Anna-Leena Härkönen: Anteeksi

Kun menin nuorena ensimmäisen kerran naimisiin, en osannut avioliiton tärkeintä taitoa: anteeksipyytämistä. Nuorille se on selvästi vaikeampaa kuin vanhemmille.
Valitsin mieluummin monen päivän mykkäkoulun. Ajattelin, että vaikka tähän kuolisin, en pyydä anteeksi.
Loistava lähtökohta avioliitolle.

Anna-Leena Härkönen
Anna-Leena Härkönen

Riitatilanteita vaikeuttaa luonnollisesti se, että niissä kokee harvoin olevansa syyllinen. Sitä ihmettelee vilpittömästi, miten tuo toinen ei tajua, että hänhän tämän aloitti enkä minä.
Anteeksi voi tietysti pyytää, vaikka ei kokisi tehneensä väärin. Jos toinen on loukkaantunut, säästyy tuntikausien vatkaamiselta sanomalla heti olevansa pahoillaan.
Parisuhteessa nainen on usein se, joka loukkaantuu herkemmin. Siihen tarvitaan pelkkä tyly äänensävy. Voi miten paljon helpommalla miehet pääsisivät, kun vain sanoisivat nopeasti sen yhden sanan heti, kun naisen silmät alkavat kiiltää kyynelistä.
Ja naisten kuuluu silloin antaa anteeksi välittömästi.

Tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa havaittiin, että varsinkin naiset, jotka kykenevät antamaan anteeksi heitä huonosti kohdelleille, kärsivät muita vähemmän masennusoireista. Useinhan neuvotaankin: ”Anna anteeksi itsesi takia.”
Mutta entä jos ei pyydetä? Mitä virkaa sellaisella anteeksiannolla on? Päinvastoin: jos antaa anteeksi väkisin, se voi olla vahingollista. Viha kääntyy sisäänpäin.
On myös asioita, joita ei tarvitse antaa anteeksi. Siinä menee itsekunnioitus.
Oma lukunsa ovat anteeksipyytelijät, jotka eivät opi mitään virheistään. He pyytävät anteeksi ja ovat selvästi pahoillaan, kun heille selittää, miksi joku lause tai teko tuntui inhottavalta.
Viikon päästä he tekevät saman virheen uudelleen. Lopulta heidän seurassaan saa olla jatkuvasti varuillaan. Milloin puukko tuikataan taas selkään?
Tällaiset ihmiset on syytä jättää surutta kyydistä. He eivät tule koskaan käsittämään, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa ja mitä ei.
Sosiaalinen vaistottomuus on anteeksiantamatonta.

Mitä itse haluaisin pyytää anteeksi? Ainakin pojalleni tahtoisin sanoa: ”Anteeksi kun olin niin kärsimätön viedessäni sinua aikoinaan päiväkotiin. En jaksanut odottaa, kun ihmettelit maailmaa ja pysähtelit tutkimaan jokaista lumipenkkaa tai muuta minulle merkityksetöntä, mutta sinulle uutta. Huusin ja hoputin ja kiskoin kädestä eteenpäin, vaikka oikeastaan ei ollut mihinkään kiire. Eihän minulla ole työaikoja. Olisin hyvin voinut antaa sinun kuluttaa matkaan vaikka puoli päivää.”
Tätäkään asiaa en tajunnut, ennen kuin yksi päiväkodin hoitajista kertoi pojan olevan usein itkuinen ja hermostunut, kun jätin hänet hiekkalaatikolle.
Totta kai, minähän sen hermostuksen häneen tartutin.
Anteeksi.

Lapset antavatkin yleensä helposti anteeksi vanhemmilleen.
Toista on murrosikäisten kanssa. Vaikka pyytäisi monta kertaa, pahantekijä torjutaan. Tuntuu, että he odottavat toisen kierivän huoneen päästä päähän ja ulisevan kuin koira, ennen kuin sydän heltyy.
Luojan kiitos tämä vaihe menee aikanaan ohi.

Anna-Leena Härkönen

Kommentit (1)
  1. Riitta Snällström
    16.9.2015, 11:49

    Ku mää menin nuarena naimissii,ni mää oli jo sillon oppinu antamaa antteeks.Vissiinki just sen takia viätimme 13.9 46v. hääpäivää.Kyl se nii on,että kaikkii muuta ihmine katuu,muttei nuarena naimist <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *