Anna-Leena Härkönen: Minä inhoan euroa

Minulla on ikävä monia menneen maailman asioita.
Muistatteko muoviset peikkojäätelöpurkit 70-luvulta? Muistatteko Fazerin sinisen entiset olomuodot? Paras oli se pieni, hyvin ohut suklaalevy, jota saattoi syödä kuin leipää. Olo ei tuntunut niin syntiseltä kuin suuria suklaapaloja syödessä eivätkä hampaatkaan olleet vaarassa murtua.

Minulla on ikävä vanhanajan tuppisuisia kahvilanmyyjiä.
Nykykahviloiden tiskillä tyrkytetään tuotteita väkisin. Jos pyytää kahvin, myyjä kysyy laulavalla äänellä: ”Ja jotain syötävää kahvin kanssa?”
Tekee mieli aina vastata, että jos haluaisin syötävää, olisin kertonut sen. Kun ennen tilasi kahvin, se kaadettiin, ja pyydettiin sen jälkeen maksu. Tiedän, tämä on pikkuasia, mutta kun tuon kysymyksen kuulee joka ikinen kerta kahvia tilatessaan, tulee uupunut olo. Lopettakaa se!

Anna-Leena Härkönen
Anna-Leena Härkönen

Jos alkaa miettiä, kuinka paljon pieni kuppi maksaisi markoissa, tulee raivohulluksi. Minä inhoan euroa. Se tuntuu edelleen leikkirahalta. Aivan kuin pelaisi monopolia. Markka on ainoa uskottava raha tässä maailmassa. Haluan sen takaisin! Voi tosin käydä niin, ettei ole kohta euroakaan, ainakaan paperieuroa. Jotkut pirulaisethan suunnittelevat käteisestä luopumista.

Minulla on ikävä tervettä järkeä. Ennen vanhaan tyttöjä sai kutsua tytöiksi ja poikia pojiksi. Nykyään sellaista sanotaan ”sukupuolittamiseksi”. Siinäpä verbi, jota ei minun lapsuudessani ja nuoruudessani kuultu. Pikkuserkkuni poika on harjoittelijana päiväkodissa. Hän on vasta saanut ohjeistuksen, ettei hoidokkeja saa enää tytötellä eikä pojitella. Miksi heitä sitten kutsuu, on omassa vallassa, kunhan kyse ei vain ole sukupuolittamisesta.
Miltä tämä kuulostaa? ”Henkilöt, lopettakaa se tappelu!” Tai: ”Tyypit sisälle!” Tai: ”Olennot! Teidän vuoronne pestä kädet!”
Myöskään naisia ja miehiä ei saisi enää kutsua naisiksi ja miehiksi. Jotkut käyttävät ilmaisuja ”oletettu mies” ja ”oletettu nainen”. Minä en tuohon pelleilyyn lähde, vaikka panisivat vankilaan.

Ja missä välissä missikisat lakkasivat olemasta vuoden tärkein televisio-ohjelma? Kuka oli ensimmäinen missi, joka ei enää kiinnostanutkaan suurta yleisöä? Lapsuuteni mukavimpia muistoja on se, kun istuimme seuraamassa missikisoja koko perheen voimin, ja kaikki saivat nimetä oman suosikkinsa. Taisimme lyödä ehdokkaista myös vetoa.
Minulla on ikävä matkatoimistojen esitteitä. Vain harvat matkatoimistot julkaisevat enää katalogeja. Oli ihanaa selailla kiiltäviä vihkosia ja katsella kuvia eri kohteista. Palmuja, turkooseja uima-altaita, auringonlaskuja. Nyt toimistot esittelevät matkojaan verkossa. Ei ole sama asia.

Minulla on ikävä vaihtoehtojen vähyyttä. Sitä selkeyttä, kun on vain kaksi tai kolme juttua, joista valita, eikä kahtakymmentä. Supermarketissa tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä valita juustopala.
Minulla on ikävä tietämättömyyttä. Ennen ei tarvinnut ottaa vastaan joka suunnalta satavaa uutistulvaa, joka käsittelee kaikkea luonnonkatastrofeista kaverin uusiin takkiostoksiin. Maailma oli yhtä rauhaton kuin nytkin, mutta meidän ei tarvinnut tietää kaikkea.
Ainoastaan yksi asia ei ole muuttunut: Paavo Väyrynen. Niin kauan kun Paavo pysyy, ei ole mitään hätää.

Kommentit (7)
  1. Marja Kauranen
    22.11.2017, 10:27

    Täysin samaa mieltä!

  2. Ulla Jaatinen
    22.11.2017, 23:36

    Mummon markka on jo kuollut valuutta. Euron arvoa ei voi laskea markoissa. En kaipaa takaisin valtion monopoli-televisiota, missikisoja varsinkaan. Paavo V ei voita kauneuskilpailuissa, ruplasta ei tule Suomen rahayksikko.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *