että kuka tahansa saisi ajaa millä tahansa kaistalla vaikka kännissä ja millä nopeudella tahansa. Liikenne siis vaatii sääntelyä.
Walhroos saisi rikesakkorajan ylittävästä ylinopeudesta kuukausitulojensa perusteella noin 220 000 euron sakot. Oleellista on, että se kirpaisisi Nallea tismalleen yhtä paljon kuin huomattavasti pienemmät sakot saavaa lastentarhanopettajaa. Suhteellinen potutus olisi yhtä iso.

Elinaikaa köyhillä ja rikkailla on suunnilleen yhtä paljon, toki rikkailla hieman enemmän. Siksi on reilua, että vankilatuomiot ovat kaikille samat. Koska rikkaalla on enemmän rahaa, on reilua, että sakkotuomio on kovempi. Silloin rangaistus on jokaiselle absoluuttisesti yhtä iso.
Sen sijaan esimerkiksi pysäköintisakoissa sakot ovat kaikille yhtä isot. Tämän takia väärin pysäköidyt autot ovat poikkeuksellisen usein kalliita Audeja ja Mersuja. Rikkaalle 60 euron sakko ei tunnu missään. Perushoitajalla taas jäävät sen takia juustot ja leikkeleet ostamatta.

Toimituspäälliköltä: Metsään mennään

Avun luontotoimittaja Juho Rahkonen huokaili maailmanmenoa ja mietti, onko mikään asia mennyt kymmenessä vuodessa parempaan suuntaan. Hetken mietittyään hän lopulta keksi: Suomessa on nykyään enemmän kansallispuistoja!

Tuomas Marjamäki

Tuomas Marjamäki

Niinpä onkin. Lukumäärä on tarkalleen 39. Kansallispuistoja on ympäri maata – pohjoisin Lemmenjoella ja eteläisin Tammisaaressa. Vanhimmat perustettiin 78 vuotta sitten, tuorein tulokas Teijo liittyi mukaan viime vuonna. Tänä vuonna Apu esittelee kansallispuistoja vuosikalenterinsa kuvissa sekä lehdessä kerran kuussa luontojuttupaikalla.
Kansallispuistojen hienouden ymmärtää vasta niissä käydessään. Hiljattain ajoin kahdeksanvuotiaan poikani kanssa pääkaupungin ruuhkien läpi Espoon Nuuksioon yhdeksi yöksi telttailemaan. Laskevan auringon ihailu erämaalampien äärellä sai kiireisen työviikon unohtumaan, ja trangialla keitetty kahvi sekä rasiaan pakatut eväsleivät maistuivat ulkoilmassa aivan erilaiselta kuin kotisohvalla.
Poika ihmetteli, että eikö puistoon tosiaan ollut pääsymaksua ja että siellä sai yöpyäkin ilman eri lupaa. Hämmästys oli aiheellista: lapsi on tottunut siihen, että vähän joka paikassa kaivetaan kuvetta kivojen asioiden tekemiseksi.
Monessa muussa maassa vapaa retkeily ei ole mahdollista tai yhtä turvallista. Matka lähimpään kansallispuistoon ei ehkä sinullakaan ole pitkä. Kansallispuistoverkosto on niin tiheä, että ruuhka-Suomessakin asuvat pääsevät halutessaan nopeasti luonnon helmaan rauhoittumaan.

Anna-Leena Härkönen: Sämpylät metroon

Parisen vuotta sitten alettiin puhua käsitteestä tunneäly. Olen ymmärtänyt, että se tarkoittaa älyllistä vaistoa, jolla ei ole mitään tekemistä Mensan ja palikkatestien kanssa. Vai onko tunneäly kauniimpi ilmaisu sille, ettei älyä ole? Minun ajattelustani nimittäin puuttuu joskus logiikka täysin.

Anna-Leena Härkönen

Anna-Leena Härkönen

Otetaan esimerkki. Istuin Hietalahden torilla kahvilaan ja tein tilaukseni.
– Annatko samalla tuonkin tuosta? sanoin tarjoilijalle ja osoitin maassa olevaa tuhkakuppia.
Tarjoilija katsoi minua hiukan hämmentyneenä mutta teki mitä pyysin. Tarkastelin itsekin hämmentyneenä valtavaa vatia, joka oli täynnä vettä. Olin juuri sytyttämässä tupakan, kun tajusin että edessäni on koirien juomakuppi.
Kun kahvini tuotiin, sanoin muka huolettomasti: ”Voit oikeestaan panna ton takas maahan.” Tarjoilijan pokka piti. Pieninkään hymynpoikanen ei käväissyt kasvoilla, kun hän otti juomakupin ja palautti sen sinne minne se kuuluu. Tuhkakuppia en enää kehdannut kysellä.

Toinen tapaus. Istuimme ystäväni kanssa Saigonissa näköalabaarissa, ja alla kimaltava kaupunki näytti upealta. Erityisen upea oli mielestäni valtatie, mistä autojen valot välkkyivät kuin kaksi punaista ja keltaista helminauhaa vierekkäin.
– Eikö oo jännä sattuma, että noitten punasten valojen joukkoon ei oo eksyny yhtään keltasia valoja ja toisin päin? kysyin ystävältäni. – Että nuo on niin ku ehjiä nuo valojonot?
Hän katsoi minua pitkään.
– Ootko sää oikeesti noin pölijä?
– Miten niin?
– Ei se oo sattuma! Nuo autot ajaa eri suuntiin. Ne eri väriset valot on autojen etu- ja takavaloja.
– En mä voi tietää tollasta, ei mulla ole ajokorttia, minä puolustauduin.

– Ei ole mullakaan ja mää tiiän, ystäväni vastasi.
Traagisinta tässä tarinassa on se, että en olisi koskaan tajunnut tuota asiaa, ellei sitä olisi minulle kerrottu. Vielä traagisempaa on se, että ihmiseltä viedään illuusiot. Olisi ollut niin mukavaa olla todistamassa maagista hetkeä, jolloin meidän takiamme autojen valot muodostivat täydellisen värisuoran.

Mokailut jatkuivat. Olin juuri palannut samalta Saigonin-matkalta ja huomasin pankkiautomaatilla, että tililtäni oli tehty lyhyessä ajassa järjetön määrä nostoja. Pelkäsin, että kortistani olisi jossain välissä matkaa otettu kopio ja nyt joku käytti rahojani.
Painelin paniikissa lähimpään Nordean konttoriin.
– Miten voin auttaa? virkailija kysyi.
– Mä pelkään että joku käyttää mun pankkitiliä, minä vingahdin. – Kauheesti nostoja, joita mä en kaikkia tunnista.
– Katsotaan.
Virkailija tutki hetken tiliotettani ja käänsi sitten tietokoneen näytön minuun päin.
– Eikö näistä mikään näytä tutulta? hän kysyi.
Alkoi näyttää. Se joku, joka käytti rahojani, olin minä itse.
Ikäkin tietysti vaikuttaa jauhopäisyyteen. Minulle on tullut vuosien myötä kasvosokeus: en välttämättä tunnista tyyppiä, jonka kanssa olen pari päivää sitten istunut samassa pöydässä. Se on noloa. Eikä sanojakaan aina muista. Sitä hakee ja hakee jotain sanaa ja tietää, mikä se on, paitsi ettei tiedä.
– Pane sämpylät metroon, sanoin erään kerran pojalleni.
– Tarkotat varmaan mikroa? hän täsmensi.
– Niin tarkoitan, ihanaa että sä ymmärrät mua, vastasin.

Miksi kerron teille kaiken tämän? Koska näin raskaat taakat on pakko jakaa jonkun kanssa.