Katja Ståhl: Kunpa lapsestani tulisi sankari

Katsoisin mielelläni urheilua televisiosta, mutta olen niin rajoittunut, että en jaksa katsoa, ellei Suomella ole mitään mahdollisuuksia. Seurasin pienenä mäkihyppyä, hiihtoa, luistelua, tennistä ja keihäänheittoa hullun kiilto silmissä, vaikka en mitään lajeista ymmärtänytkään.
Aina telkkarista katsottujen kisojen jälkeen haettiin kaikki kaverit ulos simuloimaan äsken nähtyjä suorituksia. Vantaan Myyrmäessä on nähty aikanaan keihäskarnevaali poikineen! Ainoastaan tenniskisat jäivät hieman laihoiksi.
Hiihdon seuraaminen oli jokaisen ihmisen velvollisuus vielä 90-luvulla. Työpaikalla oli täysin hyväksyttävää katsoa miesten kymppiä porukalla neukkarissa. Konttorista kantautuva huuto elävöitti koko työilmapiiriä: olemme sankarien sukua, juhlikaamme! Yhteinen karjunta ei viivästyttänyt oikeaa työntekoa yhtään. Väittäisin, että päinvastoin.

Katja Ståhl

Katja Ståhl

Jossain vaiheessa täällä alettiin tuijottaa lätkää. Siinä vaiheessa putosin kyydistä. Jatkoin formuloiden parissa, siellä sankaroi silloin Mika Häkkinen. Koin olevani lähes sukua Mika Häkkiselle, koska hän oli käynyt samaa koulua nuoruudenrakkauteni kanssa Vantaan Martinlaaksossa. Koin väkevää yhtenäisyyttä muiden formulafanien kanssa, vaikka manageri Keke Rosberg yrittikin parhaansa mukaan olla piittaamatta koko Suomesta.

Ystäväni alkoivat tehdä lapsia, ja kohta he jo istuivatkin kaukaloiden laidoilla. Joka siunaaman räkänokka pelasi lätkää, vaikka se oli paitsi vaivalloista, myös kallista.
Vain harva itse pelaajista oli niin innostunut lajista, että olisi vaikka nukkunut yönsä jäällä. Lasten haluttiin kokevan joukkuepelin henki, jotta hänestä tulisi hyvä Elämän Tiimipelaaja. Ja pitäähän lapsen liikkua!
Jossain vaiheessa siis vastuu lapsen liikkumisesta siirtyi vanhemmille. Jos kilometreissä lasketaan, niin vanhemmat liikkuivat silti enemmän. Lapsen haluttiin liikkuvan, jotta siitä ei tule pullea ja epäsuosittu, ja tietysti motoriikan kehittyminen oli tärkeää.
Eihän sekään haittaa, jos lapsesta tulee jääkiekkosankari. Isi ja äiti voivat sitten istua tyyriinä katsomossa, kun poika tahkoaa miljoonia. Tytöt eivät kai ole vielä lätkämiljonääreiksi päätyneet?

Niinhän se on, että pituushyppääjän vanhemmilla ei ole muita enempää rahaa. Olympiamitalin saanut ampumahiihtäjä elää työttömyystuella. Painonnostajan perheen kaikki rahat menevät ruokaan. Pyöräilyssä alkaa kai jo pyöriä jokunen irtodollari, mutta siinä vaaditaankin rohkeutta tarttua dopingiin ihan tosissaan. Muuten ei pärjää.
Jos vanhemmat ihan oikeasti haluaisivat, että lapsen harrastus tukisi kasvua eikä se olisi liian kallista, he laittaisivat lapsensa yleisurheilukouluun. Kausimaksu taitaa olla jotain satasen luokkaa. Jostain syystä siellä on vielä paljon tilaa.

Olisihan se ihanaa, jos minunkin lapseni elättäisi minut urheilulla tekemillään miljoonilla. Jotenkin minusta vain tuntuu siltä, että silloin lapsella pitäisi olla ihan erityinen palo lajiinsa. Se syntyy riippumatta minusta ja kasvaa, vaikka tekisin mitä. Se on hulluutta, jonka äärellä me muut keskitymme hurraamaan. En tiedä miksi, mutta mieleeni putkahtaa sanonta ”Käärmettä ei voi työntää pyssyyn.”

Jörn Donner: Sitkeä Väyrynen saattaa olla presidenttiehdokkaana vielä 89-vuotiaana

Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen
Ennen nykyistä suoraa kansanvaalia, kun presidentti valittiin meillä valitsijamiesten toimesta, kuului radiosta melko yksitoikkoista nimisarjaa: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, sitten Koivisto, Koivisto, Koivisto.
Yksi presidentinvaalin kestoehdokas on nimeltään Paavo Väyrynen. Koska itsepäisyys on Väyrysen perusominaisuus, hän on jatkanut ehdokkaana ja aikoo nytkin yrittää, tosin ilman keskustaa, jonka kunniapuheenjohtaja hän on. Siis yksinäisenä sutena.
Väyrysen ominaislaatua korostaa se seikka, että hän ei koskaan luovuta. Ajatelkaa nyt, hän on täyttänyt 71 vuotta ja oli maan ulkoministerinä Kekkosen kaudella jo vuonna 1970.
Koska hän on minua yli kymmenen vuotta nuorempi
– ja Väyryset elävät hyvin kauan – on mahdollista, että Väyrynen on presidentinvaalin ehdokkaana kuuden, kahdentoista ja kahdeksantoista vuoden kuluttua – ja aina hävinneenä. Hän on silloin 89-vuotias. Se ei ole mikään ikä. Tämä vaatii sisua, ja sitä riittää.

Jörn Donner

Jörn Donner

Tunnen Paavo Väyrysen aika pinnallisesti.
Toimin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtajana, kun valiokunnan piti tehdä mietintö EU-jäsenyydestämme. Intohimoinen vastustaja Väyrynen tukijoukkoineen sai aikaan sen, että Ruotsi sai äänestää jäsenyydestä ennen meitä. Toiveena oli, että naapuri sanoisi ei.
Väyrysellä oli jo siihen aikaan mantra, jonka hän on kerrannut satoja kertoja: EU:sta on tulossa liittovaltio. Ikävä kyllä se ei toteudu, koska Euroopan maat ovat liiaksi kiinni kansallisissa ennakkoluuloissaan.
Teologiansa perusteella Väyrynen kirjoitti lyhyessä ajassa uskomattoman pitkän vastalauseen valiokuntamme mietintöön. Kaiken kukkuraksi hän ja hänen aseenkantajansa pitivät ennätyksellisen pitkiä puheita täysistunnossa.

Joku voisi väittää, että Väyrysen itsepäisyys on samaistettava tyhmyyteen, mutta sitä se ei ole. Viime eduskuntavaaleissa hän hävisi selvästi nuorelle keskustanaiselle, mutta tämä ei näytä vaikuttaneen uuteen toivottomaan yritykseen tulla presidentiksi.
Ehdokkaiksi haluavia on tällä kertaa iso joukko. Naisistunut Sdp valitsee kolmesta naisesta yhden. Sauli Niinistö puolestaan on taktisesti oikein sitä mieltä, että ”työväen presidentti” kokoomuksen ehdokkaana ei ole sopiva otsikko, vaan hän kerää kannattajia – ja saa niitä aivan varmasti. Miten Väyrysen kannattajajoukon käy, on sen sijaan epäselvää, mutta kuten sanottu, Väyrynen ei luovuta koskaan.
Viime vaaleissa Paavo Väyrysen tosin kävi köpelösti. Nuorison suosikkinimi Pekka Haavisto ohitti hänet ja tuli toiseksi. Väyrysen arvovaltatappiota vaimensi se, että Paavo Lipponen hävisi vielä enemmän; asia, jota Lipponen ei ole antanut kansalle anteeksi.

Monesta tietolähteestä saa sellaisen kuvan, että Väyrynen katsoo olevansa ja olleensa aina oikeassa. Tätä todistelua hän muun muassa harrastaa laajassa kirjallisessa tuotannossaan. Myönnän, että en ole lukenut kaikkia hänen teoksiaan, mutta väitän silti, että usko oikeassa olemiseen on perusvire hänen toiminnassaan.
Loistavasta urastaan huolimatta Väyrynen on kokenut vastoinkäymisiä. Sellainen oli Mauno Koiviston päätös vuoden 1987 keväänä jättää välittämättä porvariston kassakaappisopimuksista. Pieleen meni.
Kauhistuneena kuvittelen jo etukäteen, millaisia ovat myöhäissyksyn TV-väittelyt, joihin osallistumistaan Niinistö onneksi voi lykätä viime hetkeen. Esillä on lähes tusinan verran ehdokkaita, jotka kaikki tietävät, että eivät tule valituiksi. Osa heistä pitää Niinistöä onnistuneena presidenttinä.

Ajatuskokeena olen sanonut, että lähden Suomesta, jos Väyrysestä tulee presidentti. Tämä on tyhmä ja tyhjä väite, monestakin syystä. Kuten jo totesin, Väyrystä ei valita koskaan, ja jos hänet valitaan kuolemani jälkeen, en aio kirjoittaa sellaista testamenttia, jonka mukaan jäännökseni siirretään muualle.
Vakaassa uskossa kansan viisauteen nukun yöni hyvin.

Pääkirjoitus: Miksi tyhmistymme?

Kuuntelin autoradiosta Ylen ohjelmaa, jossa viestinnän professori Esa Väliverronen puhui sivistyksestä. Sivistys tarkoittaa Wikipedian mukaan kasvatuksen kautta omaksuttua tietoa, henkistä kehittyneisyyttä ja avarakatseisuutta. Sivistys on aiemmin ollut meille ylpeyden aihe. Siihen on pyritty. Jokainen meistä on halunnut sivistyä ja olla sivistynyt.
Sivistyksen puute aiheutti meissä vielä vähän aikaa sitten häpeän tunteita. ”Nykyään sivistymättömyys saattaa olla jopa ylpeyden aihe”, professori Väliverronen sanoi. Olin ajaa ojaan.

Marja Aarnipuro

Marja Aarnipuro

Tottahan professori puhui, ikävä kyllä. Tässä kummallisessa ajassa, jota parhaillaan elämme, tieteellisesti todistettuja faktoja kyseenalaistetaan mennen tullen. Yksi epäilee maapallon pyöreyttä, toinen kiistää evoluutioteorian. Lääketieteestä kadun mies tuntuu tietävän enemmän kuin tiedeyhteisö. Ihmiset haluavat itse päättää, onko rokottaminen hyödyllistä. Tällainen ”tietämys” saattaa käydä hengen päälle.
Tieteet perustuvat reaalimaailmasta tehtyihin havaintoihin ja kokeisiin. Intuitio ei ole tiedettä, eivätkä mielipiteet ole faktoja. Tämä tuntuu hämärtyvän nykypäivänä monen mielessä.
Lääketieteellisessä mallissa lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset hoitavat potilaita parhaan käytettävissä olevan tiedon pohjalta. Maailmanlaajuinen tiedeyhteisö kerää ja käsittelee tätä tietoa koko ajan. Myös Suomen terveydenhuollossa.
Luulo ei ole tiedon väärti. Järjenkäyttö on sallittua. Eikä sivistys ole pahasta.