Anna-Leena Härkönen: Otan mieluummin matkaseurakseni itkevän belgialaisen kuin vessajononatsin

Nuoruudessa lentäminen oli täynnä glamouria. Oli ihanaa fiilistellä jo kentällä tulevaa matkaa ja kuvitella olevansa kosmopoliitti.
Nyt glamour on karissut. Se ei johdu pelkästään siitä, että turvatarkastukset ovat tuskastuttavia tai sää hidastaa matkustamista, vaan siitä, että pieneen tilaan ahtautuneet ihmiset ovat usein uuvuttavia.

Anna-Leena Härkönen
Anna-Leena Härkönen

Paluulento Teneriffalta marraskuussa. Lähdin käymään vessassa. Vessajonossa oli outo aukko: yksi jonottajista seisoi kolmen metrin päässä edellisestä.
– Oletko säkin jonossa? kysyin naiselta.
– Olen, hän töksäytti.
Miksei hän sitten mennyt reilusti jonon päähän? Jono, joka ei näytä jonolta, tekee minut levottomaksi. Lisää vessaan tahtovia alkoi valua käytävälle. Yksi eksyi tietysti ”oikean” jonon päähän naisen eteen. Otin vastuulleni ilmoittaa, että jono jatkuu minun takaani.
Hetken päästä nainen kääntyi meihin päin ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Olis järkevää, jos kaikki pitäis toisiinsa kunnon välimatkan niin että vessasta tulijat mahtuu paremmin menemään takas omille paikoilleen!”

Ällistyin. En ollut varautunut vessajonosulkeisiin, tuskin kukaan muukaan. Sitä paitsi ideassa ei ollut mitään järkeä. Vessasta takaisin tulijat ovat aina onnistuneet palaamaan paikoilleen, kun jonottajat vähän väistävät. Hän toisti ehdotuksensa, joka kuulosti käskyltä.
Kukaan ei liikkunut. Minä en edes katsonut naiseen, vaan ikkunasta ulos. Nainen alkoi pyöritellä silmiään istuville matkustajille.
– On se kumma ettei käsitetä päivänselvää asiaa! hän marmatti.

Miksi minusta ei ollut sanomaan, että älä viitsi niuhottaa, tämä pitkä lento on muutenkin raskas, jonota sinä miten haluat mutta anna muitten jonottaa, miten itse tykkäävät eli normaalisti.
– Miks mä en sanonu sille mitään, tuijotin vaan ohi, surin matkakumppanilleni vessasta palattuani.
– Se oli just hyvä, ettei kukaan teistä sanonu mitään, hän lohdutti.
– Paras suhtautumistapa tollasiin on nonsaleerata ne.
Loppumatkan olin kiihtyneessä tilassa. Yritin laimentaa vihaani säälillä. Onhan se aika surullista, jos ihmisen ainoa estradi on lentokoneen vessajono.

Paluulento Brysselistä pari viikkoa sitten. Kone seisoi tunnin ajan paikoillaan ennen kuin pääsi lähtemään. Laukkujen lastaaminen ruumaan sateessa oli ilmeisesti niin ylivoimaista.
Vieressäni istui hermostuneen oloinen belgialaismies. Hän halusi tilata viinaa. Toive ei toteutunut, alkoholia myydään vasta ilmassa.
Kun kone lopulta nousi ylös, belgialaismies purskahti itkuun.
– Kuulin juuri ennen lennon lähtöä, että paras ystäväni on kuollut auto-onnettomuudessa, hän kertoi.
Yritin ottaa osaa vajavaisella englanninkielelläni. Se oli todellinen haaste. Mies tilasi tarjoilukärrystä kolme valkoviiniä ja kumosi ne kurkkuunsa kymmenessä minuutissa. Välillä hän itki ja välillä nauroi. Hänen juttunsa poukkoilivat sinne tänne. Hän ei voinut käsittää, että olin ollut Brysselissä vapaaehtoisesti, lomalla.
– Belgialaiset on rumia, ja myös minä olen ruma, hän totesi.
Vilkaisin miestä tarkemmin. Niinpä. Sekin vielä. Terapoin häntä koko matkan. Kun kone oli laskeutunut, hän halasi minua ja toivotti kaikkea hyvää.

Jos on pakko valita, otan mieluummin matkaseurakseni itkevän belgialaisen kuin vessajononatsin.

Kommentit (1)
  1. Käy lukemassa kommentit IS:n sivuilta (mihin tämä juttu jostain ihmeen syystä pääsi), niin huomaat, että aika moni valitsisi jotain muuta kuin sinut kanssamatkustajaksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *