Anna-Leena Härkönen: Paras ikä

Anna-Leena Härkönen
Anna-Leena Härkönen

On ihanaa olla viisikymppinen. Tällä hetkellä tuntuu, että se on ihmisen paras ikä.

Varsinaisena syntymäpäivänä huhtikuun kymmenes tunnelmat olivat toisenlaiset. Juhlin, tai yritin juhlia kuohuviiniä juoden ystäväni kanssa Lissabonissa.

Näköalakahvilasta avautuva maisema ei paljon lohduttanut. Tunsin itseni raadoksi. Lisäksi tuntui siltä, että olen itse jotenkin syyllinen ikääni. Elänyt väärin. Nopeuttanut vuosien kulumista. Antanut kaikin tavoin periksi.

Mietin sitäkin, että olen syntynyt samana päivänä kun Titanic lähti neitsytmatkalleen. Ja kaikkihan me tiedämme, miten sille kävi.

 

Seuraavana aamuna tajusin, mitä höpönlöpöä olin päässäni pyöritellyt.

Minulle alkoi pikku hiljaa selvitä, mitä kaikkea hyvää tähän ikään liittyy.

Ei esimerkiksi tarvitse suostua enää kenenkään komenneltavaksi.

Viimeistään nyt voi sanoa yksinkertaisen sanan: ”Ei!”

Ei tarvitse salailla mielipiteitään, vaikka niitä pidettäisiin kyseenalaisina. Toisaalta mielipiteensä saa olla sanomatta, vaikka joku kuinka sitä tinkaisi.

Ei tarvitse enää suostua kenenkään kummiksi. Minulla on tuhottomasti kummilapsia, ja olen suoriutunut tehtävästä vaihtelevalla menestyksellä. Nyt se loppuu.

 

Saa leuhkia nuoremmille rankoilla elämänkokemuksillaan.

”Mun lapsuus kuule, voi voi. Puudutus hammaslääkärissä? Mitä se on?  Meitä ei puudutettu missään!”

Käpylehmäkorttia ei sentään kehtaa käyttää. Kyllä minullakin oli leluja, nykyaikaisia. Mutta joka tapauksessa on aina varaa näyttää kärsineemmältä kuin nuoremmat.

Saa jakaa neuvoja, vaikka niitä ei kysytä.

Saa sanoa inhoavansa vimmaisesti oopperaa ja balettia. Saa jättää kirjat kesken, jos juoni ei vedä.

Saa lähteä teatterista kesken pois, jos esitys ei vedä. Saa olla menemättä ollenkaan teatteriin.

Saa syödä keskellä yötä irtokarkkeja niin että maha repeää, eikä tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Saa näyttää ikäiseltään.

Saa olla lähtemättä ulos tylsien ihmisten kanssa. Saa vedota vanhuuteensa ja vetäytyä kahdeksalta nukkumaan.

Saa vedota huonontuneeseen näköön, jos ei ”huomaa” kadulla vastaantulevaa puolituttua, jonka kanssa ei huvita jutella.

 

Eihän viisikymmentä ole nykyaikana ikä eikä mikään.

Nuorempana kaikki viisikymppiset näyttivät vaivaistalon asukkailta, ikälopuilta.

Juhlat olivat arvokkaita kättelyjonoineen ja hienoine lahjoineen. Nyt viisikymppisten ei odoteta enää käyttäytyvän tiettyjen normien mukaan.

Välillä tulee takapakkia. Itsetunto saattaa romahtaa, jos joku mies ei lähde tanssimaan vaikka kauniisti pyytää.

Välillä huomaan puhuvani iästäni ikävään sävyyn.

”Kun mä oon jo tämmönen vanha ämmä!”

Olen päättänyt lopettaa sen. Nainen ei saa puhua itsestään noin rumasti. Meitä ämmitellään ja akotellaan muutenkin aivan tarpeeksi. Ei siihen tarvitse itse osallistua.

 

Sitäpaitsi en ole vanha ämmä. Olen keski-ikäinen nainen. Ja suunnattoman kiitollinen siitä, että minulla ei ole vielä pahempia kolotuksia ja sairauksia.

Jos hyvin käy, on edessä vielä monia hienoja vuosia. Kiinnostavia ihmisiä, töitä ja matkoja.

Mitähän kaikkea jännittävää odottaa sitten, kun täyttää kuusikymmentä?

Kommentit (1)
  1. tervetuloa kerhoon ja mammani täytti samana päivänä 50v,että onnea!!ps.hienoa tekstiä..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *