Anu Koivunen: Asiakkaiden kansakunta

Tänä vuonna puhumme kansakunnasta, tahdoimmepa tai emme. Suomi100-juhlavuosi pitää teemaa esillä, mutta varsinainen syy on siinä, että nationalismi on palannut voimallisesti kansainväliseen politiikkaan.

Anu Koivunen

Anu Koivunen

Suomi on tähän uusnationalismin aikaan retorisesti hyvin valmistautunut. Toisin kuin muut Pohjoismaat, jotka kertovat historiaansa kehityksenä kohti kansanvaltaa, kansalaisyhteiskuntaa ja hyvinvointivaltiota, kertomus Suomesta korostaa taistelua olemassaolosta kansakuntana ja erillisenä valtiona.
Siksi Suomi100-juhlavuoden tunnetuin hanke on Tuntemattoman sotilaan uusi elokuvaversio. Siksi presidentti Sauli Niinistökin uudenvuodenpuheessaan loikkasi sortovuosista ja Sibeliuksesta talvisodan ihmeeseen ja nykyhetken ongelmiin ohittaen vuosikymmenet, jolloin suomalainen yhteiskunta modernisoitui ja Suomi vaurastui pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Nykyhetken uhkakuvaksi hän piirsi historiallisia mielikuvia herättävän maailmanpoliittisen vision, jossa presidentit Putin ja Trump käyvät keskustelua Euroopasta ”yli Euroopan”.

Pääministeri Juha Sipilä kuvasi uudenvuodentervehdyksessään oman keppihevosensa, kilpailukykysopimuksen, kansallistunteen ilmentymäksi. Kertomus murrosajoista sopimalla ja yhteistyöllä selviytyvästä kansakunnasta on tuttu, mutta edellyttää valikoivaa muistia. Yhteisöllisyyden korostamiseksi (samassa veneessä oleminen) on unohdettava politiikka (ketkä sopivat, mistä, millä ehdoin, miksi ja millaisin erilaisin seurauksin).
Myös Niinistön puheessa nykyhetken kansakunta on yhteisö, ei yhteiskunta. Hän puhui ”osallisuudesta” moraalisena suhteena ”Suomen yhteisöön”:
”Osallisen kansallistunto pohjautuu vuorovaikutukseen; Suomi toimii tavalla, joka huomioi ihmisen, ja tämä puolestaan osallistuu yhteiseen tavoitteeseen. Syntyy yksilön ja yhteisön välinen sanaton sopimus, ja tuloksena on arvostavaa kansallistunnetta ja myönteistä yhteenkuuluvuutta.”
Vaikka kansakuntaisuuden kertomuksissa on aina kyse valtiovallan jatkuvuuden takaamisesta ja kansallisvaltion legitimoinnista, Niinistö korostaa ”osallisuutta” moraaliyhteisöön, jonka eroa valtioon hän tähdentää. Samalla osallisuus-kieli erottautuu syntyperää korostavasta etnisen ja ulossulkevan nationalismin kansa-sanastosta.
Niinistön epäpoliittiselta kuulostava kieli onkin taktikoitua. ”Yksilön ja yhteisön välinen sanaton sopimus” on poliittinen fantasia, joka yrittää ratkaista kollektivismin ja individualismin ristiriidan ja sovittaa yhteen asiakkuuden ja kansakuntaisuuden yhteen sopimattomat tarinat.

Kansalaisten suhdetta valtioon on viime vuosikymmeninä määritelty asiakassuhteeksi, ja yhä useampi kokee olevansa suhteessa julkiseen valtaan veronmaksaja, joka arvioi palvelulupauksia ja antaa vaaleissa palautetta.
Juuri välineellisen, etäisen asiakkuussuhteen vastapainoksi kansakunnasta puhutaan yhä useammin tunneyhteisönä. Tällöin kansakunta ei ole yhteiskunta, jossa on rakenteita, asemia ja intressejä, vaan yhteisö, jota yhdistävät tunnekokemukset. Kuvat, sanat, värit ja symbolit.
Niinpä Suomi100-juhlallisuudet aloitettiin Paula Koivuniemen Aikuisella naisella ja huipennettiin Kaj Chydeniuksen sovitukseen Kalliolle kukkulalle -kansanlaulusta. Kun katseet viipyilevät maisemakuvissa, oma ääni sulautuu joukkoon ja sininen valo kietoo tunnelmaan, visio ”sanattomasta sopimuksesta” voi olla hetken totta.
Seuraavan aamun heräämiseltä poliittiseen todellisuuteen se ei kuitenkaan pelasta. ●

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *