Älä someta tai korppi vie lapsesi

Nykyään ei ole enää väkivaltaa, on vain älylaitteista johtuvaa välinpitämättömyyttä. Äidit somettavat, eivätkä huolehdi lapsistaan, vaikka se on heidän työtään. Isät hoitavat hommansa vielä huonommin: he eivät edelleenkään ole mukana lastensa arjessa, eikä heitä edes näy koskaan kotona. Leikki-ikäiset roikkuvat kattokruunussa ja korpit nappaavat lapsia uimarannoilta heti, kun äiti tarkistaa tekstiviestinsä.

Suurin piirtein nämä viestit nousevat esiin Helsingin kaupungin Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa -kampanjassa. Hyväntahtoisimmat saattavat nähdä, että hyökkäävän syyllistämisen taustalla olisi huoli vanhempien lapsiinsa kohdistamasta huomiosta, mutta kovin helppoa se ei ole.

 

Helsingin kaupunki käynnisti kampanjan yhteistyössä poliisin ja lastensuojelujärjestöjen kanssa.

Helsingin kaupunki käynnisti kampanjan yhteistyössä poliisin ja lastensuojelujärjestöjen kanssa.

Kaikkitietävänä jälkiviisaana mietin, olisiko viesti mennyt perille paremmin niin sanotusti ilon kautta. Olisiko voinut kuvata ideaalia perhettä, joka sulkee puhelimen yhteisen ruokailu-, leikki- tai harrastushetken keskellä? Sellaista mainosta katsellessani olisin saattanut tuntea piston sydämessäni. Kohua siitä tietenkään ei olisi noussut.

Suurimman metelin kirvoitti kampanjan nimi, joka väittää välinpitämättömyyden olevan tämän päivän väkivaltaa. Ikään kuin väkivaltaa ei enää muussa muodossa esiintyisikään: ei perheväkivaltaa, ei fyysistä tai henkistä väkivaltaa kouluissa, työpaikoilla tai kaduilla, ei televisiossa tai netissä uutisoituja väkivallantekoja ympäri maailmaa. Mutta kun tätä kaikkea on yhä edelleen. Puhelimen tai tabletin hiplaaminen saattaa olla monelle ongelma, mutta silti se ei ole väkivaltaa. Naisasialiitto Unioni totesikin sattuvassa FB-päivityksessään, että väkivalta on tämän päivän väkivaltaa.

Omassa lapsuudessani 1980-luvulla äidit eivät somettaneet lapsia valvoessaan. He istuivat penkeillä leikkipuiston laidalla vaihtaen kuulumisia toisten äitien kanssa tai lehtiä lukien. Isiä siellä näkyi harvemmin.

Nykyään tilanne on toinen: penkeillä istuu sekä äitejä että isiä, jotka puhuvat vähemmän toistensa kanssa ja tuijottavat sen sijaan älylaitteitaan. He saattavat kuitenkin tehdä muutakin kuin vain somettaa omaksi huvikseen: kenties he tekevät kauppalistaa, maksavat laskuja, sopivat lasten kuljetuksista, viestittelevät perheen muille lapsille tai järjestelevät iäkkäiden vanhempiensa asioita.

Vanhempi saattaa myös vastailla työhön liittyviin viesteihin, niin ikävää kuin se välillä onkin. Monella alalla työn luonne on muuttunut vanhoista hyvistä tehdasajoista. Sen sijaan, että seistään liukuhihnan ääressä kahdeksasta neljään, vapaa-ajallakin on oltava stand-by-asennossa. Pelkkä puhelimeen vastaamatta jättäminen tai sähköpostin sulkeminen ei riitä, kun työhön liittyviä kiireisiä tai vähemmän kiireisiä kyselyjä pukkaa lukuisten erilaisten viestisovellusten kautta.

Somettaminen pelkän ajankulun vuoksi ei sekään ole synneistä suurimpia: ruuhkavuosiaan elävän vanhemman on lähes mahdotonta uppoutua kirjaan, tv-ohjelmaan saati elokuvaan, kun velvollisuudet katkovat päivän viiden minuutin jaksoihin. Siksi Facebook aukeaa helposti.

Entä ne poissaolevat isät? Tiedostan eläväni syvällä pääkaupunkilaisessa kuplassa, mutta vaikka yritän tähystää sieltä ties kuinka kauas ulkopuolellekin, en löydä mistään viiteryhmästäni isää, joka ei olisi mukana lapsensa arjessa. Suurin osa jopa tasavertaisesti äitien kanssa.

Tuntemani isät vievät ja hakevat lapsia tarhasta, kuskaavat harrastuksiin, leikkivät ja pelaavat, tarkistavat läksyt, huolehtivat aamu- ja iltatoimista sekä lukevat iltasatuja. Silmämääräisten havaintojeni mukaan tasa-arvokiintiöt täyttyvät myös pulkkamäissä ja uimahalleissa.

En tiedä yhtäkään lasta, joka pelkäisi omaa isäänsä – toisin kuin kultaisella 80-luvulla, jolloinkaverin isä tuli horjuen kapakasta ja aloitti rähinän äidin kanssa. Ydinperheet eivät ole enää yhtä yleisiä kuin ennen, mutta eronneetkin vanhemmat tuntuvat huolehtivan sujuvasti ja yhteisymmärryksessä sekä omista että uuden puolisonsa lapsista – lapsena tunsin useitakin avioerolapsia, jotka näkivät isiään muutamia kertoja vuodessa jos silloinkaan.

Ehkä Helsingin kaupunki olisi voinut viestiä huolestaan mieluummin hallitukselle kuin lapsiperheiden vanhemmille. Kilpailukykysopimuksen lisäämä vuosittainen 24 tunnin työaika ei monella alalla lisää tehokkuutta lainkaan, mutta yksi asia on varmaa: laskun siitä maksavat täysimääräisesti lapsiperheiden pienimmät lapset, joiden päiväkodissa tai muussa hoidossa viettämä aika päätöksen myötä pitenee.

Jossain kampanja sentään onnistuikin. Sosiaali- ja terveysvirasto totesi nimittäin eilen illalla tempaisunsa loukanneen lukijoita (!), pahoitteli ja lupasi ottaa palautteesta opikseen.

sote

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *