Tuomas Enbuske: Armo on kostoa tärkeämpää

Lähes joka neljännellä Suomessa ajavalla Uber-kuskilla on taustallaan rikostuomio. Tämä on minusta loistavaa. Kerron kohta miksi.

Tuomas Enbuske

Tuomas Enbuske

Uber-kuskien rikostutkimus oli vanhaa oligarkia-maailmaa puolustavan Taksiliiton tekemä. Uber on siis tämä toistaiseksi laiton taksin korvike.

Taksiliitossahan tiedetään varsin hyvin, että taksiala vapautetaan eikä liitto enää edes kehtaa vastustaa sitä julkisesti. Rohkea alan toimija taksifirma Kovanen julkaisi juuri, että sen mielestä liikenteen vapauttaminen on hyvä myös heille. Olen samaa mieltä. Parhaassa tapauksessa taksien lisääntyminen ja halpeneminen vähentää yksityisautoilua ja lisää koko alan kannattavuutta.

Silti Taksiliitossa on käynnissä propagandasota. Se muistuttaa Saddam Husseinin hallinnon tiedotusministerin Muhammad Saeed al-Sahhafin kuuluisaa puhetta, jossa hän hehkutti Irakin voittavan sodan, vaikka amerikkalaisten tankit näkyivät jo taustalla tv-kuvassa.

Olen jo aiemmin ollut sitä mieltä, että Uberille pitäisi antaa maahanmuuttajien kotouttamispalkinto. Uuden selvityksen jälkeen vaadin sille myös vankeinhoidon kunniamainintaa. On nimittäin loistavaa, että entisillä vangeilla on mahdollisuus palata työelämään. Vankilahan on rikollisuuden yliopisto, jossa pienistä rötöksistäkin tuomitut oppivat vanhemmilta konnilta kunnon rikokset.

Entisten rikollisten on vapautumisen jälkeen vaikeaa saada duunia. Tämä siksi, että ”kunnon kansalaisilla” on taipumus jakaa ihmiset hyviksiin ja pahiksiin.

Moni kritisoi Suomen tuomioita. Ymmärrän, että ihmisen perustarpeisiin kuuluu myös kosto. Ymmärrän, ettei nykyinen vankilajärjestelmä ota tarpeeksi huomioon tätä tarvetta, varsinkaan seksuaali- ja väkivaltarikoksissa.

Meidän on silti hankala tajuta, että rikolliseksi voi päätyä oikeastaan kuka vain, jos elämän alkuvaiheessa saakin suomalaisessa lotossa väärät numerot. Menestys on oikeasti sattumaa. Jos asiat olisivat kohdallani menneet toisin, saattaisin itsekin olla rikollinen.

Kriminaalipolitiikkamme oli 1970-luvulla vasemmistolaista. Silloin ajateltiin, että rikollisuus on ainoastaan yhteiskunnan syytä. Ruotsissa oltiiin sitä mieltä, että yhteiskunnan tavoitteena olisi täysin vangiton yhteiskunta.

Tämä tietysti oli typerää utopiaa. Mutta itse asiassa siinä oli järkevä ajatus taustalla. Esimerkiksi maissa, joissa on kovat rangaistukset, rikollisuutta on paljon enemmän.

Karmea esimerkki on Yhdysvallat, jonka vankiloilla ei ole mitään yllykettä saada rikollisista yhteiskuntakelpoisia. Tämä johtuu osaltaan siitä, että vankilat on ulkoistettu yksityisille firmoille. Miksi ihmeessä ne haluaisivat, ettei niillä enää ole asiakkaita?

Minua ei haittaa, jos Uber-kuskillani on rikostausta. Ei minua haittaa rikostausta monessa muussakaan ammatissa. Ymmärrän, että lasten kanssa työskentelevien rikostausta tarkastetaan, mutta minä olenkin aikuinen.

Elän mieluummin valtiossa, jossa rikoksesta tuomitut ja tuomionsa sovittaneet pääsevät palaamaan takaisin työelämään. Se on myös yhteiskunnan kokonaisedun kannalta parempi. Jos ex-rikollinen ei pääse työllistymään, mitä muita vaihtoehtoja tällä on kuin sossun tuella eläminen ja rikoksien jatkaminen? Nythän rikollinen ei voi vielä saada taksilupaa. Harva poliitikko, muutamaa vasemmistopoliitikkoa lukuun ottamatta, on uskaltanut puolustaa vankeja, koska sillä ei saa ääniä.

Joten kiitos firmoille, jotka uskaltavat palkata rikollisia. Silloin he ovat ymmärtäneet, mikä elämässä on kostoakin tärkeämpää: armo.

Aki Riihilahti: Maailma on risainen

Miksi pappa on pettynyt? Luen sanomalehteä naama rutussa, kun 2,5 -vuotias poikani yllättää minut kysymyksellään. Ennen kuin ehdin vastata, hän näkee lehdessäni kuvan USA:n presidentinvaaleista ja toteaa: ”Jaahas, toi höppönen setä taas.”
Totean pojalleni, että maailmassa tapahtuu nyt paljon hankalia asioita. ”Pappa sanoi, että maailma on vähän risainen”, poikani summaa äidilleen ja poistuu huoneesta.

Aki Riihilahti

Aki Riihilahti

Brexitit, Trumpit, Paratiisihotelli-ohjelmat, Snapchat -ilmiöt, pelottelevat klovnit… maailma on todellakin vähän risainen.
Miten nämä selität pojallesi? Mikä edes on totta, kun tietoähkyn keskellä usein vain otsikot jäävät elämään ja jopa nettifoorumeja käytetään lehtijuttujen tietolähteinä?
Asiantuntijoiden, ennustajien ja kaikkien meidän mediassa viisastelevien jutut ovat tänä vuonna menneet enemmän metsään kuin länsimetro. Jos raapaisee pintaa syvemmälle, tämä ei välttämättä ole edes ihme.
Me yritämme eteemme tulleiden tietojen ja liian subjektiivisten kokemusten avulla kertoa monimutkaisia asioita jostain kulmasta katsottuna. Usein tiedot, kokemukset ja kulma tulevat kuitenkin liian läheltä.
Elämä Kehä I:n pohjoispuolella on erilainen kuin minulla Punavuoressa, samoin suurelle osalle USA:n 320 miljoonasta asukkaasta arki on erilaista kuin New York Timesin lukijoille.
Onko kukaan huomannut, että mediaihmiset jakavat lähinnä toistensa juttuja sosiaalisessa mediassa, ja julkisuuden henkilöiden värittämä arki omissa kanavissaan on yleensä laskelmoitua seuraajien ja tykkäysten kalastelua?
Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, ettei tällaisen median ja julkisuuden henkilöiden rooli mielipidevaikuttajina olekaan niin vahva kuin olemme luulleet. Olen oppinut jalkapalloseurassa, että 90 prosenttia eteen tulevasta kommunikaatiosta tulee neljältä prosentilta ihmisiä. Onko käynyt niin, että älämölön keskellä olemme unohtaneet kuunnella niitä, jotka ovat hiljaa?

Syyttävä sormi osuu populismiin, johon muka huonosti koulutetut maalaiset on nyt narutettu. Mutta mitä jos kyseessä onkin ihan fiksun naapurisedän ”pitäkää tunkkinne” -vastaus siihen mihin on tultu?
Kyse ei ole siitä, etteikö suurin osa varmasti miellä oikeaksi, että vaikkapa vähemmistöjen ja yritysten asiat pitää huomioida. Oman kitkerän lisämausteensa tuo, että vanhempi sukupolvi tuskailee muutosta ja tuleva sukupolvi sitä, miksei pääse tekemään sitä kunnolla. Elämme maailmaa, jota edellinen sukupolvi ei tunnista tai halua tunnistaa. Ja ainakin isojen kansanäänestysten trendi on selvä: luomme tulevaisuutta, jota tuleva sukupolvi ei halua.

Sain The Timesin esimieheltäni Robert Thomsonilta aikoinaan ohjeen, että myyvässä tarinankerronnassa kuvataan uusi kiinnostava kulma, mutta niin, että kaikki ymmärtävät tekstin ja se menee tunteisiin.
Tunteisiin ja helppoihin otsikoihin onkin viime aikoina menty brutaalisti, eikä ole ollut niin väliä, että faktat ovat unohtuneet. Itse mietin yleensä viestiessäni, miten saisin sekä faktat kerrottua että isäni ymmärtämään tekstin. Pienen lapsen isänä mietin lisäksi, miten vanhetessaan teini-ikäinen poikani lukisi tämän. Näiden yhteensovittaminen tuntuu haastavalta, mutta koska poikani on vielä niin nuori, on minulla reilu kymmenen vuotta aikaa ratkoa tämä.

Päätänkin  aloittaa ihmisten ymmärtämisen harjoittelun tulemalla sanomalehden takaa pois. Hetken päästä poikani tulee leikkiruuvimeisselinsä kanssa päättäväisenä, että jos se papan maailma on vähän risainen, hän korjaa sen.
Maailma on vielä liian iso käsite 2,5-vuotiaalle.
Hyvä niin.

Markus Leikola: Politiikkaa pohjilla vai ilman

Kun populistit ovat oppositiossa, he haluavat muuttaa politiikkaa ja syrjäyttää vanhan eliitin. Kun populistien kannatus on tarpeeksi suuri, vanhat puolueet hyväksyvät populistit jakamaan valtaa – jotta nämä mokaisivat ja kannatus laskisi.
Populistit puolestaan hovikelpoistuvat yhdessä yössä, pyyhkivät rääväsuisimmat hihansuunsa ja vakuuttavat ulospäin olevansa kuin ketkä tahansa muutkin ja omilleen pysyvänsä ehdottomasti ennallaan, ennen muuta puhtoisempina kuin vanhat puolueet.

Markus Leikola

Markus Leikola

Vähään aikaan ei Timo Soinin suusta ole kuultu ilmaisua ”vanhat puolueet”. Päinvastoin, ministerikierrätyksen tultua ajankohtaiseksi kesällä, kun sosiaali- ja terveysministeri Hanna Mäntylä halusi kevyempään vastuuseen, puoluejohto kilvan vakuutteli, että ministeritasolle kypsynyttä poliittista kokemusta löytyy persulaarista yllin kyllin.
Mitkä olivat Mäntylän korvaavat vaihtoehdot? Hän oli puolueen ainoa naisministeri. Kolme muuta ministeriä sekä eduskunnan perussuomalainen puhemies olivat kaikki eteläisimmästä Suomesta. Kuten kaikissa muissakin puolueissa, sukupuoli- ja aluejakauma ajoivat muiden asioiden edelle, joten Soini valitsi uuden ministerin itä- ja pohjoissuomalaisten toisen kauden naiskansanedustajista. Tampereen takaa tällaisia oli tasan yksi, Pirkko Mattila, jonka kokemus hallintovaliokunnan vetäjänä ja ammatillinen kokemus terveydenhoidosta toki tekivät hänestä myös pätevän sosiaali- ja terveysministeriksi.

Tämä ministerinpaikka on se, jossa pitäisi tuoda perussuomalaisten oma leima vuosikymmenen isoimpaan poliittiseen uudistukseen, soteen. Mattila myönsi jo nimitettäessä, ettei ole sote-ekspertti ja hyppää liikkuvaan junaan. Tuossa junassa kymmenet miljardit vaihtavat omistajaa, siinä päätetään muutaman sadan tuhannen ihmisen eläketurvan tasosta ja siitä, kuinka lähellä itä- ja pohjoisuomalaisten peruspalvelut ovat. Lisäksi päätetään, missä määrin sosiaali- ja terveydenhoidon markkinoita avataan yksityisille voittoa hamuaville firmoille.
Jos päätökset olisivat helppoja, ne olisi tehty jo, joten on ymmärrettävää, että Mattilakin sanoi nimitysinfossaan:
– Ajattelin, että olisin ministeri, joka ymmärtää ministerin tehtävän haasteet ja suuren työmäärän.
Mitä merkitystä sitten on sillä, että Mattila on esiintynyt Ruotsissa virallisella vierailulla vahvassa humalassa?
Politiikka on mahdollisen taidetta, ja kunkin poliitikon mahdollisuus saada aikaan asioita riippuu paitsi hänen puolueensa vallasta myös hänen itselleen hankkimasta liikkumatilasta. Taitavalla verkostoitumisella pystyy hankkimaan lisää pelivaraa. Toimimalla Mattilan tavoin liikkumatila kapenee, ja se heijastuu koko puolueeseen.

Tapaus tuli julki huonoon aikaan. Puolueen kannatus on puolet entisestä, kuten on myös puheenjohtaja Soinin energia ulkoministerin tehtävän seurauksena. Lisäksi puolueen rasistinen siipi ei aio pysytellä herran kurissa ja nuhteessa. Muut puolueet taas eivät enää pelkää persuja.
Maakuntien hiljainen naisväestö, huolissaan sosiaaliasioiden kehityksestä, antoi satoja tuhansia ääniä perussuomalaisille viimeisenä oljenkortenaan. Tämän joukon äänitorvena hallituksessa ovat olleet Mäntylä ja Mattila, ja nyt tätä joukkoa kuunnellaan aiempaa vähemmän, kun sen edushenkilön poliittinen painoarvo laskee törttöilyn seurauksena.
Ei ihme, että kahdessa viimeisimmässä mielipidetutkimuksessa 40 prosenttia vastaajista ei tiedä enää, ketä äänestää. Koettakaa nyt vallan käyttäjät omalta osaltanne edes olla kasvattamatta tuota joukkoa puoleen kansasta. ●