Anna-Leena Härkönen: Kanoottisafari

Anna-Leena Härkönen

Olen laiska osallistumaan lomillani erilaisille retkille. Niille lähdetään aina liian aikaisin ja niiltä palataan liian myöhään. Edellisellä Krabin lomallani päätin kuitenkin ryhdistäytyä. Halusin tarjota pojalleni ja ehkä vähän itsellenikin elämyksen ja ilmoitin meidät kanoottisafarille.

Kuvittelin etukäteen, miten meloisimme leppoisasti pitkin viidakkojokea ja ihailisimme samalla maisemia, kenties keskustelisimme syvällisiä. Välillämme vallitsisi hiljainen toveruus, ja poika saisi muiston, joka lämmittäisi häntä vielä vanhoilla päivillä.
En ole koskaan ennen melonut. En pitänyt sitä ongelmana, mukana olisi varmasti muitakin neitsyitä. Kanootti laskettiin vesille ja meidät autettiin siihen istumaan. Lähdimme liikkeelle. Tein alusta asti kaiken väärin. En päässyt melomisrytmiin kiinni. Melojien pitää vuorotella, mutta minä hosuin hermostuksissani miten sattuu.

– Sä oot surkea, poika ilmoitti kylmästi.

– Parempi ettet tee mitään. Mä hoidan tän.

Sekään ei tuntunut oikealta. Retki kestäisi kolme tuntia. Miltä se nyt näyttäisi, että alaikäinen tekisi kaikki työt ja äiti vain ottaisi aurinkoa? Pikku hiljaa pääsin rytmiin. Kanootti jopa liikkui eteenpäin.

Meloimme aluksi rannan tuntumassa. Opas näytti meille puussa nukkuvan harmaan käärmeen.

– Se on myrkyllinen, mutta nyt se nukkuu, ei ole vaaraa, hän rauhoitteli.

Miten niin ”ei ole vaaraa”? Nukkuva voi myös herätä. Tein sen jälkeen kaikkeni, että kanootti pysyisi mahdollisimman kaukana rannasta.

Muistin, että jossain päin Kroatiaa oli myrkkykäärme pudonnut patikointiretkellä olevan naisen niskaan. Käärmeellä oli juuri paritteluaika, eikä se hallinnut itseään kiihkossaan. Ei ole kiva. Voisi kysyä, että miksi me suojelemme luontoa, kun se ei suojele meitä?

Myönnetään: maisemat tekivät vaikutuksen. Karstikalliot näyttivät huikeilta sinistä taivasta vasten. Tippukiviluolat, joitten läpi meloimme, olivat hienoja. Niin kauan kuin näki jotain. Välillä tuli pilkkopimeää, ja piti vain yrittää ohjata kanoottia niin, ettei olisi iskenyt päätään teräviin kiviin. Oli myös noloa, jos oma kanootti törmäsi toisen kanoottiin. Vaikka se on täysin vaaratonta, tuli epäonnistunut olo.

Jossain vaiheessa pinnani sitten katkesi. Kirosin kovalla äänellä koko elämääni niin että luolasto kaikui ja ilmoitin haluavani Piña Coladan nyt heti. Poikaa hävetti. Viereisen kanootin savolaisia nauratti. Oli muuten rauhoittavaa kuunnella savon murretta keskellä pelottavia olosuhteita. Savon murre pitäisi julistaa maailman rauhaa edistäväksi murteeksi.

Kun palasimme hikisinä ja käsivarret jomottaen hotelliin, otin sen Piña Coladan.

Ja lupasin itselleni, että tästä lähtien minun ei tarvitse enää koskaan osallistua minkäänlaisille retkille.

Yhteenveto: viidakko ei sovi minulle. En tiedä kenelle se sopii. Melomisella en lähtisi esimerkiksi tuhoamaan tuoretta rakkaussuhdetta. Matkallahan suhde punnitaan, mutta se kannattaa punnita mieluummin altaalla lekotellessa kuin viidakkojoessa.

Mutta minä selvisin. Olen aktiivinen, osallistuva äiti. Todisteena siitä on valokuva, jossa hymyilemme aurinkohatut päässä juuri vesille lasketussa kanootissa, tietämättä lainkaan mikä meitä odottaa.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *