Aki Riihilahti: Maailma on risainen

Miksi pappa on pettynyt? Luen sanomalehteä naama rutussa, kun 2,5 -vuotias poikani yllättää minut kysymyksellään. Ennen kuin ehdin vastata, hän näkee lehdessäni kuvan USA:n presidentinvaaleista ja toteaa: ”Jaahas, toi höppönen setä taas.”
Totean pojalleni, että maailmassa tapahtuu nyt paljon hankalia asioita. ”Pappa sanoi, että maailma on vähän risainen”, poikani summaa äidilleen ja poistuu huoneesta.

Aki Riihilahti

Aki Riihilahti

Brexitit, Trumpit, Paratiisihotelli-ohjelmat, Snapchat -ilmiöt, pelottelevat klovnit… maailma on todellakin vähän risainen.
Miten nämä selität pojallesi? Mikä edes on totta, kun tietoähkyn keskellä usein vain otsikot jäävät elämään ja jopa nettifoorumeja käytetään lehtijuttujen tietolähteinä?
Asiantuntijoiden, ennustajien ja kaikkien meidän mediassa viisastelevien jutut ovat tänä vuonna menneet enemmän metsään kuin länsimetro. Jos raapaisee pintaa syvemmälle, tämä ei välttämättä ole edes ihme.
Me yritämme eteemme tulleiden tietojen ja liian subjektiivisten kokemusten avulla kertoa monimutkaisia asioita jostain kulmasta katsottuna. Usein tiedot, kokemukset ja kulma tulevat kuitenkin liian läheltä.
Elämä Kehä I:n pohjoispuolella on erilainen kuin minulla Punavuoressa, samoin suurelle osalle USA:n 320 miljoonasta asukkaasta arki on erilaista kuin New York Timesin lukijoille.
Onko kukaan huomannut, että mediaihmiset jakavat lähinnä toistensa juttuja sosiaalisessa mediassa, ja julkisuuden henkilöiden värittämä arki omissa kanavissaan on yleensä laskelmoitua seuraajien ja tykkäysten kalastelua?
Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, ettei tällaisen median ja julkisuuden henkilöiden rooli mielipidevaikuttajina olekaan niin vahva kuin olemme luulleet. Olen oppinut jalkapalloseurassa, että 90 prosenttia eteen tulevasta kommunikaatiosta tulee neljältä prosentilta ihmisiä. Onko käynyt niin, että älämölön keskellä olemme unohtaneet kuunnella niitä, jotka ovat hiljaa?

Syyttävä sormi osuu populismiin, johon muka huonosti koulutetut maalaiset on nyt narutettu. Mutta mitä jos kyseessä onkin ihan fiksun naapurisedän ”pitäkää tunkkinne” -vastaus siihen mihin on tultu?
Kyse ei ole siitä, etteikö suurin osa varmasti miellä oikeaksi, että vaikkapa vähemmistöjen ja yritysten asiat pitää huomioida. Oman kitkerän lisämausteensa tuo, että vanhempi sukupolvi tuskailee muutosta ja tuleva sukupolvi sitä, miksei pääse tekemään sitä kunnolla. Elämme maailmaa, jota edellinen sukupolvi ei tunnista tai halua tunnistaa. Ja ainakin isojen kansanäänestysten trendi on selvä: luomme tulevaisuutta, jota tuleva sukupolvi ei halua.

Sain The Timesin esimieheltäni Robert Thomsonilta aikoinaan ohjeen, että myyvässä tarinankerronnassa kuvataan uusi kiinnostava kulma, mutta niin, että kaikki ymmärtävät tekstin ja se menee tunteisiin.
Tunteisiin ja helppoihin otsikoihin onkin viime aikoina menty brutaalisti, eikä ole ollut niin väliä, että faktat ovat unohtuneet. Itse mietin yleensä viestiessäni, miten saisin sekä faktat kerrottua että isäni ymmärtämään tekstin. Pienen lapsen isänä mietin lisäksi, miten vanhetessaan teini-ikäinen poikani lukisi tämän. Näiden yhteensovittaminen tuntuu haastavalta, mutta koska poikani on vielä niin nuori, on minulla reilu kymmenen vuotta aikaa ratkoa tämä.

Päätänkin  aloittaa ihmisten ymmärtämisen harjoittelun tulemalla sanomalehden takaa pois. Hetken päästä poikani tulee leikkiruuvimeisselinsä kanssa päättäväisenä, että jos se papan maailma on vähän risainen, hän korjaa sen.
Maailma on vielä liian iso käsite 2,5-vuotiaalle.
Hyvä niin.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *